Muistokirjoitus: 

Miksi Brixtonissa tanssittiin?

– 10.4.2013 Revalvaatio
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Thatcherin kuolemaa oli vaikea olla huomaamatta. Kuten työväenpuolueen vasemmistosiipeä edustava Owen Jones ennusteli jo viime vuonna, uutista seurasi välitön suitsutuksen ja jalustalle nostamisen aalto, ennen kaikkea Thatcherin oman konservatiivipuolueen mutta myös Iso-Britannian valtamedian ja ulkomaisten valtionpäämiesten toimesta.
Samaan aikaan monet muut britit ilmaisivat toisenlaisia tunteita. Brixtonissa ja Glasgowissa katujuhlat alkoivat välittömästi ja Ihmemaa Ozin “Ding dong, noita kuollut on”-sävelmä ponkaisi top 40-listalle. Monet muutkin ovat ilmaisseet esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä pitävänsä juhlia tapahtuneen johdosta. Monet ovatkin kauhistelleet tätä kuolleiden kunnioittamattomuutta.
Itse asiassa kaikki reaktiot ennustettiin jopa hämmentävällä tarkkuudella erään satiirikon toimesta: Thatcherin kiillotetun kuvan esitteleminen, kuoleman johdosta ilakointi, ilakoinnista moralisointi, vasemmiston sisäinen tappelu ilakoinnin johdosta, nuoriso joka ei tiedä kuka Thatcher oli ja nuorison tietämättömyydestä moralisointi.
Itse en kokenut sen suurempaa tarvetta juhlistaa tapausta, mutta silti oma mielipiteeni on, että kun kyseessä on ikonin asemaan nostettu julkinen henkilö niin rajukin kritiikki kuoleman hetkellä on paitsi oikeus niin myös jopa velvollisuus, oli kyseessä sitten Thatcher, Hugo Chavez, Kekkonen tai kuka tahansa joka on nostettu ikonin asemaan ja jonka päätökset ovat vaikuttaneet miljoonien ihmisten elämään.
Kritiikki on tärkeää, koska kun historia muodostaa lopullista mielikuvaansa jostain henkilöstä, siihen vaikuttaa merkittävässä määrin myös se reaktio, joka hänen kuolemaansa on seurannut. Nämä mielikuvat taas eivät ole vain jotain neutraaleja lauseita historiankirjojen sivulla vaan poliittisia aseita jotka jäävät elämään vielä kauan kun henkilöt itse ovat jo kuolleet.
Nettiin puhjennutta antithatcherilaisuuden aaltoa voitaisiin pitää eräänlaisena online-mielenosoituksena. Totta kai media kirjoittaa että Thatcher oli kiistanalainen johtaja jota vihataan ja rakastetaan, mutta jos näiden yleisluontoisten mainintojen lisäksi suurin osa läpitunkevista kommenteista on positiivisia, nämä jäävät vain samanlaisiksi tyhjiksi sanoiksi kuin mitä “kiistanalainen” yleensäkin on. Thatcher-vihaajat tekevät tästä kiistanalaisuudesta konkreettista.
Alkaa olla selvää, millaiseksi poliittiseksi aseeksi Thatcher-mielikuva on tarkoitettu. Tähän liittyy ajatus suuresta yksilönvapauden esitaistelijasta joka murskasi tieltään kollektivismin esteet, liittyivät ne sitten valtiovaltaan tai ammattiliittoihin. Toisaalta, siihen liittyy kuva taloudellisen hyvinvoinnin takaajasta ja suuresta uudistajasta. Toisaalta siihen liittyy yleinen tahtopoliitikon ideaali, kaikkivoiva rautarouva jollaisia nykyäänkin tarvittaisiin tekemään päätöksiä ja osoittamaan johtajuutta.
Suurimmalta osaltaan Thatcher-mielikuvat ovat tietenkin yliammuttuja. Tähän osallistuu sekä esitaistelijanaan Thatcheria pitävä oikeisto että vasemmisto, joka saattaa antaaThatcherin pahuuden korostamisesta liiankin kaikkivoivan kuvan. On hyvin mahdollista, että nuoremmat Thatcherin kuoleman juhlijat eivät oikein edes tiedä, mitä Thatcherissa vihaavat. Juhliminen onkin ongelmallista jos se päätyykin pönkittämään tätä mielikuvaa.
thatcherism1
Monessa mielessä thatcherilainen politiikka oli itse asiassa alkanut jo reippaasti ennen hänen valintaansa ja oli Thatcherista riippumatta käynnissä suurimmassa osassa maailmaa. Kaivosteollisuus olisi tuskin voinut elää ikuisesti samalla lailla kuin se oli aikaisemmin elänyt. Thatcherin kädenjälki näkyi kuitenkin hänen kaudellaan toteutetun politiikanerityispiirteissä.
