Pertti Honkanen – Marx, Snellman ja EMU

– 8.4.2013  Revalvaatio Posted in: Artikkelit

Tämä teksti on kirjoitettu noin 15 vuotta sitten, vuosina 1997 ja 1998. Tavoitteena oli osallistua keskusteluun Euroopan rahaliitosta EMU:sta, johon liittymistä Suomessa valmisteltiin. Hallituksen tiedonanto euroalueeseen liittymisestä hyväksyttiin äänestyksellä eduskunnassa 17.4.1998, mistä on pian kulunut myös 15 vuotta. Tiedostossa olevien merkintöjen mukaan tekstin kirjoittaminen on aloitettu heinäkuussa 1997. Kirjoitus jäi kesken eikä sitä julkaistu minun eikä kenenkään muunkaan nimissä.

Kaivettuani kirjoituksen nyt esille olen vain poistanut ne väliotsikot, joiden alla ei ollut valmista tekstiä, sekä tehnyt normaalin oikoluvun tarkistamalla kirjoitusvirheitä.

Viimeaikaiset tapahtumat vahvistavat, että epäilyt Euroopan rahaliiton ja siihen liittyvän talouspoliittisen rakennelman siunauksellisuudesta eivät olleet aiheettomia 15 vuotta sitten. Tosin kritiikki oli melko lievää ja kohteliasta siihen nähden, mitä nyt finanssi- ja eurokriisin vellottua jo viitisen vuotta voitaisiin esittää.

PERTTI HONKANEN 21.3.2013

Sisällysluettelo

I Johdanto: kysymys on rahasta – ja politiikasta
II Marx ja rahateoria
III Snellman ja Suomen raha
IV Kuka tarvitsee Emua
V Länsi-Euroopan ytimeen?
VI Emu ja talouden ongelmat
VII Päätöksenteko
VIII Pro kansallisvaltio, pro maailmanlaajuinen yhteistyö
Kirjallisuutta

I Johdanto: kysymys on rahasta – ja politiikasta

Euroopan talous- ja rahaliitossa Emussa on kysymys rahasta. Emuun osallistuvien maiden kansalliset rahayksiköt ja valuutat korvattaisiin eurolla. Tämä tapahtuisi jo varsin pian, vuoden 1999 alussa. Asiakirjassa, jonka EU:n huippukokous hyväksyi Madridissa joulukuussa 1996, sanotaankin selvästi: ”1.1.1999 lähtien osallistuvien jäsenmaiden raha on euro”.

Tosin suunnitelmaan liittyy kolmen ja puolen vuoden siirtymäaika, jolloin kansalliset rahayksiköt olisivat vielä käytössä. Siirtymäkauden aikana kansalliset valuutat olisivat kuitenkin vain euron alayksikköjä, euron varjoja. Niillä ei olisi mitään itsenäistä asemaa.

Samalla Emussa on kysymys politiikasta. Onhan oma raha nykyaikaisen itsenäisen valtion tunnusmerkki, itsemääräämisoikeuden keskeisimpiä tekijöitä. Euroraha olisi suuri askel kohti EU-liittovaltiota, jolle vaiheittain jo on luotu ja jolle edelleen luodaan monia muitakin uusia instituutioita: keskitetty kauppapolitiikka, eurolait, eurotuomioistuin, europoliisi, eurokansalaisuus, europassi, europarlamentti jne.

Tosin oikeaan liittovaltioon, jolla olisi myös merkittävä oma budjetti, verotusoikeus, oma talouspolitiikka ja oma armeija, olisi vielä pitkä matka Emunkin jälkeen. Monet kuitenkin epäilevät – kuten esimerkiksi Tampereen ylipiston taloustieteen professori Pekka Ahtiala – että Emu on ”’Brysselin federalistien Troijan hevonen”: kun lähes peruuttamaton Emu on toteutettu ja sitten joudutaan ylipääsemättömiin ongelmiin, putoaa liittovaltio käteen pelastuksena, vaikkei selvä enemmistö sitä alun perin halunnutkaan. Näin siis Ahtiala arvailee.

