Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

perjantai 19. huhtikuuta 2013

NOBELISTI KAUHISTELEE

"Excel-lamaa"

Nobelisti kauhistelee "Excel-lamaa"
Tiukkaa kuria korostava talouspolitiikka nojaa virheellisiin oletuksiin, syyttää taloustieteilijä Paul Krugman kolumnissaan.

Taloussanomat
19.4.2013

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman arvostelee voimakkain sanoin tiukkaa kuria vaativaa talouspolitiikkaa.
Krugman kirjoittaa ajatuksistaan sanomalehti The New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Nobelisti tunnetaan terävästä kynästään ja värikkäästä kielenkäytöstään.
Krugmanin arvostelun kohteena on etenkin taloustieteilijä Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin vaikutusvaltainen tutkimus vuodelta 2010. Siinä ekonomistikaksikko esittää talouskasvun hidastuvan, kun valtioiden velan suhde bruttokansantuotteeseen (bkt) saavuttaa kriittisen 90 prosentin rajan.
Kuluneella viikolla kuitenkin paljastui, että Reinhart ja Rogoff tekivät todennäköisesti koodausvirheen käsitellessään tutkimusaineistoa ohjelmistoyhtiö Microsoftin Excel-taulukkolaskentaohjelmassa. Tuore tutkimus löysi Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksesta myös muita puutteita. 
Taloustieteilijät ovat myöntäneet koodausvirheen, mutta pitäneet sen vaikutusta vähäisenä. Krugmanin mukaan kuitenkin vaikutusvaltaiselta tutkimukselta on romahtanut kokonaisuudessaan pohja.
Nobelistin mukaan Reinhartin ja Rogoffin tuloksilla on perusteltu politiikkaa, joka on estänyt monien kriisitalouksien elpymistä ja pahentanut niiden taantumaa. Kolumninsa otsikossa Krugman puhuu suoranaisesta "Excel-lamasta".

– Johtiko koodausvirhe Excelissä länsimaisten talouksien tuhoutumiseen? Krugman kysyy.
Taloustieteilijän mukaan "Reinhart-Rogoff-fiasko" pitää nähdä osana isompaa "talouskurimaniaa". Hänen mukaansa tutkimusta on käytetty keppihevosena, kun länsimaiden poliitikot ja päättäjät ovat halunneet kääntää selkänsä työttömille ja leikata valtion sosiaalimenoja.>>
– Tämä Reinhart-Rogoff-jupakka osoittaa, miten valheellisille perustuksille talouskuria korostava politiikka on rakentunut, Krugman kirjoittaa.

File:Kenneth Rogoff.jpg
WIKIPEDIA
Kenneth Saul ”Ken” Rogoff (s. 22. maaliskuuta 1953) on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti. Hän toimii taloustieteen professorina yhdysvaltalaisessa Harvardin yliopistossa. Rogoff on Project Syndicaten kolumnisti.
Rogoff pelasi nuorempana myös shakkia. Hän lopetti uransa vuonna 1980, mutta hän ehti saada suurmestarin arvonimen.[1]

Carmen M. Reinhart - World Economic Forum Annual Meeting 2011.jpg 
WIKIPEDIA
Carmen M. Reinhart (née Castellanos, born October 7, 1955) is the Minos A. Zombanakis Professor of the International Financial System at Harvard Kennedy School.[1] Previously, she was the Dennis Weatherstone Senior Fellow at the Peterson Institute for International Economics.[2] and Professor of Economics and Director of the Center for International Economics at the University of Maryland.[3] She is a Research Associate at the National Bureau of Economic Research, a Research Fellow at the Centre for Economic Policy Research, Founding Contributor of VoxEU,[4] and a member of Council on Foreign Relations. She is also member of American Economic Association, Latin American and Caribbean Economic Association,[5] and the Association for the Study of the Cuban Economy.


(1): Kenan Evren (s. 17. heinäkuuta 1917) on turkkilainen kenraali, vuoden 1980 vallankaappauksen johtaja ja maan seitsemäs presidentti aina vuoteen 1989.
Evren valmistui armeijan oppilaitoksesta 1938 ja sotilasakatemiasta 1949 esikuntaupseeriksi. Hän osallistui Korean sotaan ja ylennettiin 1964 kenraaliksi. Hänestä tuli pääesikunnan päällikkö 1978.
Evren johti 12. syyskuuta 1980 vallankaappausta. Sitä edelsi vuosien oikeiston ja vasemmiston kilpailu. Vasemmisto toivoi kommunistien vallankaappausta ja oikeisto turvautui uskonnolliseen kiihotukseen. Kaappauksen myötä kansallisesta turvallisuusneuvostosta (Milli Güvenlik Kurulu; MGK) tuli hallitseva elin ja parlamentti hajotettiin.
Vuonna 1982 Evren nimitti itsensä tasavallan presidentiksi ja 7. marraskuuta 1982 hyväksyttiin yli 90 % ääntenenemmistöllä uusi perustuslaki, josta oli poistettu ylenmääräiset vapaudet. Samalla Evren valittiin presidentiksi.
Eläkkeelle jäämisensä jälkeen Evren muutti Marmarikseen ja omistautui maalaukselle. Häntä vastaan tehtiin murhayrityksiä vuosina 1996 ja 2006.
Vuonna 2012 94-vuotiasta Evreniä vastaan nostettiin syytteitä valtiota vastaan tehdyistä rikoksista. Syytteet mahdollisti kansanäänestyksessä hyväksytty lakiehdotus, joka poisti sotilasjuntan jäsenille annetun syytesuojan.[1]

دانشجویی که مچ دو اقتصاددان را گرفت

 چهارشنبه 24 آوريل 2013 - 04 اردیبهشت 1392
توماس هرندون
توماس هرندون متوجه اشتباهات فاحش دو اقتصاددان معروف شد
این هفته اقتصاددانان در کمال تعجب دریافتند که یکی از مقالات علمی معروف که معمولا برای توجیه اقدامات ریاضتی دولت‌ها به آن ارجاع داده می‌شود، حاوی اشتباهات فاحشی است.
نکته شگفت‌آور دیگر اینکه نویسندگان این مقاله دو استاد برجسته دانشگاه هاروارد هستند، و کسی که این اشتباهات را پیدا کرده، یک دانشجوست و موقع انجام تکالیفش متوجه آنها شده است.
داستان روز ۴ ژانویه ۲۰۱۰ (۱۴ دی ۱۳۸۸) آغاز شد. در نشست سالانه انجمن اقتصاد آمریکا، پروفسور کارمن راینهارت و کن راگاف، اقتصاددان ارشد صندوق بین‌المللی پول، حاصل تحقیقاتشان را در مقاله‌ای بنام "رشد در دوران بدهکاری" ارائه کردند.
مطابق یافته‌های آنها، اگر همزمان با بحران اقتصادی، میزان بدهی کشوری از ۹۰ درصد تولید ناخالص داخلی آن فراتر رود، رشد اقتصادی آن افت قابل توجهی پیدا می‌کند. این مقاله سر و صدای زیادی به‌پا کرد و سیاست‌گذاران کشورهای مختلف سعی کردند اطلاعات بیشتری درباره آن پیدا کنند.
این مقاله توجه دانشجویی بنام توماس هرندون را هم به‌خود جلب کرد. استادان او در دانشگاه ماساچوست در امهرست به‌عنوان تکلیف از دانشجویان کلاس خواسته بودند یک مقاله اقتصادی را انتخاب کنند، و سعی کنند با انجام آزمایش‌هایی به نتایجی مشابه با آن برسند.
این کار برای محققان علاقمند تمرین خوبی بود. توماس مقاله "رشد در دوران بدهکاری" را انتخاب کرد. این مقاله در آن زمان توجه زیادی را به‌خود جلب کرده بود، اما توماس می‌گوید حسی در درونش بود که باعث می‌شد به یافته‌های مقاله با دیده تردید نگاه کند.

