Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Elvytystä, talouskuria vai kysynnän-säätelyä?


Suomalainen ja kansainvälinen elvytyskeskustelu on saanut viime viikkoina erikoisia piirteitä. Eri puhujat tarkoittavat elvytyksellä hyvin eri asioita ja monet elvytystä nimellisesti kannattavat tuntuvat kuitenkin lopulta vastustavan sitä. Tämän lisäksi kansainvälisestä keskustelusta löytyy myös tahoja, jotka kannattavat kokonaiskysyntää elvyttävää talouspolitiikkaa, mutta sanovat silti vastustavansa elvytyspolitiikkaa.
elvytys
Elvytyskeskustelun eri osapuolet voidaan luokitella karkeasti neljään ryhmään. Näistä ryhmistä kaksi on muodollisesti elvytyksen kannalla ja kaksi elvytyskriittisiä.
Ensimmäinen ryhmä koostuu elvytyksen kannattajista, jotka kuitenkin vastustavat elvytyksen tekemistä ”velkarahalla”. Tämän ryhmän ajattelu ei näytä nojaavan mihinkään akateemiseen traditioon, vaan on enemmänkin kotikutoinen ratkaisuyritys tämänhetkisiin talouspolitiikan haasteisiin. Tämän linjan edustajat tuntuvat olevan huolissaan työttömyyden kasvusta, mutta pitävät samaan aikaan välttämättömänä myös valtion velanoton pitämistä minimissään. He eivät näytä ymmärtävän kokonaiskysynnän määräävää roolia kapitalistisessa talousjärjestelmässä, minkä vuoksi he eivät käsitä, että menojen siirtäminen budjetin sisällä momentilta toiselle ei merkittävässä määrin paranna työllisyyttä.
On tietenkin totta, että menojen siirtäminen suoraan työllistäviin toimenpiteisiin jostakin muualta budjetista saattaa parantaa työllisyystilannetta jonkin verran. Tällaiset vaikutukset ovat kuitenkin vähäisiä. Se johtuu siitä, että jos julkisen sektorin alijäämä[1] ei vastaa yksityisen sektorin säästämishalukkuutta, on seurauksena efektiivisen kysynnän vähentyminen. Efektiivisen kysynnän vähentyminen taas tarkoittaa sekä investointien että kulutuksen vähentymistä, mikä väistämättä johtaa työttömyyden lisääntymiseen. Taantumaoloissa yksityisen sektorin säästämishalukkuus lisääntyy, joten budjetin sisäisillä siirroilla tehtävillä toimenpiteillä ei ole kovin suurta merkitystä.
Toista linjaa edustavat tilapäisen velkaelvytyksen kannattajat. Tämän ryhmän ajattelu on taloustieteellisesti perustellumpaa, ja siinä voidaankin nähdä vaikutteita uuskeynesiläisyydestä. Uuskeynesiläisen ajattelun mukaan talous voi jäädä tilapäisesti lyhyellä aikavälillä ”luonnollisen kasvuasteen” tai ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolelle. Uuskeynesiläiset uskovat, että tasapainomekanismien ansiosta talous kyllä tasapainottaa itsensä jo keskipitkällä aikavälillä, mutta tasapainotusta voidaan nopeuttaa elvytyksellä.
Uuskeynesiläisen linjan positiivisena piirteenä on se, että siinä hyväksytään kokonaiskysynnän merkitys lyhyellä aikavälillä. Näin ollen tässä diskurssissa elvytys tarkoittaa ihan oikeaa ”velkarahalla” tapahtuvaa kysyntästimulaatiota. Ongelmana on kuitenkin se, että koska kyse on vain tilapäisesti horjahduksesta ”luonnolliselta” polulta, ovat uuskeynesiläisten esittämät elvytystoimet yleensä kokoluokaltaan hyvin vaatimattomia. Uuskeynesiläiset eivät myöskään kannata jatkuvaa kysynnänsäätelyä, vaan näkevät kapitalismin perusluonteeltaan vakaana järjestelmänä, jonka ohjaamiseen riittävät ajoittaiset elvytys- ja kiristystoimet.