Samaa epäilevät monet muutkin. Esimerkki Erkki Tuomioja kirjoittaa, että rahaliitto on tarkoitettu myös välineeksi valtioiden suvereenisuuden asteittaiseen yhteensulauttamiseen liittovaltioon tähtäävässä kehityksessä. Emu on keskeinen osa poliittista liittoa, määrittelee dosentti Esko Antola.

EU:n verotusoikeus tarkoittaisi mm. sitä, että suomalaiset maksaisivat Brysselissä päätettyjä veroja suoraan Brysselin kassaan eikä vain valtion budjetin välityksellä kuten nyt. Tosin Suomen EU-ulkorajalla perittävät tullit tilitetään jo nyt suoraan Brysseliin.

Emun poliittisia päämääriä peitellään usein suomalaisessa keskustelussa. Niitä ei aina uskalleta lausua ääneen. Mieluimmin Emua perustellaan vain taloudellisena hankkeena. Hallituksen eduskunnalle toukokuussa 1997 antama Emu-selonteko keskittyi Emun talous- ja sosiaalipoliittisiin vaikutuksiin jättäen Emun poliittiset ulottuvuudet hädin tuskin maininnan varaan.

Keski-Euroopassa asiat sanotaan paljon selvemmin halki. Emun arkkitehteihin kuuluva Saksan keskuspankin pääjohtaja Hans Tietmeyer sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Rahaliiton on oltava myös poliittinen liitto. – – Löyhät poliittiset suhteet eivät riitä. Me tarvitsemme institutionaalista liittoa, jossa vastuu unionin päätöksistä ja jäsenmaiden kansallisista päätöksistä sovitetaan yhteen.” (HS 24.5.1996)

Kaunein tapa esittää Emun poliittiset päämäärät on sanoa, että tarkoituksena on turvata rauha Euroopassa, estää Saksan ja Ranskan välisen sodan syttyminen. Rahaliitossa olevat maat eivät voi painattaa inflaatioseteleitä käydäkseen sotaa toisiaan vastaan. Voi vain kysyä, ovatko Länsi-Euroopan valtioiden väliset normaalit suhteet niin hataralla pohjalla, että sotien estämiseksi valtioiden on luovuttava omasta rahastaan – ja sitä myötä suuresta osasta itsenäisyyttään.

Asian toinen puoli on, että rahaliittoon kuuluminen myös sitoo siihen kuuluvat maat sellaiseen sotaan, jota jokin rahaliiton jäsen käy ulkopuolisia vastaan. Tällaisella sodalla olisi todennäköisesti rahapoliittisia vaikutuksia, jotka heijastuisivat kaikkiin rahaliiton jäsenmaihin esim. inflaationa tai valuutan arvon heikentymisenä. Mitä kalliimpi sota, sitä laajempia ovat sen kielteiset taloudelliset vaikutukset.

Silloin kun poliittisista päämääristä ei haluta suoraan puhua, Emu yritetään myydä pelkästään taloudellisilla perusteilla, mutta juuri taloudelliset perusteet ovat monelta kannalta hyvin kyseenalaiset.

Tietenkin Emun puolustajat puhuvat myös poliittisista perusteista, etenkin valikoidulle yleisölle. Jos muu ei auta, avuksi otetaan Venäjän pelko. On esimerkiksi vihjattu, että rahaliiton avulla Suomi kytkeytyisi Berliinin ja Pariisin akselille turvaan Venäjää vastaan. Tällainen akseliajattelu ei vasemmistolaisissa korvissa mitenkään lisää luottamusta Emu-hanketta kohtaan.

II Marx ja rahateoria

Emu-keskustelussa Karl Marx on melko lailla unohdettu. Marxin teoriaan nojautuvia Emupuheenvuoroja on vaikea havaita.

Emme tietenkään odotakaan löytävämme Marxilta suoraa vastausta nykyajan valuuttapoliittisiin ongelmiin. Marxin kapitalismiteoriasta on pitkä matka tällaisten konkreettisten taloudellisten ja poliittisten kysymysten pohtimiseen.