پاسخ راینهارت و راگاف به اشتباهات

ما از هرندون و دیگران به‌دلیل توجه و دقتشان به مقاله رشد در دوران بدهکاری، و همچنین به‌خاطر اینکه ایراد نمودار شماره ۲ را به ما گوشزد کردند، متشکریم. اینکه با وجود همه تلاش‌های ما برای درستی محتوای مقاله، چنین خطایی توانسته به آن راه پیدا کند، هشداری برای ماست و باعث می‌شود از این به بعد بیشتر در کارمان دقت کنیم. ما در آینده نهایت تلاشمان را خواهیم کرد تا چنین اشتباهاتی دیگر تکرار نشوند. با این حال، به اعتقاد ما این خطای تأسف‌بار به هیچ وجه قابل توجهی پیام اصلی این مقاله یا کارهای بعدی ما را تحت تأثیر قرار نمی‌دهد
بسیاری از چهره‌های برجسته اقتصادی جهانی این مقاله را پسندیده بودند، چرا که به یک سوال بسیار مهم می‌پرداخت: آیا برای خروج از رکود و ایجاد رشد اقتصادی بهتر است اجازه داده شود بدهی‌ها افزایش پیدا کنند، یا اینکه باید هزینه‌های عمومی را بشدت کاهش، و مالیات‌ها را افزایش داد تا بدهی‌های عمومی مهار شود؟

اولی رن، کمیسر امور اقتصادی و مالی اتحادیه اروپا، و پل رایان، سیاست‌مدار جمهوری‌خواه و متنفذ آمریکایی، هر دو در تأیید استراتژی‌های ریاضتی‌شان با تکیه بر مقاله رشد در دوران بدهکاری، بر سقف ۹۰ درصد تولید ناخالص داخلی برای بدهی‌ها تأکید کردند.
اما در حالی که سیاست‌مداران آمریکایی مشغول بحث بر سر لزوم یا عدم ضرورت تزریق مشوق‌های مالی بیشتر به اقتصاد بودند، یورو زیر فشار سیاست‌های ریاضتی اجباری به نفس‌نفس افتاده بود، و دولت ائتلافی بریتانیا اعلام کرده بود که با افزایش مالیات‌ها و کاهش هزینه‌های عمومی اقتصاد را تحت کنترل درخواهد آورد. به این ترتیب آینده چندان روشنی در انتظار تکلیف توماس هرندون نبود. او هر چه تلاش کرد، نتوانست به نتایجی مشابه راینهارت و راگاف برسد.
او می‌گوید: "قلبم ریخت. فکر کردم خطای فاحشی انجام داده ام، چون من یک دانشجو بیشتر نیستم، و احتمال اینکه اشتباه از جانب من باشد - و نه اساتید مشهور دانشگاه هاروارد - خیلی زیاد بود."
استادهای او هم مطمئن بودند که او در جایی از کار اشتباه می‌کند. هرندون می‌گوید: "به‌یاد دارم که در جلسه‌ای که با استادم، مایکل اش، داشتم، او به من گفت: تام، خیلی سخت نیست. باید بروی و حلش کنی."
توماس دوباره و چندباره کارش را بررسی کرد. اما در پایان ترم او هنوز هم نتوانسته بود این مسأله را حل کند، و آن موقع بود که استادش فهمید یک جای کار واقعا ایراد دارد. پروفسور اش می‌گوید: "هر کاری می‌کردیم، نمی‌توانستیم نتایجی مشابه آنچه که در مقاله راینهارت و راگاف آمده بود، بدست بیاوریم، و این مسأله مثل خوره به جانمان افتاده بود. واقعا برایمان معما شده بود."
مایکل اش و همکارش، پروفسور رابرت پالین، هرندون را تشویق کردند که این پروژه را ادامه دهد و به نویسندگان مقاله، یعنی دو استاد دانشگاه هاروارد، نامه بنویسد. بعد از چند بار مکاتبه، راینهارت و راگاف چرک‌نویس‌هایی که برای رسیدن به جواب روی آنها کار کرده بودند را در اختیار توماس قرار دادند. او می‌گوید: "همه می‌گویند تا چیزی را ندیده ای، باورش نکن. ولی من دیگر حتی یه چشم‌های خودم هم اطمینان نداشتم."
توماس با دوست دخترش تماس گرفت تا مطمئن شود که چشمانش اشتباه نمی‌بینند.
اما او اشتباه نمی‌کرد. او متوجه اشتباهی ساده در چرک‌نویس‌ها شده بود. دو استاد هاروارد تصادفا ارقام تنها ۱۵ کشور از ۲۰ کشور تحت بررسی را در محاسبات اساسی‌شان لحاظ کرده بودند (میانگین تولید ناخالص داخلی در کشورهای دارای بدهی عمومی بالا). در این محاسبات، ارقام مربوط به استرالیا، اتریش، بلژیک، کانادا و دانمارک لحاظ نشده بود.
هرندون و استادانش ایرادات دیگری هم در مقاله رشد در دوران بدهکاری پیدا کردند. تأثیر این ایرادات بر نتایج آخر حتی بیشتر هم بود. در واقع اطلاعات برخی کشورها اصلا کامل نبود. راینهارت و راگاف می‌گویند داده‌های مربوطه را قدم به قدم سرهم می‌کرده اند، و در موقع ارائه مقاله به کنفرانس انجمن اقتصاد آمریکا، اطلاعات قابل اعتمادی درباره اوضاع کانادا، استرالیا و نیوزیلند در سال‌های اول بعد از جنگ جهانی دوم در اختیار نداشته اند. اما لحاظ نشدن این ارقام تأثیر زیادی بر نتیجه نهایی داشته است.
توماس و استادانش همچنین با روش معدل‌گیری راینهارت و راگاف از داده‌ها موافق نبودند. به گفته آنها، به نتایج بد یک سال کشور کوچکی مثل نیوزیلند اهمیت زیاد و بی‌تناسبی داده شده بود، و آن را هم‌سنگ حدود ۲۰ سال افزایش بدهی‌های عمومی بریتانیا به‌حساب آورده بودند.

