Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Viis tasapainosta, nyt tehdään "saksat"

Viis tasapainosta, nyt tehdään "saksat"
Analyysi Kilpailukykysopimus tarkoittaa sisäistä devalvaatiota, jolla Suomi yrittää kiriä kiinni etenkin Saksan hurjaa etumatkaa talouden kasvukisassa. Samalla Suomikin lisää maailmatalouden jännitteitä ja tasapainovaikeuksia.
5.6.2016

Jos kilpailukykysopimus toteutuu niin kuin näyttää ja jos se vieläpä onnistuu tavoitteissaan, on se paljon muutakin kuin kotimaisen talouskakun jakamista uudella tavalla.
Toki sopimuksen tuloksena syntyy ensin suuri tulonsiirto suomalaisilta palkansaajakotitalouksilta työnantajayrityksille ja niiden omistajille. Mutta varsinainen maalitaulu on ulkomailla. Tarkemmin sanottuna tähtäimessä on koko ulkomaailma.

Työnantajan työvoimakustannusten ja vastaavasti palkansaajan työtulojen alentaminen vaikuttaa juuri niin kuin kuulostaa: alentaa työnantajayritysten työvoimakustannuksia ja kasvattaa näiden voittoja mutta samalla heikentää palkansaajien työtuloja.
Näin syntyvä tulonsiirto työvoimalta pääomalle on kilpailukykysopimuksen varmoja ensivaikutuksia.
Mutta pääministeri Juha Sipilän (kesk) kuvausten perusteella tämä kotimainen tulonsiirto ei ole kilpailukykysopimuksen varsinainen tarkoitus, vaan se on välttämätön välitavoite kilpailukykyloikan varsinaisen tavoitteen saavuttamiseksi.
Se taas on aivan sama kuin ennen euroaikaa oli joka ikisen Suomen markan ulkoisen devalvaation tavoite: kohentaa Suomen asemaa kansainvälisen kaupan hintakilpailussa ja vahvistaa Suomen taloutta vientiä kasvattamalla ja tuontia supistamalla.
Suomi haluaa toisin sanoen tehdä "saksat" – kasvattaa omaa talouttaan muiden kustannuksella.

Kilpailuetua hintasuhteista

Kilpailukykysopimus on yksi kiertoilmaisu sisäiselle devalvaatiolle ja se taas ainakin yrittää saada aikaan samanlaisia vaikutuksia kuin valuutan ulkoisen arvon tarkoituksellinen heikentäminen eli ulkoinen devalvaatio.
Sisäisen devalvaation vaikutukset yritysten vientihintoihin tai sen puoleen kotimaisten hintojen ja tuontihintojen välisiin suhteisiin ovat epävarmempia ja hitaampia kuin ulkoisen devalvaation välittömät vaikutukset, mutta tavoitteet ovat suurin piirtein samoja.
Suomi yrittää kilpailukykysopimuksen avulla vaikuttaa kansainvälisen kaupan hintasuhteisiin omaksi edukseen. Näiden hintavaikutusten avulla on tarkoitus tuoda kysyntää ja ehkä työpaikkojakin muista maista Suomeen.
Tämä voi vaikuttaa kysynnän ja talouskasvun jakoon Suomen ja muiden maiden välillä – hallituksen toivon mukaan Suomen eduksi. Mutta näin tuskin syntyy kokonaan uutta kysyntää ja kasvua, joten tällä tavoin Suomeen haviteltava hyöty on joltakin muulta pois.
Jos tämä Suomen kilpailukykyloikka onnistuu edes joiltakin osin niin kuin on tarkoitus, lisää Suomikin osaltaan kansainvälisen talouden jännitteitä ja tasapainohäiriöitä.
Niin kuin Saksa on tehnyt suunnilleen euroajan alusta asti – ja tekee edelleen. Saksa rohmuaa talouskasvua parhaillaan muilta maailman talouksilta enemmän ja tehokkaammin kuin kaksi muuta vientijättiä, Kiina ja Japani, yhteensä.
Suomen talous on toki mikroskooppisen pieni noiden vientijättien rinnalla, mutta samaa Suomikin silti yrittää: ottaa osansa muiden kasvusta.