Koska Emussa on kuitenkin kysymys rahasta ja sitä kautta rahateoriasta, voi silti pohtia, antavatko Marxin rahateoreettiset näkemykset joitakin aineksia ongelman selvittämiseen.

Marx otti paljonkin kantaa oman aikansa rahateoreettisiin väittelyihin, mm. ns. Currency-koulukunnan ja Banking-koulukunnan väliseen kiistaan Englannissa. Asetelmat olivat jossain määrin samankaltaiset kuin nykyisessä rahapoliittisessa kiistelyssä ja kädenväännössä, jossa monetaristiset ja keynesiläiset näkemykset ovat vastakkain.

Marxin arvoteoria on yksi johdatus rahan olemuksen ymmärtämiseen. Se varoittaa ainakin sellaiselta yksipuoliselta käsitykseltä, että raha olisi vain mittayksikkö, vain symboli tai esim. talouden ”voiteluaine”, kuten joissakin taloustieteen oppikirjoissa kuvataan. Jos raha olisi vain mittayksikkö, voitaisiin ajatella, että on samantekevää, mitä yksikköä käytämme. Luonnollisesti olisi kätevää siirtyä kansainvälisesti samaan yksikköön.

Suomalaisessa keskustelussa on mm. verrattu eurorahaa siirtymiseen kyynäröistä ja virstoista metrijärjestelmään. Taloudellisten suhteiden mittaaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin esineiden fysikaalisten mittayksiköiden standardisoiminen.

Tai jos raha olisi vain ”voiteluaine”, olisi ehkä lähes samantekevää, minkä merkkistä voiteluainetta käytetään, Shellin, Mobil Oilin, Teboilin tai Nesteen. Eri merkkisten voiteluaineiden erot eivät liene käytännössä suuria.

Raha ei ole myöskään vain pelimerkki tai pelkkä paperilappu tai paperilappuun piirretty symboli. (Marx muuten sanoi: ”Raha ei ole symboli…”). Siirtyminen rahajärjestelmästä toiseen ei ole pelkkää symbolien vaihtamista. Tosin symbolitkin voivat olla merkittäviä ja ihmisille läheisiä.

Kyse ei ole myöskään vain rahan erilaisista tehtävistä, joita Marx eritteli ja joita nykyisinkin oppikirjat suhteellisen monipuolisesti kuvaavat. Raha toimii mittayksikkönä, tavaroiden kiertokulun välineenä, ostovälineenä, maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä.

Marx ilmaisi asian teoreettisesti – ja samalla ehkä vaikeatajuisesti – sanomalla rahan edustavan yhteiskunnallista tuotantosuhdetta. Marxilla raha liittyi arvokäsitteeseen, joka on taloustieteen peruskysymyksiä. Vallitseva taloustiede johtaa arvot ensi sijassa kuluttajien mieltymyksistä ja tarpeista. Marxilainen taloustiede taasen on kehittänyt työarvoteoriaa, jossa taloudelliset suhteet nähdään tuotannollista toimintaa harjoittavien ihmisten yhteiskunnallisina suhteina. Raha ei tee kaupankäynnin kohteina olevia tavaroita yhteismitallisiksi, vaan yhteismitallisuus perustuu tavaroiden tuottamisessa tarvittuun työhön.

Marxin aikana raha oli yleensä vielä metallirahaa tai sen arvo oli sidottu kullan ja hopean hintaan. Silloinkin rahan arvoa säänteli monimutkaisella tavalla koko talouden ja maailmankaupan kehitys, vaikka metallirahalla oli niin sanottu sisäinen arvo, tuotantokustannuksista riippuva arvo, tietyn metallimäärän tuottamiseen tarvittavan työajan sääntelemä arvo.

Metallirahan ja kultakannankin aikana raha puhui ”eri maissa eri äidinkieltä ja käytti erilaisia kansallisuusasuja”, kuten Marx asian ilmaisi.