عقب‌تر از آمار و ارقام


یونان نمونه‌ کشوری با میزان بدهی بالاست که دچار رکود اقتصادی هم شده است
پروفسور مایکل اش هفته پیش در یک برنامه شبکه ۴ رادیو، و همچنین سرویس جهانی بی‌بی‌سی، ماجرا را تعریف کرد. او گفت: "برای عملکرد نیوزیلند در سال ۱۹۵۱، یعنی سالی که رشد این کشور منهای ۸ درصد بود، وزنی معادل حدود ۲۰ سال افزایش بدهی‌های عمومی بریتانیا با نرخ رشد دو و نیم درصدی در نظر گرفته شده است. بنظر من این روش ارزیابی داده‌ها اشتباه است."
در این میان هیچ پاسخ سیاه و سفیدی وجود ندارد، زیرا هر یک از روش‌های جایگزین هم ایرادات خاص خود را دارند. اما هرچه که باشد، روش مورد استفاده سوال برانگیز است و تفاوت زیادی در نتایج ایجاد می‌کند.
توماس هرندون و استادانش روز ۱۵ آوریل (۲۶ فروردین ۱۳۹۲) همه نتایج کارشان را در قالب پیش‌نویس یک مقاله منتشر کردند. بنا بر یافته‌های آنان، بالا بودن میزان بدهی‌های عمومی همچنان با کاهش رشد اقتصادی نسبت مستقیم دارد، اما مقاله آنان چشمگیرترین نتیجه‌گیری‌های مقاله راینهارت و راگاف را تأیید نمی‌کند. میزان بالای بدهی با کاهش رشد اقتصادی نسبت مستقیم دارد، اما این نسبت کمرنگ‌تر از آن چیزی است که گمان می‌رفت، و علاوه بر آن، این قاعده هم استثنائات زیادی دارد.
راینهارت و راگاف حاضر به مصاحبه نشدند، اما بیانیه‌ای برای بی‌بی‌سی فرستادند.
در این بیانیه آمده: "ما از هرندون و دیگران به‌دلیل توجه و دقتشان به مقاله رشد در دوران بدهکاری، و همچنین به‌خاطر اینکه ایراد نمودار شماره ۲ را به ما گوشزد کردند، متشکریم. اینکه با وجود همه تلاش‌های ما برای درستی محتوای مقاله، چنین خطایی توانسته به آن راه پیدا کند، هشداری برای ماست و باعث می‌شود از این به بعد بیشتر در کارمان دقت کنیم. ما در آینده نهایت تلاشمان را خواهیم کرد تا چنین اشتباهاتی دیگر تکرار نشوند. با این حال، به اعتقاد ما این خطای تأسف‌بار بهیچ وجه قابل توجهی پیام اصلی این مقاله یا کارهای بعدی ما را تحت تأثیر قرار نمی‌دهد."
پیش آمدن چنین اتفاقاتی طبیعی است، و پیشرفت‌های علمی از طریق شناسایی اشتباهات قبلی امکان پذیر شده اند. اما آیا این اشتباه به‌خصوص هزینه فوق‌العاده زیادی داشته است؟
دانیل همرمش، استاد اقتصاد در دانشگاه لندن، می‌گوید: "فکر نمی‌کنم نرخ اشتغال به‌ این خاطر پایین آمده باشد، اما این مقاله برای اقداماتی که نگاه مردم به جهان را تحت تأثیر قرار می‌دهند، توجیه عقلانی فراهم می‌کند. و این دیدگاه مردم، به‌خصوص سیاست‌مداران است که نهایتا بر نحوه اداره امور جهان تأثیر می‌گذارد."
پیدا کردن اشتباهی در یک چرک‌نویس باعث خاتمه بحث درباره ریاضت اقتصادی نمی‌شود. مگان مک‌آردل، خبرنگار ویژه نیوزویک، معتقد است که نباید هم اینطور باشد. او می‌گوید: "نتایج برخی تحقیقات دیگر هم نشان می‌دهد که بالا رفتن میزان بدهی‌های عمومی باعث کاهش رشد اقتصادی می‌شود. مثال بارز آن هم کشور یونان است."
توماس هرندون عقیده دارد که سیاست‌های ریاضتی اثر معکوس دارند. اما او فعلا به این دلخوش است که اولین مقاله دانشگاهی‌اش این همه سر و صدا به‌پا کرده است. او می‌گوید: "از اینکه توانسته ام در بحث درباره سیاست‌گذاری اقتصادی نقشی داشته باشم، واقعا احساس غرور می‌کنم."

