Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Rooman tuhon kaltainen katastrofi voi toistua, kun väestönkasvu lakkaa (!!!???)

Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg haluaa yhteiskuntatieteen nyt miettivän tilannetta, jossa talous ei enää kasva.

Kaikkihan sen tietävät: tärkein syy Rooman tuhoon oli: ______.

Niin, mikä? Taudit? Lyijyputket? Verotus? Barbaarit? Homoseksuaalisuus? Huonot johtajat? Tyhmät maanviljelijät?


Kirjallisuudessa on esitetty yli 700 eri selittävää tekijää Rooman imperiumin romahdukselle, toinen toistaan mielikuvituksellisempia. Jotkut selitykset kertovat enemmän esittäjästään kuin itse Roomasta.

”Rooma on narratiivinen arsenaali. Sitä käytetään eri aikoina eri asioiden perustelemiseen. Sitä ovat käyttäneet fasistit ja marxistit. Yleensä analyysit ovat olleet melko epähistoriallisia”, sanoo Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg.

Aihepiirin klassikko on Edward Gibbonin kirja Rooman tuhosta 1700-luvun lopulta. Se asetti imperiumin lopullisen hajoamisen hetkeksi vuoden 476, kun germaanit syöksivät Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen vallasta. Gibbonin syyttävä sormi osoitti erityisesti moraalikatoa kohti.

Lambergin kiinnostuksen aiheen tutkimiseen herätti erityisesti Bryan Ward-Perkinsin kirja vuodelta 2005. Se esitti veropohjan rapautumisen merkityksen poliittisen epävakauden aiheuttajana.

Nykymaailma voi oppia Rooman tuhosta paljon, Lamberg sanoo. Hän on avustajiensa kanssa kirjoittanut Rooman tuhoon johtaneesta kehityskulusta artikkelin, joka esitellään elokuussa Atlantassa Academy of Management -konferenssissa. Siellä se on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi tutkimuspaperiksi.

Imperiumin yli 200 vuotta kestänyt alamäki heijastaa ison talousjärjestelmän romahtamista, ja ajatuskulkuna se on relevantti mille tahansa yhteiskunnalle koska vain, Lamberg sanoo.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä.

Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

Rooman viimeisten vuosisatojen aikana ihmisiä siirtyi kaupungeista maaseudulle. Kaupankäynti siirtyi isoista kaupungeista entistä omavaraisempiin kartanoihin ja luostareihin, joista tuli taloudellisen toiminnan keskipisteitä – mutta vain alueellisia sellaisia.

Rajat ja alueet ylittävää vaihdantaa oli vähemmän.

Kaupan mukana yhteydet ja sosiaalinen yhteisyys alueiden välillä heikkenivät. Yhteiset pelisäännöt ja varsinkin niiden toimeenpano rapautuivat. Reuna-alueet ja niiden johtajat muodostivat omat pelisääntönsä, ja vallananastajat näkivät mahdollisuutensa.

Rooman hajoaminen näyttikin hyvin erilaiselta valtakunnan ytimissä kuin sen reuna-alueilla. Britanniassa katsottiin Rooman menettäneen uskottavuutensa, Roomassa puolestaan nähtiin reuna-alueiden tippuvan pala palalta pois.

”Britanniassa eliitillä oli vaikeuksia uskoa Rooman asiaan. Kyse on myös opportunismista. On paljon tutkimusta nykyisen Ranskan alueelta siitä, että sikäläinen eliitti kääntyy myös valloittajien eliitiksi.”

Suoraa vertausta vaikkapa EU-kritiikkiin tai Neuvostoliiton hajoamiseen ei tässä yhteydessä kannata heittää, Lamberg huomauttaa.

”Euroopan unioni on 70-vuotiaana ajanjaksollisesti vasta vähän pidempi kuin keskimääräinen vallananastajakeisarin kausi Rooman imperiumissa. Se on aika lyhyt ajanjakso.”