Tavaranvaihdon laajentumisen ja luottojärjestelmän kehittymisen myötä metalliraha tai metallikantainen raha on kaikkialla korvattu paperirahalla. Koska paperirahalla ei ole omaa ”sisäistä”, tuotantokustannuksista riippuvaa arvoa, paperirahan arvo on vieläkin suuremmassa määrin yhteiskunnallinen suhde, useiden yhteiskunnallisten tekijöiden vuorovaikutuksen tulos. Se riippuu nykyisin eri maissa yleisestä talouskehityksestä, talous- ja rahapolitiikasta, ulkomaankaupasta, kansainvälisistä pääomaliikkeistä ym. Marx kirjoitti, että ”paperirahana tavaroiden rahallinen oleminen on ainoastaan yhteiskunnallista olemista”. Tämä hieman ironinen mietelause löytyy Marxin Pääoman kolmannesta osasta.

Toisinaan sanotaan, että raha on instituutio. Sekin viittaa ajatukseen, että raha ei ole vain jokin esine, vain jokin ihmisen keksimä käytännöllinen apuneuvo, vaan syvällisemmin talouden ja yhteiskunnan toimintaan vaikuttava tekijä. Raha on valtaa, lienee monille tuttu sanonta.

Nykyajan rahapoliittisessa keskustelussa käytetään paljon sanoja ”luottamus” ja ”uskottavuus”. Totta tietenkin on, että nykyaikaisten rahajärjestelmien vakaus perustuu tiettyyn luottamukseen niitä instituutioita kohtaan, jotka laskevat rahan liikkeelle ja luovat erilaisia maksuvälineitä. Esimerkiksi rahan väärentämisen on oltava pois suljettua. Samalla on ilmeistä, että nämä instituutiot käyttävät suurta valtaa. Kokemus kertoo, että rahapolitiikalla voidaan saada myös paljon vahinkoa aikaan. Siksi on hyvin suuri kysymys, missä tämä rahaan liittyvä valta on ja kuka sitä käyttää.

Rahan historia on kriisien, keinottelun, väärennösten, inflaation ja rahan arvon ennustamattomien muutosten historiaa. Se on myös sotien, petkutusten ja oman edun tavoittelun historiaa.

Marxin teorian kannalta voidaan epäillä lupauksia, että uuteen rahajärjestelmään siirtyminen sinänsä turvaisi vakaan talouskasvun ja johtaisi ”pitkäjänteiseen vakauteen”, kuten hallituksen Emu-selonteossa kuvataan. Kriisit ja suhdannevaihtelut kuuluvat kapitalistisen talouden arkipäivään. Niitä on ollut hyvin erilaisten rahajärjestelmien vallitessa, ja niitä ilmaantuu varmasti edelleenkin.

Marx kirjoitti:

”Tämä tai tuo rahan muoto saattaa eri kehitysvaiheissa vastata yhteiskunnallista tuotantoa paremmin kuin muut muodot, yksi muoto saattaa selviytyä sellaisista epäkohdista, jotka ovat toisille muodoille ylivoimaisia; kuitenkaan mitkään muodot, niin kauan kuin ne pysyvät rahan muotoisina ja niin kauan kuin raha pysyy olennaisena tuotantosuhteena, eivät voi kumota ristiriitoja, jotka ovat ominaisia rahan ilmaisemalle suhteelle, vaan ne voivat vain edustaa kyseisiä ristiriitoja muodossa tai toisessa.”

Tämä huomautus oli osoitettu utopistisosialisteille, jotka olettivat, että ”työrahan” avulla voidaan voittaa kapitalismin ristiriidat. Se sopii kuitenkin hyvin myös ”utopistikapitalisteihin”, jotka lupaavat, että rahajärjestelmän muutos vakauttaa talouden ja rahajärjestelmän.

Emu-ideologien ilosanomaa, jonka mukaan alhainen inflaatio on avain työllisyyteen ja talouskasvuun, epäilevät monet. ”Uskoo ken haluaa, että nitistämällä inflaatiota nitistetään suhdannevaihteluja”, kirjoittaa emeritusprofessori Jouko Paunio.