Saksa liittyi euroon heikkona

Saksan nykyinen vientivetoinen kasvumalli syntyi pian euroajan alettua 2000-luvun alun suurilla työmarkkinoiden uudistuksilla – ja sopimuksilla, joita voinee meikäläisellä sanastolla luonnehtia kaikkien kilpailukykysopimusten isoisäksi.
Tuolloin Saksan talous kärsi vasta lässähtäneen teknohuuman ja hirmuisen osakekuplan puhkeamisen krapulaa, minkä lisäksi taloutta rasitti Länsi- ja Itä-Saksan yhdistymisestä vain kymmenen vuotta aiemmin alkanut erittäin kallis ponnistus.
Ekonomistit nimittivät Saksaa vielä euroajan alkuvuosina Euroopan talouden "sairaaksi mieheksi" eivätkä suinkaan talousmoottoriksi tai -veturiksi niin kuin nyt on usein tapana.
Surkuttelevalla nimityksellä oli perusteensa, sillä Saksan kasvuluvut olivat koko 1990-luvun ajan nykyisten euromaiden heikoimmasta päästä ja maan vaihtotase raskaasti alijäämäinen melkein euroajan alkuun asti.
Sen jälkeen alkoi suuri muutos, kun Saksa ja suuri joukko sen keskeisiä kilpailija- ja kauppakumppanimaita siirtyi kansallisista valuutoista yhteiseen euroon. Suomi muiden mukana.
Siihen loppuivat Saksaa vuosien ajan ärsyttäneet ja sen kilpailuasemaa rasittaneet "heikompien" maiden "epäreilut" kilpailukykyloikat, joita nämä olivat panneet toteen omien valuuttojensa alituisilla devalvoinneilla.
Käytännössä Saksan markka oli Länsi-Euroopan vahva ankkurivaluutta koko sen 30-vuotisen ajan, joka ehti kulua Yhdysvaltain dollarin ja samalla muidenkin länsivaluuttojen viimeisen kultakytköksen päättymisestä euron käyttöönottoon.
Sinä aikana kaikkien nykyisten euromaiden kansallisten valuuttojen arvo heikkeni toinen toistaan enemmän suhteessa Saksan markkaan. Samalla Saksan D-markka vahvistui suhteessa kaikkiin muihin eurooppalaisvaluuttoihin jopa kymmeniä prosentteja.
Euro ei poistanut inflaatiovauhtien eroja, mutta se esti euromaita korjaamasta asemiaan hintakilpailussa ainakaan valuutan ulkoisen devalvaation avulla.

Euro vahvistanut eniten Saksaa

Länsieurooppalaiset valuuttakurssit pyrkivät ennen euroaikaa jyrkästi eri suuntiin pitkälti siksi, että muiden Länsi-Euroopan maiden inflaatiovauhti oli useimmiten selvästi kovempi kuin Saksan. Siksi Saksan D-markka pyrki vahvistumaan suhteessa muihin ja muut heikkenemään suhteessa D-markkaan.
Ilman valuuttojen alituisia devalvointeja Italian, Ranskan ja Suomenkin teollisuus olisi kuihtunut ja Saksan teollisuus olisi kasvanut nykyisiin mahtimittoihinsa ajat sitten. Nyt se tapahtui vasta euron avulla.
Euro tarjosi kuitenkin vain eräänlaisen kotikenttäedun ja tuon kotikentän laajennuksen Saksan vientiteollisuudelle.
Kilpailuaseman vuosia kestäneen vahvistumisen saattoi alulle työmarkkina- ja talouspolitiikan määrätietoinen vääntäminen entistä määrätietoisempaan vientivetoiseen kasvumalliin.
Maan silloinen hallitus taivutteli keskeiset työmarkkinajärjestöt monivuotisiin sopimuksiin, joilla palkansaajat tinkivät palkankorotuksista ja työnantajat sitoutuivat ylläpitämään korkeaa työllisyyttä.

Ennestään muita Länsi-Euroopan maita selvästi maltillisempi inflaatio kuihtui entistäkin olemattomammaksi. Tästä koitui välitöntä hyötyä yrityksille, joiden kustannukset laskivat. Pian ne pystyivät myymään tuotteita ja palveluita entistä edullisemmin.
Kysyntä kotimaassa oli kuitenkin heikkoa, sillä samat sopimukset heikensivät kotitalouksien palkkakehitystä ja kotimaista kulutuskysyntää. Niinpä yritykset alkoivat "dumpata" ylimääräistä tuotantoaan ulkomaiden markkinoille.
Samasta syystä vientituloja alkoi kertyä Saksaan enemmän kuin kotimaassa oli investointi- tai kulutustarpeita, joten pian Saksa alkoi "dumpata" ulkomaille myös ylimääräisiä säästöjään.
Näin saksalaispankit alkoivat rahoittaa esimerkiksi Espanjan, Irlannin ja muiden kriisimaiden velkaantumista – ja esimerkiksi juuri saksalaisten autojen ja muiden vientituotteiden ulkomaista kysyntää.
Eteläisten euromaiden kysyntä tyssäsi eurokriisiin, mutta Saksan vientivetoinen kasvumalli ei tyssännyt siihen. Nyt se rohmuaa kasvua muualta.