Uusklassisen teorian raunioilla: Reinhart ja Rogoff

reinhart-rogoff
Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin tutkimustuloksilla on oikeutettu leikkauspolitiikkaa Euroopassa. Reinhartin ja Rogoffin teoria osoitettiin viime viikolla kestämättömäksi. Koska Revalvaatio vastustaa “älyllistä epärehellisyyttä”, analysoimme Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen keskeisimpiä ongelmia tarkemmin. Ensinnäkin ne liittyvät tutkimusetiikkaan ja tutkimusaineiston tarkoitushakuiseen käsittelyyn. Toisekseen Reinhartin ja Rogoffin käsitys tutkimuskohteestaan eli julkisesta velasta ei vastaa modernien rahatalousjärjestelmien todellisuutta. Sen johdosta he eivät kykene määrittämään yksiselitteisesti, mitä tarkoittavat julkisella velalla ja jää kyseenalaiseksi, ymmärtävätkö he edes mitä raha on. Leikkauslinjalla ei ole poliittista, tieteellistä eikä moraalista perustelua.
1. Johdanto
Sosiologian klassikko Émile Durkheim viittaa totemismilla uskonnollisten yhteisöjen toimintaan, jossa palvonnan kohde ei ole Jumala tai muu yliluonnollinen olio vaan uskonnollinen yhteisö itse. Totemismi näkyy esimerkiksi lestadiolaisyhteisön käytöksessä niin, että jos joku lauman jäsenistä kyseenalaistaa yhteisön perinteet, hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle.
Myös kvanttifyysikko Niels Bohrin kerrotaan pitäneen ovenpielessään hevosenkenkää onnenkaluna. Kun häneltä tiedusteltiin, toimiiko se, Bohr antoi seuraavanlaisen vastauksen. Hevosenkenkä tuottaa toivotunlaisia vaikutuksia eli hyvää onnea huolimatta siitä, uskooko siihen vai ei. Julkista velkaantumista ja kasvua koskevat uskomukset ovat Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin edustaman valtavirtaisen taloustieteen hevosenkenkä.
Reinhartin ja Rogoffin vuosina 2009 ja 2010 julkaistut tutkimukset antavat ymmärtää, että julkinen velkaantuminen on turmiollista BKT:n kasvulle. Reinhart ja Rogoff on palkittu muun muassa arvostetulla Paul Samuelson -palkinnolla, minkä lisäksi Reinhartin ja Rogoffin tutkimustulosten pohjalta julkaistu teos This Time is Different on ollut myyntimenestys ja saanut suitsutusta varteenotettavissa talouslehdissä. Myös talouskomissaari Olli Rehn on viitannut kaksikkoon “uskottavina taloustieteilijöinä”.
Viime vuosina Reinhartin & Rogoffin teoria on toiminut Euroopassa harjoitetun leikkaus- ja sopeuttamispolitiikan oikeuttamisen tieteellisenä perusteluna. Eurokriisistä käyty keskustelu osoittaa, että Durkhéimin teoria totemismista on käyttökelpoinen työkalu myös poliitikoiden ja taloustieteilijöiden käyttäytymisen ymmärtämiseen. Aiemmin tällä viikolla Revalvaatio julkaisi taloushistorioitsija Philip Mirowskin haastattelun, jonka mukaan uusklassinen talousteoria on lähinnä keino antaa tieteellinen sädekehä oikeistolaisen talouspolitiikan oikeuttamiselle.
Taloustieteilijä Paul Samuelson osoitti taannoin kunnioitettavaa selkärankaa huomauttaessaan, mikä Reinhartin ja Rogoffin kaltaisten tutkimusten funktio oikeastaan on. [1] Hänen mukaansa uusklassisen teorian edustajille on lopulta samantekevää pitävätkö taloustieteelliset tutkimukset empiirisesti paikkansa. Riittää, että ne ruokkivat kansalaisten uskoa talouden sopeuttamisen ja tasapainottamisen eli leikkaamisen välttämättömyyteen. Siten Reinhartin ja Rogoffin hyödyntämät teoreemat istuvat hyvin uusklassisen trickle down -taloustieteen pirtaan. Koko “tieteenalan” tarkoitus on oikeuttaa ja perustella kansalaisille, miksi tuloeroja tulee kasvattaa, palkkoja polkea ja hyvinvointivaltiota purkaa.
Siten uusklassisten teoreemojen funktio on sama kuin vanhakantaisten uskontojen: suostumuksen ja kurinalaisuuden tuottaminen pelottelun avulla. Reinhartin ja Rogoffin tutkimus ja sen poliittiset sovellukset ovat malliesimerkki tästä.
2. Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheet
Helmi-maaliskuussa Suomessa keskusteltiin kiivaasti eurokriisistä. Tosiasiassa keskustelu vesittyi leikkauslinjan ideologiseksi puolusteluksi. Maamme valtalehdistön asiantuntevat journalistit kunnostautuivat kantamalla vastuuta eli toistamalla sanasta sanaan euroeliitin linjauksia.
Keskustelun taustalla oli Olli Rehnin euroryhmälle, EKP:lle, IMF:lle ja EVM:lle lähettämä “paimenkirje”, jossa hän pyysi jättämään omaan arvoonsa tieteelliset tutkimukset, jotka olivat korostaneet elvytyksen positiivisia vaikutuksia. Paimenkirjettä seuranneessa väittelyssä talouskomissaari puolusti leikkauslinjaa taloustieteen nobelistia Paul Krugmania ja monia muita vastuuttomia talousviisaita Sixten Korkmanista George Sorosiin vastaan, jotka olivat kritisoineet leikkauslinjaa.
Mediapelistä huolimatta väittelyssä hyväksi kakkoseksi ylsi pienen Suomen Olli Rehn, jonka näkemykset perustuivat suoraan Reinhartin ja Rogoffin analyysiin. Katja Boxbergin Helsingin sanomiin 12.3. kirjoittamassa artikkelissa tulee esiin oleellinen:
“Talouskomissaari hämmästelee HS:n haastattelussa, onko Nobel-palkinto saanut ekonomistin pitämään itseään maailmankaikkeuden valtiaana.
‘Krugman on pannut suuhuni sanoja, joita Suomen eduskunnassa kutsuttaisiin muunnelluksi totuudeksi’, Rehn sanoo.
Muunneltu totuus on eduskuntakielellä yhtä kuin valehtelu.
Rehn sanoo kuuntelevansa tarkalla korvalla vakavasti otettavia ekonomisteja. Sellaisiksi hän lukee muun muassa kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin ja esimerkiksi Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin.”
Blanchardt on Rehnin kollega Troikassa, joten tässä emme käsittele häntä riippumattomana taloustieteilijänä. Rehnin paimenkirjeessä perustuu kuitenkin suoraan Reinhartin ja Rogoffin ajatuksiin:
“Nyt on kuitenkin muistettava, että euroalueen julkinen velka on kasvanut noin 60% BKT:sta lähemmäs noin 90%:n tasoa. Vakavasti otettavan akateemisen tutkimuksen takia tunnustetaan yleisesti, että mikäli julkisen velan määrä nousee 90% BKT:sta tasolle, on tällä taipumus vaikuttaa taloudelliseen dynamiikkaan negatiivisesti. Tämä tarkoittaa matalaa kasvua moneksi vuodeksi”. (Korostus JK & AR)
Kriittinen keskustelu alkoi, kun Thomas Herndon, Michael Ash ja Robert Pollin julkaisivat 15.4.2013 tutkimuspaperin Does High Public Debt Consistently Stifle Economic Growth? A Critique of Reinhart and Rogoff. Heidän mukaansa Reinhartin ja Rogoffin analyysi sisältää lukuisia taloustieteellisesti kestämättömiä väitteitä ja tuloksia sekä tutkimuseettisesti kestämättömiä ja kyseenalaisia menettelyjä.
Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen keskeisimmät ongelmat liittyvät ensinnäkin tutkimusetiikkaan ja tutkimusaineiston tarkoitushakuiseen käsittelyyn. Toisekseen Reinhartin ja Rogoffin käsitys tutkimuskohteestaan eli julkisesta velasta ei vastaa modernien rahatalousjärjestelmien todellisuutta. Sen johdosta he eivät kykene määrittämään yksiselitteisesti, mitä tarkoittavat julkisella velalla ja jää kyseenalaiseksi, ymmärtävätkö he edes mitä raha on.
3. Tutkimusetiikka?
Suomen salonkikelpoisin iltisfilosofi Pekka Himanen tuli tunnetuksi hakkerietiikan käsitteellään. Sosiologi Manuel Castells on ylistänyt Himasen ajastusta Max Weberin kuuluisan protestanttisen etiikan teorian päivityksenä nykyaikaan. Hakkerietiikka voidaan kiteyttää ajatukseen, jonka mukaan tiedon vapaus on positiivinen ja edistyksellinen poliittinen voima. Castelsin mukaan hakkerietiikka siis tiivistää olennaisen ajastamme. Keitäpä me olemme vastaankaan väittämään.
Tässä vaiheessa kaikille lienee jo selvää, että Reinhartin ja Rogoffin tutkimus sisältää suoranaisia virheitä. Yritykset toistaa eli tarkistaa Reinhartin ja Rogoffin vuonna 2010 julkaiseman Growth in a Time of Debt -artikkelin analyysiä ovat nostaneet esiin tutkimuseettisiä ongelmia. Taloustieteilijä Mike Konczal on summannut kolme oleellisinta virhettä seuraavasti:
“Ensinnäkin Reinhart ja Rogoff rajaavat korkean (julkisen) velan ja keskimääräisen kasvun vuodet tutkimuksensa ulkopuolelle. Toiseksi he käyttävät kyseenalaisia painokertoimia eri maille. Kolmanneksi näyttää siltä, että tutkimuksen tekovaiheessa on sattunut koodausvirhe, jonka johdosta korkean (julkisen) velan ja keskimääräisen kasvun maat jäävät tutkimuksen ulkopuolelle. Kaikki kolme vääristymää (bias) edesauttavat heille mieluisan tutkimustuloksen syntymistä, eikä tämä tulos seuraisi ilman niitä.” (Lisäykset sulkeissa JK & AR)
Julkisuudessa on puhuttu lähinnä Reinhartin ja Rogoffin tekemästä epäonnisesta Excel-virheestä. On esitetty aiheellisesti närkästyneitä ja ihmetteleviä kysymyksiä, perustuuko Välimeren leikkauspolitiikka Excel-laskuvirheeseen. Ei perustu. Keinot mustan valkoiseksi maalaamiseen olisi kyllä keksitty ilman alkeellista virhettäkin.