”Inflaatio on ollut alhaisempi kuin milloinkaan, mutta se ei ole tuonut uutta kasvua ja työllisyyttä edes sen vertaa kuin ole ennen, korkeamman inflaation aikaan. Kuinka kauan uusia työpaikkoja pitää vielä odottaa?” kysyy europarlamentaarikko Esko Seppänen.

Emun esikuvaksi esitetään usein USA:n rahajärjestelmä. Se, että USA:n osavaltioilla on yhteinen raha, ei ole säästänyt USA:n taloutta voimakkailta suhdannevaihteluilta, vielä vähemmän köyhyydeltä ja suurilta tuloeroilta. Ja jos väitetään, että laaja valuutta-alue panee keinottelijat ja rahanvaihtajat kuriin, juuri finanssihaiden luvattu maa USA todistaa päinvastaista.

Emu-keskustelussa annetaan toisinaan kuva, että Länsi-Eurooppa olisi koko maailma. Kun Länsi-Euroopassa siirrytään yhteiseen valuuttaan, valuuttakurssien suuret vaihtelut jäisivät unholaan. Emun toteutuminen merkitsisi kuitenkin siirtymistä kolminapaiseen maailman valuuttajärjestelmään, jossa valuuttamarkkinoita hallitsevat euro, dollari ja jeni. On hyvin mahdollista, että tällaisessa kolminapaisessa järjestelmässä valuuttakurssien heilahtelut ovat vielä nykyistä rajumpia. Myös Jukka Pekkarisen professorityöryhmä arvelee, että etenkin alkuvaiheessa euron valuuttakurssi vaihtelee voimakkaasti dollarin ja jenin sekä myös muiden euroalueen ulkopuolisten maiden valuuttoihin. Suomelle, joka käy paljon kauppaa Länsi-Euroopan ulkopuolisten maiden kanssa, tämä ei ole yhdentekevä asia.

III Snellman ja Suomen raha

Jos omasta rahasta luopuminen olisi niin edullista, kuin nyt Emu-hankkeen puolustajat väittävät, varmasti monetkin valtiot olisivat jo tehneet niin ja yhdistäneet rahajärjestelmänsä. Mutta miksi esim. pohjoismailla ei ole yhteistä rahaa tai miksi esim. USA ja Kanada eivät ole yhdistäneet keskuspankkejaan saman katon alle? Kanadan dollari on itsenäinen valuutta, joka jo kauan on kellunut vapaasti ilman kiinteää kytkentää mihinkään muuhun valuuttaan.

Nykyaikana mikään kapitalistinen teollisuusvaltio ei ole vielä vapaaehtoisesti luopunut omasta rahastaan. Nykyisten rahayksiköiden ja rahajärjestelmien kehitys on liittynyt kansallisvaltioiden syntymiseen, muodostumiseen ja kehitykseen. Jos Euroopan rahaunionia verrataan Yhdysvaltojen rahajärjestelmään, on muistettava, että USA:n rahajärjestelmä keskittyi vasta sisällissodan jälkeen 1800-luvun puolivälissä. USA:n keskuspankki Federal Reserve perustettiin tämän vuosisadan puolella vuonna 1913. USA:ssa syntyi ensi liittovaltio, ja vasta myöhemmin yhtenäinen, keskitetty rahajärjestelmä.

Euroraha sen sijaan yritetään nyt pakottaa itsenäisille valtioille. Liittovaltiota ei ole, mutta yhteinen rahajärjestelmä haluttaisiin luoda tiukassa aikataulussa tiukoin ehdoin.

Nykyisin vain aniharva valtio on vailla omaa rahaa. Oma valuutta puuttuu lähinnä joiltakin kääpiövaltioilta kuten Monacolta, Andorralta ja Liechtensteinilta. Paavin Vatikaanivaltiossakaan ei ole omaa rahaa, mutta ei ole myös juuri kansalaisia tai yrityksiäkään. Omaa rahaa ei ole eräillä Tyynen valtameren tai Karibian meren pienillä saarivaltioilla. Nauru-saarella ei ole omaa rahaa, vaan saarivaltiossa pätee Australian dollari.