Lambergin tutkimus on sukua turkkilais-yhdysvaltalaisen taloustieteilijä Daron Acemoğlun työlle, joka käsittelee instituutioiden merkitystä kansakuntien rakentajana. Sen mukaan säännöistä syntyy luottamusta, ja luottamuksesta talouskasvua.

”Acemoğlu ja hänen kollegansa lähtevät siitä, että talouskasvu edellyttää tietynlaisia pelisääntöjä ja sitä, että sääntöihin voi luottaa. Kasvu palautuu tietynlaisiin luottamussuhteisiin. Ethän sinä tee verkkokaupassa ostosta, jos et voi luottaa siihen, että saat tavaran.”

Lamberg ja hänen ryhmänsä katsoivat kehitystä peilikuvana.

”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan.”

Mitä tästä sitten voi oppia?

On myönnettävä se, että romahdusta eivät aikalaiset havaitse. Nykyisen Zürichin tai Unkarin alueella Rooman viimeisinä vuosisatoina 50-vuotiaaksi varttunut ihminen ei havainnut kummoisia muutoksia elämänsä aikana. Kyse ei varsinaisesti ollut yksittäisen henkilön näkökulmasta tragediasta.

Kuitenkin hieman pidemmällä aikavälillä katsottuna kyseiset alueet autioituivat täysin.

”Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina. Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee – eikä vain pikkuhiljaa, vaan se romahtaa, Lamberg sanoo.

Rooman imperiumi oli teknologisesti melko jähmeä. Siellä ei tapahtunut suuria läpimurtoja, jotka olisivat parantaneet tehokkuutta.

Siksi se on hyvä tutkimuskohde, Lamberg sanoo. Suuren osan historiaa talouden kasvu on syntynyt juuri ihmisten määrän kasvusta. Tuottavuusloikkia ei voi syntyä jatkuvasti.

”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa.”

Maailman väestön on ennakoitu kasvavan yhdeksään miljardiin asti, minkä jälkeen se pikkuhiljaa vähenee.

”Noin 50 vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa väestö on kääntynyt laskuun. Mistä tulee talouskasvu, jos kuluttajia on vähemmän? Jos ei ole talouskasvua, mitä sitten tapahtuu?”

Ensimmäinen nykypäivän suuren mittakaavan koealusta tilanteesta on Japani. Sen väkiluku on laskenut tämän vuosikymmenen. Nyt maassa on 127 miljoonaa asukasta, mutta 50 vuodessa väkiluku vajonnee alle 90 miljoonan.

Strategista johtamista opettaessaan Lamberg on huomannut, että käytännössä kaikki teoriat ja mallit lähtevät kasvun logiikasta.

”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

Yhteiskuntatieteen suuri haaste on kehittää teoria siitä, miten ymmärtää ja johtaa yhteiskuntia, jotka eivät kasva.

Historian valossa kasvun loppu johtaa nimittäin dramaattisiin seurauksiin.

”Historialliset esimerkit viittaavat siihen, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen. Siis aito romahdus, myös tiedoissa ja taidoissa.”

Se vaikuttaa yhteiskunnan joka sektoriin, ei vain talouteen.

”Kasvun loppu heijastuu kulttuuriin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. 
VÄESTÖN VÄHENEMINEN JOHTI PIKKUHILJAA ROOMAN HAJOAMISEEN

Kuka?


Juha-Antti Lamberg

  Taloushistorian ja strategian professori Jyväskylän yliopistossa.

 Syntynyt Jyväskylässä vuonna 1968.

 Valmistunut filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1999.

 Työskennellyt aiemmin tuotantotalouden professorina Teknillisessä korkeakoulussa (TKK).

 Lambergin sekä Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettavien Nooa Nykäsen ja Jarmo Taskisen tutkimuspaperi Economic Collapses and Deinstitutionalization: Evidence and Theory from the Fall of Rome on ehdolla parhaaksi kansainväliseksi paperiksi Academy of Management -konferenssissa Atlantassa elokuussa.