Itse asiassa ”laskuvirhe” viittaa siihen, että Reinhartin ja Rogoffin valitseman datan käsittelytavan avulla on saatu aikaan haluttu analyysitulos: kun julkinen velka kasvaa suhteessa BKT:hen 90 % tasolle, alkaa BKT:n kasvutahti laskea 0,1 % vuosivauhdilla. Kun data käsitellään kokonaisuudessaan, asianmukaisesti ja tutkimusetiikan vaatimalla tavalla ja syntynyt “virhe” korjataan, käy kuitenkin ilmi, että BKT:n kasvutahti itse asiassa kasvaa 2,2% vuotuisella vauhdilla.
Esimerkiksi arvostetun taloustieteilijä L. Randall Wrayn mukaan tämä osoittaa heidän analyysinsa poliittisesti tarkoitushakuiseksi. Vähintään voidaan sanoa, että Reinhartin ja Rogoffin tarjoilema analyysi on kelvannut mainiosti Euroopan talouspoliittisen eliitin käyttöteoriaksi, sillä euroalueen julkisvelka lähti Lehman Brothersin konkurssin jälkeisinä vuosina nopeasti kasvamaan ja on jo saavuttanut Reinhartin ja Rogoffin varoitteleman maagisen 90 prosentin haamurajan:
Euroalueen julkisen velan kehitys
Koska Reinhartin ja Rogoffin edustama uusklassinen taloustiede pikemminkin “lollottaa silmät ristissä” tieteen arvovapautta kuin kehottaa poliittisesti osallistuvan toimintatutkimuksen tekoon, herää tiettyjä kysymyksiä taloustieteen harjoittajien itseymmärryksestä ja rehellisyydestä.
Reinhartin ja Rogoffin analyysit tähtäävät viime kädessä oikeiston ja sosiaalidemokraattien poliittisten leikkaustavoitteiden “tieteelliseen” perustelemiseen. Itse perustelut ovat kuitenkin osoittautuneet kestämättömiksi. Kyse on eräänlaisesta Himasgatesta aikuisten sarjassa. Aikuisten sarjalla tarkoitamme sitä, että Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksella oikeutetaan eurooppalaisen yhteiskuntamallin alasajo.
4. Reinhart ja Rogoff eivät ymmärrä rahatalousjärjestelmän perusteita
Joulukuussa Suomessa vierailleen L. Randal Wrayn ja Yeva Nersisyan tekemän kriittisen katsauksen mukaan Reinhartin ja Rogoffin tutkimusten pääongelma ei ole tämä tai tuo velkaantumisastetta koskeva tavoite. Ongelma on se, että he eivät näytä lainkaan ymmärtävän, mistä heidän tutkimassaan julkisessa velassa on kyse. Paul Krugman on puolestaan epäillyt, että Reinhart ja Rogoff ymmärtävät julkisesta velasta puhuessaan syyn ja seurauksen väärin päin.
Väite on jyrkkä. Mitä sillä tarkoitetaan?
Aloitetaan perusteista. Krugmanin mukaan Reinhartin ja Rogoffin teoria perustuu vain toisen maailmansodan jälkeiseen Yhdysvaltain talouteen, jolloin kasvu hidastui ennemmin sodanjälkeisen kotiuttamisen, ei korkean velka-asteen vuoksi. Krugmanin mukaan he käsittivät asian väärin, sillä hidas talouskasvu aiheutti korkean velka-asteen, ei toisinpäin.
Krugmanin huomio on kiinnostava siksi, että Yhdysvaltain rahatalousjärjestelmä on sodan jälkeisenä aikana perustunut sekä niin kutsutulle Bretton Woods -järjestelmälle että kelluville valuuttakursseille.
Modernien rahatalousjärjestelmien tutkijat Nersiyan ja Wray arvostelevat vuonna 2010 julkaistussa kritiikissään Reinhartia ja Rogoffia tutkimuskohteensa perustojen väärinymmärryksestä. Tarkkaan ottaen kyse ei ole vain heidän tekemästään tutkimuksellisesta virheestä, vaan valtavirtaiseen teoriaan sisältyvästä systemaattisesta ongelmasta. Väärinymmärryksellä on useita konkreettisia vaikutuksia. Viime viikon lopulla Wray summasi Nersiyanin kanssa esittämän argumenttinsa toteamalla, että Reinhart ja Rogoff:
“…ynnääväät yhteen julkisia velkoja, joita valtiot ovat laskeneet liikkeelle kultakannan, kiinteiden vaihtokurssien ja kelluvien vaihtokurssien vallitessa. He summaavat yhteen julkisia velkoja kyseisen valtion omassa valuutassa sekä julkisia velkoja ulkomaisissa valuutoissa. Heidän kirjansa esittämän valossa on mahdotonta määrittää, mitä julkinen velka ja yksityinen velka ylipäänsä ovat”.
Ilman Reinhartin ja Rogoffin tekemiä virheitäkin jo tämä tosiseikka tekee heidän analyysistaan epäkelvon Yhdysvaltain, Japanin ja Ison-Britannian tutkimiseen, sillä niiden valuutat kelluvat markkinoilla. Tämä tekee niistä aivan eri lailla velkakestäviä kuin omasta valuutastaan luopuneista euromaista tai valuttaansa vaihtoarvon esimerkiksi Yhdysvallan dollariin sitoneista valtioista. Voidaan siis kysyä, mitä tutkimuksella ylipäänsä tekee, jos siinä sotketaan iloisesti yhteen sumppuun velkoja täysin erilaisten rahajärjestelmien ajalta. Maallikolle 800 vuotta dataa kuulostaa toki vakuuttavalta, mutta eivätpä kaikki toisaalta pidä evoluutiotakaan tieteellisenä tosiseikkana.
Tämä estää edelleen ymmärtämästä oikein julkisen velan roolia rahatalousjärjestelmässä. Kriisin jälkeen alkaneelle julkiselle keskustelulle on ollut tyypillistä, että siinä sotketaan jatkuvasti yksityinen ja julkinen taloudenhoito keskenään sekä jätetään yksityinen velka kokonaan huomioimatta.
Ensinnäkään julkisvelka euroalueella ei ole kasvanut oleellisesti ennen kriisin puhkeamista. Sen sijaan kotitalouksien, yritysten ja erityisesti pankkien velkaantuminen on kasvanut huomattavasti euron käyttöönoton jälkeen. Euromaiden kokonaisvelka (julkinen ja yksityinen velka) vaihtelee suuresti, mutta useimmilla vanhoilla euromailla se oli rahaliiton alussa 200-300 % suhteessa BKT:hen, kun vaihteluväli on nyt 300-500 % ja esimerkiksi Irlannin kokonaisvelka on yli 1 000 % suhteessa BKT:hen. Yhtä usein kuin muistetaan mainita, että on vastuutonta elää yli varojen ja jättää julkisvelka tulevien sukupolvien maksettavaksi, jätetään sanomatta että kun euroalueen yli 90 % julkisvelkaan lasketaan mukaan myös yksityinen velka, euroalueen kokonaisvelka on jo yli 480 % suhteessa BKT:hen. Velkakriisin ratkaisemisen kannalta yksityinen velka ei siis ole euroeliitin mukaan mikään ongelma.
Puutteellisella analyysillä ja virheellisillä poliittikkasuosituksilla ei valitettavasti Euroopan velkakriisiä ratkaista. Leikkaamiselle ei ole mitään välitöntä taloudellista perustetta. Elvyttämiselle ei myöskään ole mitään inflaatioperustaisia esteitä niin kauan kun talousalue ei ole lähelläkään täystyöllisyyden eli kaikkien resurssien käytössä olon tilannetta.
Leikkausvimman poliittiset perusteet ovat tietenkin asia erikseen. Niille on löydettävissä päivä päivältä vähemmän taloudellisia, yhteiskunnallisia ja moraalisia perusteita.
5. Euroopan rahapoliittisesta takapajuisuudesta
Viime viikolla keskusteltiin bitcoinista. Keskustelun tärkein teoreettinen opetus “nykyaikaisille” vasemmistolaisille talouskommentaattoreille oli se, että bitcoinin sähköinen fysikaalinen muoto ei estä sitä toimimasta yhteiskunnallisen muodon tasolla kultakantajärjestelmän tavoin. “Mutta kultakannastahan luovuttiin 1971, jonka jälkeen kaikki muuttui ja itse asiassa tosi dramaattisesti?!” Kyllä ja ei.
Myös Eurooppa on rahapoliittisesti takapajuinen, sillä euron rakenne vastaa pikemminkin efektiivistä kultakantajärjestelyä kuin modernia, kelluvakurssista Fiat-rahajärjestelmää. Euroopan takapajuisuus ilmenee ennen muuta siten, että EKP on demokraattisen kontrollin ulottumattomissa. Tämä onkin ollut eurojärjestelmän laatijoiden keskeinen poliittinen tavoite.
Modernin rahateorian näkemyksen mukaan rahapoliittisesti suvereenit valtiot, jotka laskevat itse liikkeelle oman kelluvakurssisen valuuttansa, eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen valtion omassa valuutassa hoidettavien maksusitoumusten osalta. Rahapoliittisesti suvereenit valtiot voivat yksinkertaisesti laskea liikkeelle lisää rahaa kulutuksensa rahoittamiseen. Euroalueella ei ole yhtäkään tällaista valtiota.
Nersiyani ja Wray katsovat, että Abba Lerner ratkaisi Reinhartin ja Rogoffin pähkäilemän velkaantumisen ja kasvun välisen pulman poliittisesti toteuttamiskelpoisella tavalla jo viisi vuosikymmentä sitten. He viittaavat Lernerin tekemiin tutkimuksiin ”funktionaalisesta rahoituksesta”. Wray ja Nersisyani päättävät Levy -instituutin julkaiseman analyysinsa Reinhartin ja Rogoffin virheistä Lernerin ajatuksien puntarointiin. Niistä voidaan muotoilla 3 teesiä:
1. Kysymys niin kutsutusta kestävyysvajeesta, budjettivajeesta ja julkisesta kuluttamisesta on sananmukaisesti poliittinen. Jos ja kun talousjärjestemässä on työttömyyttä, valtion budjetti ei ole riittävän alijäämäinen. Toisin sanoen valtion tulisi joko keventää suurten tuloluokkien verotusta tai lisätä julkista kulutusta. Peistä voidaan vääntää siitä, kumpi menettelytapa on järkevämpi, mutta jompaan kumpaan on turvauduttava.