Melko harvinainen esimerkki rahaunionista on Ranskan entisten siirtomaiden muodostama CFA-frangialue, johon kuuluu 13 valtiota. Tässä tapauksessa rahaunioni on siirtomaavallan perintöä. Suhdetta entiseen siirtomaaisäntään kuvaa se, että CFA-frangin arvo on tiukasti sidottu Ranskan frangiin. Vaihtosuhde on nykyisin 0,5 eli yksi CFA-frangi on puolet Ranskan frangista.

Toisaalta myös joillakin epäitsenäisillä alueilla on ollut oma raha. Intialla oli oma raha silloinkin, kun se oli Englannin siirtomaa. Englanti ei tyrkyttänyt puntaansa kaikkiin siirtomaihin, vaan esim. Itä-Afrikassa käytettiin Itä-Afrikan shillinkiä.

Kun Hongkong oli Englannin siirtokunta, sillä oli oma raha. Nyt kun Hongkong on osa Kiinaa, sillä on edelleen oma raha. Hongkongin dollarin kurssi noteerataan päivittäin Suomessakin.

Sitä paitsi Suomikin on esimerkki maasta, joka sai oman rahan jo silloin, kun se ei vielä ollut itsenäinen valtio, vaan osa Venäjän valtakuntaa.

Nykyajan rahapoliittisessa ja -teoreettisessa keskustelussa viitataan yllättävän harvoin J. V. Snellmaniin. Kuitenkin Snellmanin nimeen liittyy Suomen oman raha synty. Snellmanin kuva koristi kauan (vuosina 1940 – 1986) suomalaisia seteleitä. Snellmanin patsas on yhä (toistaiseksi?) Suomen Pankin edustalla.

Snellman edusti Suomen silloisissa oloissa harvinaisen laajaa sivistystä sekä yhteiskunnallista ja poliittista toimeliaisuutta. Vaikka Snellmanin monet näkemykset ovat nykyajan näkökulmasta vanhoillisia, hän oli omana aikanaan monessa suhteessa radikaali, merkittävä uudistaja, kuten Raoul Palmgren teoksessaan ”Suuri linja” sattuvasti kuvaa. Snellmaniin henkilöityy suuri osa Suomen 1800-luvun kansallisesta herätyksestä.

Paljolti Snellmanin ponnistelujen ansiosta Suomen rahajärjestelmä tuli riippumattomaksi Venäjän rahajärjestelmästä. Snellmanin johdolla vietiin loppuun Fabian Langenskiöldin aloittamat neuvottelut Suomen omasta rahasta. Langenskiöldin ponnistuksia väheksymättä voinee sanoa, että Snellman oli Suomen oman rahan aatteellinen isä.

Snellman kuvasi ”luonnottomaksi oloseikaksi” sitä, että ulkomainen paperiraha oli maan tärkeimpänä maksuvälineenä. Tavoitteena oli ”maan rahalaitoksen asettaminen Venäjän rahasta riippumattomalle pohjalle”.

Rahayksikkönä markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta aluksi se oli vain nimellisesti itsenäinen raha, suomalainen nimi ruplan alayksikölle. Yksi markka oli neljäsosa ruplaa. Sitä paitsi myös Venäjän paperirupla oli laillinen maksuväline markan rinnalla.

Todellinen rahauudistus toteutettiin vuonna 1865, jolloin markan kurssi irrotettiin Venäjän ruplasta ja jolloin hopeamarkasta tuli ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Suomen itsenäisen rahan varsinainen syntymäpäivä oli marraskuussa 1865, jolloin sitä koskeva keisarillinen julistus luettiin kaikissa Suomen kirkoissa.

Markasta luopuminen aiotaan toteuttaa itse asiassa päinvastaisessa järjestyksessä: siirtymäkauden aikana markka säilyisi euron alayksikkönä, sen suomalaisena nimenä, ilman minkäänlaista itsenäisen rahan tunnusmerkkiä. Siirtymäkauden jälkeen markka laskuyksikkönäkin jäisi pois käytöstä, ja vain euro olisi käypää rahaa.