Ehkä tärkein ja eniten esiin nouseva osa Thatcherin politiikkaa oli kaivosteollisuuden alasajo, jota perusteltiin elinkeinoelämän rakennemuutoksella mutta jossa luultavasti tärkeämpi rooli oli kampanjalla Iso-Britannian ammattiliittojen murtamiseksi. Kaivostyöläiset menivät lakkoon, jonka aikana aseeksi työväenliikettä vastaan kelpasivat niin oikeusistuimet kuin poliisikin. Lopputulos oli Thatcherin voitto. Ammattiliitot murskattiin perusteellisesti. Ennen Thatcherin valtaan nousua järjestäytymisaste oli ollut 80% tienoilla, Thatcherin kauden jälkeen se oli noin 30%.
Kyse ei kuitenkaan ollut vain kassaan kuulumisesta. Liitot olivat olleet brittiläiselle työväenluokalle paitsi paremman toimeentulon takaaja niin myös yhteisöjen koossapitäjä. Kun ne rapistettiin, jäljelle jäi vain toivottomuus ja voimattomuus. Tätä korosti politiikan alueellinen ulottuvuus. Thatcherin politiikka hyödytti Britannian saaren kaakkoisosia, ns. “home counties”-aluetta, joka sattuu myös olemaan perinteisesti konservatiivipuolueen vahvinta kannattajakuntaa. Sen sijaan eniten kärsineet alueet olivat pohjois-Britanniassa, Skotlannissa ja Walesissa, joissa konservatiivipuolue oli aina ollut heikko.
Tämän aluepoliittisen ja työmarkkinapoliittisen sodan seurauksina oli monilla paikkakunnilla shokkimainen työttömyysaalto ja elintason lasku, joka on tehnyt niistä pysyvästi taantuneita alueita. Aktiivisen työvoimapolitiikan ja uudelleenkouluttamisen sijasta thatcherilaisella Britannialla oli työttömilleen tarjota vain isällisiä neuvoja siitä miten kannattaa hypätä pyörän satulaan töitä etsimään. Ongelmia vain lisäsi mielenterveyspalveluverkoston alasajo. Uutta Iso-Britanniaa luonnehtiikin jatkuva kylmä sota omaa köyhälistöään vastaan vastaan ja pääministeri David Cameron keräämässä irtopisteitä puhumalla “rikkoutuneesta Britanniasta” samalla unohtaen minkälainen politiikka sen rikkoi.
Thatcherin individualismia korostettaessa unohdetaan yleensä esimerkiksi se, että tämän aikana Iso-Britannian verojen osuus kansantuotteesta itse asiassa nousi – johtuen siitä että rikkaimpia hyödyttäneiden tuloveron kevennysten vastapainoksi köyhempiin osunut arvonlisävero tuplattiin. Muutenkin Thatcher käytti valtiovaltaa rautanyrkkinään siekailematta, oli kyse sitten kaivostyöläisiä vastaan käymisestä tai ulkomaisten diktaattorien – Pinochet, Ceausescu, Pol Pot, Saddam – tai apartheid-hallinnon tuesta. Tätä korosti vielä Thatcherin autoritäärinen hallintatyyli, jossa paikallishallinnon pullikointiin vastattiin sen lakkauttamisella.
Jaakko Tervo tiivisti tämän Facebookissa näin:
“Tässä uusliberalismin arvomaailman kuvottavuuksien ruodinnassa jää helposti huomaamatta se, miten se on vaikuttanut myös uusliberalismin vastustajien ideologiaan. Thatcherin ym. ”minarkistinen” retoriikka ei ollut suunnattu valtiota vastaan, vaan sen hallitsevalle luokalle tarpeettomiksi käyneiden liitännäisten karsimiseksi erityisesti valtiokapitalistisella sektorilla ja julkisella palvelusektorilla. Kun uusliberalistit esiintyivät ”hyvinvointivaltiota” vastaan, monet vastustajat menivät lankaan samaistaen hyvinvointivaltion itse valtioon. Tämä näkyy esim. vaatimuksessa, ettei Thatcherille tulisi järjestää valtiollisia hautajaisia koska ”yksityistäminen”. Sellainen puhe saattaa itse asiassa vain uusintaa uusliberalistien ”minarkistista” imagoa.