2. Myös kysymys siitä, missä mittaluokassa julkinen alijäämä muuttuu “kestämättömän suureksi” on perimmiltään poliittinen. Mutta mikä tarkalleen on oikea taso – onko se 3%, 5%, 7%, vai peräti 10%? Kysymys on näennäinen ja ilmaisee lähinnä esittäjänsä numerofetisismin. Oikea kysymys on, miksi tällainen kabbalistinen numero ylipäänsä halutaan asettaa eli mistä asiasta puhumista halutaan näin välttää? Valistuksen perinteelle uskollinen Lerner vastustaa mustaa magiaa ja ehdottaa “funktionaalisen rahoituksen” ohjelmaa. Hänen jälkeensä tehdyssä makrotaloustieteessä ja talouspolitiikassa tällaisen numeron asettaminen kertoo lähinnä siitä, että esittäjä ei joko ymmärretä järjestelmän toimintaa ollenkaan tai sitten ymmärtää sitä niin hyvin, että osaa politikoida työväen ja syrjäytettyjen kustannuksella. Euroopassa tätä on harjoitettu mallikkaasti viime vuosina, mutta myös silloin, kun eurojärjestelmän kultakantaiset perustat valettiin.
3. Silloin kun talousjärjestelmän kokonaiskulutus, hallituksen kulutus mukaanlukien, kasvaa suuremmaksi kuin mitä se kykenee tuottamaan täyttä työllisyys- ja tuotantokapasiteettiaan hyödyntäessään, hallituksen tehtäväksi tulee politiikallaan joko vähentää kulutusta tai nostaa veroja. Inflaatioon johtaa epäonnistuminen kysynnän, tuotantokapasiteetin ja liikkeellä olevan rahan määrän säätelyssä, ei pelkkä hallituksen harjoittama julkisen kuluttamisen suora rahoitus. Näin määritettynä inflaatio on valtion kulutuskyvyn rajoittaja, ei niinkään rahoituksen puute. Euroopassa vallitseva efektiivinen kultakantajärjestely kuitenkin kääntää asetelman päälaelleen. Maastrichtin sopimus linjaa yksiselitteisesti ja jyrkästi, että keskuspankkirahoitusta voi saa antaa.
Funktionaalisen rahoituksen kannattajille voidaan tietenkin naljailla tai vaihtoehtoisesti esittää kysymys, miten funktionaalisen rahoituksen kaltaista poliittista hanketta voitaisiin edistää tässä ja nyt. Olisi vähintäänkin avattava keskustelu Euron institutionaalisesta rakenteesta ja EMU jäsenyydestä. Oleellista on yhtä kaikki rekisteröidä asiaan liittyvä ideologiakriittinen ulottuvuus: fiat-rahan oloissa esimerkiksi kestävyysvaje on puhtaasti talouspoliittinen kysymys. Kuten tutkijat Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjoittavat:
“Valtion talouspolitiikkaa ei saisi koskaan ohjata arkiajatteluun perustuva neuvo tulojen ja menojen tasapainosta. Valtion on tehtävä budjettialijäämiä ja -ylijäämiä sen mukaisesti, onko tarpeena lisätä vai heikentää kokonaiskysyntää. Tulojen ja menojen tasapainottaminen periaatteellisena tavoitteena on lähinnä vajaamielinen.”
Mitä tästä opimme? Leikkauslinjan poliittiset seuraukset ovat olleet katastrofaalisia. Viimeistään nyt on käynyt ilmi, että myös sen kannattajien “tieteelliset perustelut” ontuvat ja pahasti. Reinhartin ja Rogoffin analyysit olivat sen viimeinen linnake, jotka nekin perustuivat humpuukiin.
6. Leikkauspolitiikan raunioilla
Kreikan ensimmäisestä tukipaketista lähtien eurokriisiin on vastattu leikkauspolitiikalla. Leikkauspolitiikan oikeutus on haettu Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksesta, jonka mukaan valtion alijäämä ei saa nousta yli 3 % suhteessa bruttokansantuotteeseen, eikä julkisvelka 60 % suhteessa BKT:een. Suurin osa euroalueen jäsenmaat ei kykene täyttämään näitä vaatimuksia.
Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheiden osoittamisen myötä Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen “tieteellinen” perusta on osoitettu teoreettisesti ja empiirisesti kestämättömäksi.
Kolmen prosentin alijäämätavoite, jota sekä Euroopan oikeisto- että vasemmistohallitukset ovat nyt kolme vuotta toteuttaneet, ei ole yhtään vakaammalla pohjalla. Itse asiassa alijäämätavoitteen kehittäjä Guy Abeille, on myöntänyt, että 3 prosentin tavoite vedettiin aikanaan hatusta. Abeille toimi Mitterandin hallinnossa valtiovarainministeriön virkamiehenä ja hänen mukaansa alijäämätavoitteen perustelu ei perustunut ainakaan teoriaan. Koska Mitterrand oli vasemmistolainen, se tuskin perustui mittavaan valtiotaitoonkaan (virtú). Jäljelle jää tuuri (fortuna) eli se, että taloustoimittajat nielivät syötin:
“Keksimme 3%:n tavoitteen alle tunnissa. Laskelmat tehtiin kirjekuoren kääntöpuolelle ilman minkäänlaista teoreettista puntarointia. Mitterrand tarvitsi yksinkertaisen säännön, jonka noudattamiseen hän voisi perustaa keskustelunsa niiden ministerien kanssa, jotka saapuivat vaatimaan häneltä rahaa. [...] Tarvitsimme vain helpon säännön. 3%? Kolmonen on hyvä, historian karkaisema numero, ja lisäksi se muistuttaa pyhän kolmiyhteyden opista.”
Numeroiden musta magia siis elää ja voi hyvin. Yhtä kaikki tämän epärealistisen alijäämätavoitteen aiheuttamat tuhot ovat olleet mittaamattomia. Kun lähtökohtaisesti mielettömiin ja vaikutuksiltaan taantumaa syventäviin Kasvu- ja vakaussopimuksen perälautoihin yhdistetään velkaantumistavoitteen teoreettisen perustelun kumoutuminen, leikkauspolitiikalta (austerity) on pudonnut taloustieteellinen pohja.
Empiiristä näyttöä vuoden 2010 tienoilla aloitetun leikkauspolitiikan toimivuudesta ei ole koskaan ollutkaan. Kertauksen vuoksi: sillä on onnistuttu laskemaan euroalueen alijäämää 6 prosentista 3 prosenttiin, mutta sen negatiivisina ulkoisvaikutuksina on ollut BKT:n kitulias kasvu sekä työttömyyden ja velkaantumisen kasvu. Leikkauspolitiikalla on kärjistetty yhteiskunnallisia ristiriitoja, mitkä etsivät Välimerellä väkivaltaista keinoaan purkautua. Punainen risti on julistanut Euroopan kriisialueeksi. Näyttää, että leikkauspolitiikka on luonut itseään ruokkivan kierteen, jolla uudet leikkaukset voidaan oikeuttaa. Tämän seurauksena esimerkiksi Suomen teollisuustuotanto on lähtenyt tämän vuoden aikana jyrkkään laskuun:
Suomen teollisuustuotanto
On mielenkiintoista seurata miten hallitus ja siellä istuvat työväenpuolueet suhtautuvat uutisiin uusliberaalin talousopin tieteellisen pohjan putoamista. Hallitusohjelmaan on kirjattu perälaudat 1 % alijäämätavoitteesta ja velkaantumiskehityksen lopettamisesta, joilla on oikeutettu kehysriihien lisäleikkaukset sekä viimeisimpänä historiallinen yhteisöveron alennus. On todennäköistä, että hallitus suhtautuu asiaan samoin kuin Paul Samuelson. Kaikki on hyvin niin kauan kun työväki uskoo talouden sopeuttamisen ja tasapainottamisen eli leikkaamisen välttämättömyyteen.
Asiaa ei tietenkään helpota, että hallitus ja työväenpuolueet olivat hyväksymässä uutta talouskurisopimusta, jolla vahvistettiin alkuperäistä vakaussopimusta. Jatkossa sopimuksen rikkomisesta seuraa automaattinen sopeutus ja budjettivallan siirtymistä Euroopan komissiolle Brysseliin. Esimerkiksi Jyrki Kataisen talouspoliittisissa teeseissä korostuu rakenteellisten uudistusten sijaan entistä tiukemmat säännöt ja niistä rankaiseminen:
”Olemme kriisissä, koska kaikki eivät ole noudattaneet sääntöjä. Uusilla säännöillä olemme korjanneet virheitä ja heikkouksia, siksi on tärkeää, että sitoudumme uusiin sääntöihin.”
Seuraavissa eduskuntavaaleissa pääsisi varmaan helpoimmalla, kun myöntäisi virheensä viimeistään nyt ja alkaisi tehdä täysin päinvastaista politiikkaa kuin tähänasti. Olisi suoraselkäistä viimeistään nyt luopua molemmista perälaudoista ja alkaa hakea eurokriisille elvyttäviä systeemitason ratkaisuja. On elvytettävä, sillä tasapainotus vain pahentaa tilannetta.
Thatcher oli väärässä. Vaihtoehtoja on olemassa, niitä on esitetty ja itse asiassa tavalla tai toisella “vaihtoehtoinen” talouspolitiikka edustaa ainutta pakoreittiä ulos eurokurimuksesta. Kuten kansanedustaja Anna Kontula totesi:
“Näin ei voida jatkaa. Mikäli tahtoa vakavaan kriisitoimien linjatarkistukseen ei ala löytyä, ei Euroopasta ole pian jäljellä kuin muutama pulska koronkiskuri ja kasa savuavia raunioita.”
Juuri tämän takia nyt ei ole varaa toistaa niitä virheitä, joita 2008 puhjenneen kriisin jälkimainingeissa tehtiin. Kriisi osoitti, ettei talousjärjestelmä ole haavoittumaton ja ikuinen. Sen muuttaminen vaatii kuitenkin muutakin kuin rommauksen fiilistelyä ja sadetansseja kaatuneen toteemin ympärillä. Yksi alkupiste on pitää tapetilla kainoa pyyntöä perusteettoman ja tuhoisan Euroalueen talouspolitiikan suunnan muuttamiseksi.
Erityisesti edistysblokin eli poliittisen vasemmiston ja vihreiden sitoutuminen leikkauslinjaan herättää synkkiä kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia. Taustalla on epäilemättä nerokas pelinpoliittinen strategia. “Avoin punavihreä talous” ansaitsisi julkisen ja kriittisen keskustelun strategiasta, politiikan päämääristä ja arvoista. Suomen sosiaaliforumissa keskustelua on jo avattu.
Joel Kaitila
Antti Ronkainen