Suomen oman rahan kaksivaiheinen synty rauhoitti Venäjän vallassapitäjiä. On jopa epäilty, että tämä oli suomalaisten juoni Venäjän hallituksen rauhoittamiseksi. Nyt taas oletetaan, että euron kaksivaiheinen käyttöönotto siirtymäkausineen rauhoittaa kansalaisia ja helpottaa markasta luopumista.

Ruotsalainen Emua arvosteleva pankkiekonomisti Nils Lundgren kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin valtakunnan osaksi ja jos sillä olisi ollut yhteinen raha Ruotsin kanssa myös vuoden 1809 jälkeen:

”Eikö vaikuta todennäköiseltä, että Suomi olisi jäänyt autioituvaksi, Norrlannin tyyppiseksi alueeksi, jolla on yksipuolinen elinkeinorakenne ja uhattu kulttuurielämä sen sijaan, että se nykyisin on taloudellisesti menestyvä ja kulttuurisesti luova kansakunta?”

Yksi omituisimpia perusteluja eurorahan puolesta on, että kansallisessa talous- ja rahapolitiikassa saatetaan tehdä virheitä. Tällainen ajatuskulku on esitetty mm. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan julkaisemassa EMU-selvityksessä. Ikään kuin vallan keskittäminen takaisi automaattisesti suuremman viisauden. Tällaisilla perusteluilla voitaisiin kaikki itsehallinto ja demokratia lopettaa pikaisesti.

Emu-keskustelussa sivuutetaan helposti suurten ja pienten maiden erilainen asema. Pienillä mailla ulkomaankaupan osuus taloudesta on suhteellisesti merkittävämpi kuin suurilla mailla. Tämä on paljolti jo seurausta matematiikasta, mutta ulkomaankaupan osuuteen vaikuttaa myös erikoistumisen pakko. Esimerkiksi Suomi on erikoistunut metsäteollisuuteen, kännyköihin ja risteiltylaivoihin. Vuonna 1995 viennin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 38 prosenttia. Saksassa vastaava osuus oli vain 24 prosenttia.

Emu tuottaa kaiketi ongelmia myös suurille maille kuten Saksalle, mutta ulkomaankaupan pienemmän osuuden vuoksi se on kuitenkin Saksalle pienempi riski. Talous pyörii suuremmassa määrin kotimarkkinoiden varassa, jolloin valuuttakurssilla ei ole yhtä suurta merkitystä kuin pienessä, paljon ulkomaankauppaa harjoittavassa maassa. Samaa pätee myös Ranskaan, Italiaan, Japaniin ja USA:han jne.

Toisaalta on aivan selvää, että pienen maan on vaikeampi vaikuttaa yhteisen keskuspankin politiikkaan kuin suuren maan. Euroopan keskuspankki on paljon herkempi Saksan toivomuksille kuin Suomen toivomuksille, jos ne ylipäänsä Frankfurtiin asti kantautuvat. Näin ollen Emun tuottamat ongelmat ja riskit ovat pienempiä suurille maille ja suurempia pienille maille. Se on yksi peruste suhtautua Emuun hyvin varovaisesti Suomen kaltaisessa pienessä maassa.

Omasta rahasta on tietenkin mahdollista luopua ja siitä voi olla monia etujakin, mutta sellaiselle ratkaisulle on oltava hyvin vankat perusteet.

IV Kuka tarvitsee Emua

Kun Emua perustellaan, havainnolliseksi esimerkiksi nostetaan usein Eurooppaa kiertävä turisti, jonka matkakassasta suuri osa hupenee pankkien rahanvaihtopalkkioihin. Ikään kuin Emu olisi suunniteltu turisteja varten.

Suhtautuminen Emuu jakaa kansalaisia. Se jakaa myös puolueita eri puolella Eurooppaa. Eriasteista ristivetoa on Suomessa useammassakin puolueessa. Esimerkiksi vihreiden keskuudessa mielipiteet liikkuvat hyvin laajalla skaalalla.