Kaksi kertaa Kiinan ylijäämä

Saksa on eurokriisin kuluessa kyennyt kasvattamaan vientiään euroalueen ulkopuolisiin maihin, kuten Yhdysvaltoihin.
Se on taas hyötynyt eurosta, sillä yhteisen valuutan jakaminen toinen toistaan huterampien kriisimaiden kanssa on estänyt Saksankin euroa vahvistumasta likimainkaan niin vahvaksi kuin Saksan oma talous olisi antanut aihetta.
Ilmeisesti taloushistorian suurin vaihtotaseen ylijäämä on kiistaton osoitus siitä, että Saksan talouden ulkoinen asema on keinotekoisen vahva ja nyt jo suorastaan luonnottoman voimakas.
Saksan tavaroiden ja palveluiden kauppaa muun maailman kanssa kuvaava vaihtotase on viime ajat ollut suunnilleen 20 miljardia euroa ylijäämäinen joka ikinen kuukausi, ja vuotuinen ylijäämä vastaa jo kahdeksaa prosenttia maan vuotuisen kokonaistuotannon arvosta.
Saksan vaihtotaseen ylijäämä on yli kaksi kertaa niin suuri kuin Kiinan vaihtotaseen ylijäämä ja suurempi kuin Kiinan ja Japanin ylijäämät yhteensä.
Niin kauan kuin yksikään maapallon maa ei käy kauppaa marsilaisten tai muiden avaruuden kauppamiesten kanssa, ovat kaikkien maiden vaihtotaseet tasapainossa eli ali- ja ylijäämien summa on tilastovirheitä lukuun ottamatta nolla.
Tästä taloustilastojen tosiseikasta seuraa, että Saksan tai sen puoleen minkä tahansa muun maan ylijäämä edellyttää muilta mailta yhdessä tai erikseen yhtä suurta alijäämää.
Ja niin kauan kuin Saksa tai mikä tahansa muu maa kasvattaa vientiään muiden maiden markkinoille kovemmalla voimalla kuin noiden muiden maiden talous kasvaa, on se yhtä kuin kasvun rohmuamista muilta.
Niin Saksa on tehnyt vuosien ajan, ja nyt Suomi yrittää samaa.

Suomen ongelma löytyy Saksasta

Suomenkin kilpailukyvyn ongelmat kumpuavat enemmän Saksan kuin Suomen omista toimista. Koska kilpailukyky on aina suhteellista, muuttuvat eri maiden kilpailuasemat yhtä hyvin omista kuin muidenkin toimista.
Euroalueen keskuspankin EKP:n laatimat euromaiden kilpailukykyvertailut kuvaavat eri mittareiden avulla, miten kunkin euromaan kansallinen hintakilpailukyky on kehittynyt suhteessa muihin euromaihin ja joukkoon euroalueen ulkopuolisia tärkeitä kilpailijamaita.
Nämä EKP:n vertailut osoittavat, että Suomen hinta- ja kustannuskilpailukyky on euroajan alusta asti pysynyt pääpiirteissään ennallaan tai vähitellen vahvistunut.
Vuosittain vaihtelua on toki kumpaankin suuntaan, mutta pitkäaikainen kehitys kertoo ennemmin maltillisesta vahvistumisesta kuin rapautumisesta. Suomen omista mittareista ei löydy kiireellistä tarvetta suuriin ja poliittisesti vaikeisiin kilpailukykytalkoisiin.
Niihin löytyy syy samojen EKP:n tilastojen Saksaa koskevista luvuista. Saksa on pitänyt omaa hinta- ja kustannuskehitystään vuosien ajan Suomea ja muitakin euromaita vaisumpana, joten sen suhteellinen hinta- ja kustannuskilpailukyky on vahvistunut kaiken aikaa.
Ilman euron vaikutuksia moinen tuskin olisi onnistunut edes Saksalta, sillä sen oma valuutta olisi pyrkinyt vahvistumaan ja osaltaan estänyt maan kilpailuasemaa vahvistumasta niin vahvaksi kuin nyt on käynyt.
Tuota Saksan hurjaa etumatkaa Suomikin nyt yrittää kiriä umpeen. Ja samalla rohmuta itselleenkin osansa muiden kasvusta.