Viite
1. Samuelson: “I think there is an element of truth in the view that the superstition that the budget must be balanced at all times [is necessary]. Once it is debunked [that] takes away one of the bulwarks that every society must have against expenditure out of control. There must be discipline in the allocation of resources or you will have anarchistic chaos and inefficiency. And one of the functions of old fashioned religion was to scare people by sometimes what might be regarded as myths into behaving in a way that the long-run civilized life requires. We have taken away a belief in the intrinsic necessity of balancing the budget if not in every year, [then] in every short period of time. If Prime Minister Gladstone came back to life he would say ‘uh, oh what you have done’ and James Buchanan argues in those terms. I have to say that I see merit in that view.” (Teoksessa Blaug, M. 1995. The movie John Maynard Keynes: Life/Ideas/Legacy.”)
22.4.2013 09.45

“Leikkauspolitiikka perustuu pelotteluun ja väärinkäsityksiin”

Artikkelin kuva
Suomen Sosiaalifoorumissa toteutettiin yhteisömaalaus.
Pontus Purokuru

Suomen Sosiaalifoorumissa talouskriisikeskusteluissa todettiin, että jo oikeistolaisetkin taloustieteilijät pitävät EU:n leikkaus- ja kiristyspolitiikkaa kelvottomana.

EU:n talouskurista puhunut kansantaloustieteen professori Matti Tuomala kyseenalaisti käsityksen, jonka mukaan kriisimaiden ongelmana olisi holtiton julkisen talouden hoito.
Esimerkiksi Irlannissa ja Espanjassa julkinen budjetti oli ylijäämäinen kriisin alkaessa 2008. Sen sijaan Saksassa julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta oli kriisimaita korkeampi.
Julkista velkaa suurempi ongelma on Tuomalan mukaan siinä, ettei eurojärjestelmällä ole mekanismia, jolla hoitaa yli- ja alijäämämaiden eroja.