Elvytyksen vastustajat jakautuvat myös kahteen leiriin. Ensimmäinen näistä ryhmistä vastustaa kysynnänsäätelyä kategorisesti. Tämä ryhmä pitää sisällään monenlaisia tahoja. Mukana on uusklassisen taloustieteen rationaalisen koulukunnan ekonomisteja, joiden mukaan yritykset ja kotitaloudet reagoivat budjettivajeisiin lisäämällä säästämistään. Näin ollen heidän mukaansa budjettivajeet eivät ole milloinkaan hyödyllisiä. Toisaalta mukana on myös paljon ideologisempaa puhetapaa käyttäviä ajattelijoita ja ryhmiä, joiden mielestä julkisten menojen lisääminen ylipäätään on väärin.
Neljäs ryhmä on kuitenkin näistä mielenkiintoisin, sillä se sanoo karsastavansa elvytystä, mutta kannattaa kuitenkin voimakasta kysynnänsäätelyä. Tähän ryhmään kuuluu muun muassa eräs maailman johtavista jälkikeynesiläisistä taloustieteilijöistä James K. Galbraith, joka tuoreessa haastattelussa ilmoitti vastustavansa jyrkästi käsitteen ”elvytys” käyttämistä talouspoliittisessa keskustelussa. Galbraith jopa totesi, että hänen nähdäkseen elvytyspolitiikka ei tarjoa uskottavaa vaihtoehtoa talouskurille. Hän myös uskoi, että John Maynard Keyneskään ei olisi nyt keskustelussa esitetyn elvytyslinjan kannattaja, jos hän vielä olisi hengissä.
Galbraith ei tietenkään kannata vyönkiristystä, vaan toimia jotka lisäisivät kokonaiskysyntää dramaattisesti. Hänen mukaansa Euroopassa tarvittaisiin New Dealin kaltaista kokonaisvaltaista poliittista ohjelmaa, jonka pääpaino olisi institutionaalisissa muutoksissa. Taloutta vakauttavien rahoitussektorin uudistustoimenpiteiden lisäksi hän esittää laajoja julkisia työllistämisohjelmia sekä sosiaaliturvan kohentamista niissä Euroopan maissa, joissa sitä on ajettu alas kriisipolitiikan myötä tai joissa se on ennestään ollut heikko.
Galbraithin näkemykset ovat itse asiassa hyvin tyypillisiä jälkikeynesiläisten keskuudessa. Jälkikeynesiläiset eivät pidä elvytyspolitiikkaa riittävänä kysynnänsäätelykeinona. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että elvytys suhteutetaan aina luonnolliseen kasvu- tai työttömyysasteeseen. Taloutta siis ”elvytetään”, kunnes sen luonnollinen taso on saavutettu. Jälkikeynesiläisten mielestä mitään luonnollista tasoa ei kuitenkaan ole olemassa, koska työttömyys tai talouskasvu voivat jumittua mille tahansa tasolle määrättömän pitkäksi ajaksi. Tämä johtuu siitä, että kaikki uusklassisen taloustieteen tasapainomekanismit perustuvat joko eksogeeniseen rahan tarjontaan tai hyödykerahateoriaan. Tosiasiassa raha on kuitenkin kapitalistisessa talousjärjestelmässä endogeenisesti syntyvää velkarahaa. Toiseksi rahatalousjärjestelmässä on lähes jatkuvasti läsnä epävakauttavia mekanismeja, jotka voivat johtaa efektiivisen kysynnän vähentymiseen nopeastikin. Näin ollen tarvitaan vahvoja instituutioita, jotka turvaavat jatkuvasti riittävän kysynnän. Kolmanneksi historiallinen evidenssi osoittaa, että täystyöllisyyden saavuttaminen ilman merkittävää julkisen työllistämisen käyttämistä on lähes mahdotonta.