NEVER FORGET: Eihän Thatcher valtiota ollut yksityistämässä, vaan vapauttamassa sitä turhasta taakasta. Jos Thatcher jotain ”yövartijavaltiota” ajoi, niin sellaista jolla on ydinpelote. Jos Thatcher jotain ”minimaalista hallintoa” ajoi, niin sellaista joka ulottui Falklandinsaarille asti. Uusliberalismin ja valtion todellinen suhde näkyi mm. kaivostyöläisten lakossa 1984-85 ja vuoden 1990 Poll Tax -mellakoissa.”
Markkinavapauden lisäämistä tärkeämpää tuntuikin olevan rikkaimpien hyötyminen, oli kyse sitten tavasta, jolla valtionomaisuuden yksityistäminen tehtiin tai asuntopolitiikkaa hoidettiin. Käänsikö se sitten valtiolaivan suunnan? Iso-Britannian talouskasvu ei thatcherilaisella 80-luvulla ollut olennaisesti sen suurempaa kuin lakkojen täyttämällä 70-luvulla ja Thatcherin kaudella koettiin kaksi lamaa – siitä huolimatta että Pohjanmeren öljyvarojen hyödyntäminen oli vasta päässyt käyntiin.
Loppujen lopuksi rautarouvan poliittiseksi kohtaloksi koitui omakuvan aiheuttama ylimielisyys. Konservatiivihallitus uskoi että pystyisi muuttamaan progressiivisen paikallistason omaisuusveron tasamaksuksi, henkiveroksi joka olisi sama pölynpyyhkijälle ja herttualle, kuten eräs ministeri asian ilmaisi. Seurauksena olivat valtaisat mellakat ja kampanja, jossa ihmiset ilmoittivat kieltäytyvänsä uuden henkiveron maksamisesta.
Lopulta oma puolue pakotti epäsuositun pääministerin eroamaan, paitsi henkiveron niin myös konservatiivista puoluetta jakaneen Eurooppa-politiikan takia. Uransa jälkeen Margaret oli toki poliittinen vaikuttaja, mm. Irakin sodan puolestapuhujana ja ilmastonmuutosskeptikkona – viimeksi mainitussa asemassa toimimassa sitä työtä vastaan jonka hän oli itse tehnyt pääministerinä ilmastonmuutostietoisuuden lisäämiseksi.
Tärkeimpänä saavutuksenaan Thatcher piti silti työväenpuolueen muutosta. Periaatteiltaan sosialistisesta puolueesta tuli peruskivenään olleiden ammattiliittojen sortumisen jälkeen keskustalainen liberaalipuolue, jolle ei tuottanut tuskaa jatkaa thatcherilaista politiikkaa niin talouden tai ulkopolitiikankaan saralla, joista viimeksimainittu johtikin sitten angloamerikkalaisen yhteistyön nimissä tapahtuneeseen Irakin sotaan osallistumiseen.
Thatcherin kuoleman juhlimista tärkeämpää on hänen teoistaan oppiminen. Jos rakennemuutos toteutetaan ideologisista syistä mahdollisimman rajulla tavalla ja rakenteisiin kuuluneet ihmiset jätetään tyhjän päälle, seuraus on inhimillinen katastrofi, etenkin jos politiikkaa tehdään vain yhtä tiettyä maantieteellistä aluetta silmällä pitäen. Tahtopolitiikka ja päättäväisyys eivät ole välttämättä hyveitä. Reaalikapitalismin ydin ei ole taloudellinen vapaus vaan halvan työvoiman saatavuus, ja sen eteen vapauden ihanteet voidaan aivan hyvin heittää sivuun kun siltä tuntuu.
Oppimista kuitenkin ei voida tehdä, jos myytti jää eloon. Tämän takia oikea aika käydä läpi Thatcherin politiikkaa – ja thatcherismin vaikutusta niin Blairin, Lipposen, Merkelin kuin Kataisenkin politiikkaan – onkin juuri nyt.
Muistokirjoituksen laatinut Tatu Ahponen
ideologia-elaa