Velkaantumisella pelotellaan turhaan

Miksi hallitukset ympäri Eurooppaa sitten hoitavat kriisiä leikkaamalla julkista sektoria eivätkä elvyttämällä?
– Oikeisto pelkää, että elvytys kasvattaisi julkista sektoria pysyvästi, Tuomala sanoi.
– Nykytilanteessa, kun nimelliskorot ovat nollan tuntumassa, finanssipolitiikan kautta tapahtuva elvytys on kuitenkin erittäin tehokasta ja useimmiten ainoa vaihtoehto.
Silti useimmat EU-maat katsovat Saksan tavoin, että vyönkiristykset ovat oikea tapa palauttaa markkinoiden luottamus. Kiristyspolitiikan kannattajat pelottelevat velkaantumisella.
– Pelottelun takana on ikivanha vertaus, jonka mukaan julkista taloutta tulee hoitaa kuin kotitaloutta.
– Keynesiläisen politiikan selittämisen hankaluus on saada ihmiset ymmärtämään, että julkisen talouden toiminta on tyystin eri asia kuin kotitalous.
Kotitalous ei voi kasvattaa makrotaloutta ja luoda työpaikkoja elämällä yli varojensa. Julkinen talous pystyy tähän, kunhan velan kasvu ei ylitä inflaation ja talouskasvun summaa.

Kiristys ei toimi teoreettisesti eikä yhteiskunnallisesti

Viime viikkoina kiristyspolitiikka on joutunut yhä kyseenalaisemmaksi, kun sen perusteluna käytetty Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin tutkimus osoitettiin vääräksi.
Reinhart ja Rogoff väittivät, että talouskasvu hiipuu, jos julkinen velka ylittää 90 prosenttia BKT:sta. Tulos perustui koodausvirheeseen, sekavaan käsitemäärittelyyn ja korrelaation sekä syy-seuraus-suhteen sekoittamiseen, Tuomala selitti.
Politiikan seurauksetkaan eivät tue väitettä vyönkiristyksen toimivuudesta: helmikuussa euroalueen työttömyysaste nousi ennätykselliseen 12 prosenttiin.
MIelipide:
HEII, HUII! ÄLKÄÄÄ NAURATTAKO!  HERRA NOBELISTI JA HÄNEN JOHTAMANSA KUORON JÄSENET, OPRAATIONNE ON JO EDENNYT HYVIN PITKÄLLE JA KREIKKA, PORTUGALI, ESPANIA, KYPROS JNE. ON JO KURISTETTU KUOLIAAKSI! TÄMÄ EI OLLUT EIKÄ OLE MITÄÄN OLE VIRHETTÄ!
TÄMÄ ON PORVARILUOKAN JA SUURPÄÄOMAN VERISEN JA MÄÄRÄTIETOISESTI SUUNNITELLUN RISTIRETKISTRATEGIAN EUROOPAN ETAPPI LAAJASSA MITTAKAAVASSA, TAVOITTEENAAN: KANSOJEN/ VALTIOITTEN OMAISUUDEN /TAKAVARIOINTI JA UUDELLEEN-JÄRJESTELYÄ/YKSITYISTÄMISTÄ/ RYÖSTÄMISTÄ/PAKKOLUNASTAMISTA PARLAMENTAARISTISILLA VALLANKAUPPAUKSILLA JA VALTAMEDIAN IDEOLOGISELLA TERRORISMILLA ELI NS. "DEMOKRAATTISELLA MALLIILLA" ESIM. TROIKA NIMISEN SAATANAN HALLINNON SUOMEN OSASTO ELI SUOMEN SATEENKAARI HALLITUS (ja osittain "punainen", ikävä kyllä!) TAI KREIKAN JA KYPROKSEN OSASTO ELI EI SOTILAALLISESTI VALLAN KAAPANNEET KERIKAN SEKÄ KYPROKSEN HALLITUTSET, KUN EI VOI NOSTAA PINOCHETIN JA EVRENIN(1) KALTAISIA KENRAALEJA VALTAAN JA TATCHER_REAGAN-MALLIKIN ON KOKEILTU JO!

Ja vielä ......:

1) Nyt puolustautuvat Excel-velkamokaajat - "velkaleikkauksia tarvitaan"

26.4.2013 Talouselämä

Taloustutkijaduo Carmen Reinhardt ja Kenneth Rogoff puolustautuvat tutkimustaan kohti esitettyä kritiikkiä vastaan New York Timesille lähettämässään mielipidekirjoituksessa.
Kirjoituksensa lopussa Reinhart ja Rogoff palaavat malliinsa, jonka mukaan velkatason laskuun on neljä tietä: pitkän aikajakson hidas kasvu ja säästötoimet, kiihdytetty inflaatio, talousrepressio, ja velkojen uudelleenjärjestely.
Tutkijaparin mukaan he ovat aina korostaneet, että kaikkia näitä keinoja on käytettävä tilanteen mukaan. Heidän mukaansa velkaleikkaukset ovat kuitenkin aina olleet keskeisessä asemassa talouskriisien hoidossa ja niitä tarvitaan.

2) Matti meikäläisen kommentti:

Tämäkö tiedemiesten ymmärrys: "He toteavat myös olevansa kaikesta huolimatta tyytyväisiä siihen, että asiasta on syntynyt keskustelua." Eurooppa on kohta raunioina, kun se yksi saksalainen kaheli hokee "Schuld ist Sünde" ja miljoonat ihmiset ovat työttöminä eikä valoa näy väärin ymmärrettyjen säästöjen takaa.
Voisivatko he uhrautua soittamaan Merkelille ja Scheublelle ja vahvistaa, että "ovat aina korostaneet, että kaikkia näitä keinoja on käytettävä tilanteen mukaan"? Voitaisi säästyä paljosta pahasta. 
3) JA NOBELIST PUHUU VÄHÄNKIN ASIAA
Paul Krugman: 
"Mitä minä teen elämälläni?"
26.4.2013
Excel-virheitä tai ei - Euroopassakin vallalla oleva talouskurilinja ei lähde minnekään.
Talousnobelisti Paul Krugman ihmettelee kolumnissaan, miksi talouskuripolitiikka on päässyt valta-asemaansa ja säilyttänyt sen sen murenevista perusteista huolimatta.
Yksi selitys voi Krugmanin mukaan olla, että menoleikkauslinja hyödyttää suhteellisesti eniten rikkainta 1 prosenttia.
Krugman kirjoittaa, että ihmiset haluavat talouspolitiikalta eri asioita: tutkimusten mukaan kaikkein rikkaimmat haluavat hillitä valtion menoja, kun taas suuri enemmistö haluaa nähdä omaan elämäänsä vaikuttavien valtion menojen nousevan.
"Menoleikkausagenda näyttää paljon yläluokan halujen yksinkertaiselta ilmentymältä, joka on kääritty akateemisen tutkimuksen naamioon. Se mitä ylin prosentti haluaa, muuttuu taloustieteen esittämiksi vaatimuksiksi."
Talouskuripolitiikka on vahingoittanut taloutta, mutta rikkaimman prosentin asema on säilynyt suhteellisen hyvänä. Tämän kaiken seuraus on, että vaikka menoleikkausideologian empiirinen pohja murenee, se ei välttämättä ole menettämässä valta-asemaansa, Krugman arvioi. Samoille linjauksille tullaan keksimään vain uusia perusteluita.
"Toivottavasti näin ei käy", Krugman kirjoittaa.
"Haluaisin uskoa, että ideat ja todistusaineisto painavat ainakin vähän. Mitä minä muuten teen elämälläni? Mutta nähtäväksi jää, kuinka perusteltua kyynisyys on."


 


The last farmer. Neoliberism, globalization and small farmers agriculture