Niinpä elvytyksen sijaan jälkikeynesiläiset kannattavatkin yleensä laajamittaista kysynnänsäätelyä: käytännössä se tarkoittaa isoja, julkisesti rahoitettuja ja useiden vuosien tai vuosikymmenten mittaisia ohjelmia, jotka toimivat taloudellisen kehityksen kulmakivinä ja takaavat kokonaiskysyntää ylläpitävät tulovirrat. Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltioiden rakentaminen ja laajentaminen täytti pitkään tätä funktiota. Nyt 2010-luvulle tultaessa hyvinvointivaltiorakenteet ovat monessa maassa osittain rapautuneet, joten niiden korjaaminen ja kehittäminen olisi tärkeää.
Hyvinvointivaltion kehittämisen ohelle tarvitaan kuitenkin myös uusia miljardiluokan ohjelmia. Eräs tällainen voisi olla laajamittainen yhteiskunnan ekologinen modernisaatio. Ilmastokriisin edessä esimerkiksi nykyisiä energian tuotannon ja liikenteen organisoimisen tapoja olisi uudistettava perinpohjaisesti. Näihin eivät riitä muutamien kymmenien miljoonien eurojen panostukset, vaan tarvitaan valmiutta niin Suomen kuin Euroopan tasolla kokonaisvaltaisiin, miljardiluokan investointeihin.
Suomalaisessa keskustelussa lähimpänä tällaista linjaa on ollut ajoittain Keskusta, joka on puhunut nimenomaan miljardiluokan satsauksista ”puhtaaseen veteen, ilmaan ja ruokaan liittyvään yritystoimintaan”. Keskustan voidaan ajatella olevan osittain samoilla linjoilla kuin jälkikeynesiläisten, koska sekään ei usko pienten elvytyspakettien riittävän nykytilanteessa, vaan kannattaa paljon mittavampia investointiohjelmia. Keskustan linjan uskottavuus romuttuu kuitenkin puolueen ajaman tiukan julkisen talouden menosäännön myötä. Mittavatkaan investointiohjelmat eivät stimuloi kokonaiskysyntää, jos julkisia menoja vastaavasti leikataan.
Johtopäätökset
Tässä kirjoituksessa on esitetty neljä erilaista suhtautumistapaa elvytykseen. Näistä erittäin haitallisia ovat budjetin sisäisillä siirroilla tapahtuva näennäiselvytys sekä kategorinen elvytyskielteisyys. Rahatalousjärjestelmässä kokonaiskysyntä määrittää talouskasvun ja työllisyyden tason, joten tämän seikan sivuuttavat lähestymistavat eivät voi johtaa hyvään lopputulokseen.
Myös valinta uuskeynesiläisen elvytyksen ja pidempiaikaisen kysyntästimulaation välillä on selvä. Elvytyslinja ei tarjoa riittävän merkittävää ja pysyvää ratkaisua Euroopan ja Suomen talouden kysyntäkriiseihin. Myös sen teoreettiset perusteet ovat ontuvia. Näin ollen tarvitsisimme pysyvämpää ratkaisua, jolla luotaisiin kokonaan uusia kokonaiskysyntää turvaavia instituutioita.
Valitettavasti nykyisessä ilmapiirissä tällainen ratkaisu näyttäisi utopistiselta. Edes uuskeynesiläiselle elvytyspolitiikalle ei ole Suomessa merkittävää tukea. Näin ollen olemmekin viime aikoina antaneet tukemme elvytyslinjalle, joka on kuitenkin edes vähäistä edistystä laskusuhdannetta voimistavaan vyönkiristyspolitiikkaan.
Viitteet
[1] Avoimessa taloudessa julkisen sektorin alijäämän olisi vastattava yksityisen sektorin säästämishalukkuuden ja ulkomaansektorin ylijäämän summaa, mutta tässä tapauksessa yksinkertaisuuden vuoksi oletimme ulkomaansektorin olevan tasapainossa