Toisaalta valtaeliitti puoluekannasta riippumatta on monessa maassa Emun kannalla. Poikkeuksia tietenkin on. Esimerkiksi Ruotsin sosialidemokraattinen puoluejohto on ottanut Emuun kriittisen kannan. Sen vuoksi Ruotsi ei ensimmäisten joukossa aio liittyä Emuun. Isossa-Britanniassa Emu ei ole kovin suosittu sen enempää konservatiivien kuin labour-puolueenkaan piirissä.

EU:n itsensä toteuttamat mielipidetiedustelut, eurobarometrit, kertovat, että eurorahan vastustajia on kannattajia enemmän Suomessa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa, Tanskassa, Itävallassa ja Saksassa. Näissä maissa Emun vastustajia oli loka–marraskuussa 1996 enemmän kuin kannattajia. Sen sijaan muissa maissa Emun kannattajia oli enemmän kuin vastustajia. Tämän eurobarometrin mukaan euroraha olisi suosituin Italiassa.

Emun suosio näyttää riippuvan monesta tekijästä. EU:n alkuperäisissä jäsenmaissa Keski-Euroopassa Emu näyttää olevan suositumpi kuin pohjoismaissa. Silti juuri Saksassa Emu on varsin epäsuosittu. Siten uudet ja vanhat jäsenmaat tai pienet ja suuret eivätkä myöskään köyhät tai vauraat jäsenmaat muodosta mitään selvää ryhmää suhtautumisessa Emuun.

Voidaan kuitenkin varsin painavasti sanoa, että Emun kannattajien ”kova ydin” muodostuu Länsi-Euroopan kansainvälisistä suuryhtiöistä, länsieurooppalaisesta suurpääomasta. On ilmeistä, että tämä on se voima, joka eniten hyötyy Emun eduista ja vähiten kärsii Emun haitoista. Eurorahan avulla eurooppalainen suurpääoma vahvistaisi asemiaan suhteessa USA:han ja Japaniin. Kansainväliselle vientiyhtiölle yhteiseen rahaan siirtymisestä on paljon enemmän etua kuin jollekin pienelle tai keskisuurelle kotimarkkinayrityksille. Koska kansainvälinen suurpääoma operoi kansainvälisesti ja maailmanlaajuisesti, jotakin yksittäistä EU-jäsenmaata, vaikkapa Suomea, kohtaavat ongelmat eivät sitä kovin paljon liikuta.

Vielä vähemmän pääomaa liikuttaa työttömyys tai hyvinvointivaltion alasajo. Toisaalta sellaiset ratkaisut, jotka muuttavat työn ja pääoman voimasuhdetta pääoman eduksi ovat luonnollisesti pääoman mieleen. Ja sitä, että Emu vaikuttaa tähän suuntaan, ei juuri salata.

Emu-lähtöviivalla eri maat ovat erilaisessa asemassa. Saksa, joka on kauan noudattanut kovan D-markan politiikkaa, hyötyy siitä, että sen läheisimmiltä kilpailijamailta viedään devalvaation mahdollisuus pois. Saksalla on tässä suhteessa vähän menetettävää. Sen sijaan ”pehmeiden” valuuttojen maille on suuri riski, jos ne lopullisesti luopuvat valuuttakurssin muuttamisen mahdollisuudesta. Näille maille Emu on valuuttakurssipoliittisesti paljon suurempi askel kuin Saksalle. Tämä koskee Suomen tavoin useimpia pohjoismaita ja Etelä-Euroopan maita.

Taloustieteilijät eivät ole Emun kannalla lainkaan niin yksimielisiä kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää. Saksassa on julkaistu 60 taloustieteilijän julistus Maastrichtin sopimusta vastaan. Hollannissa julkaistiin helmikuussa 1997 yli 70 tutkijan vetoomus Emua vastaan. Amsterdamin EU-huippukokouksen edellä 331 EU-maiden taloustieteilijää vetosi EU maiden johtajiin, jotta Emua nykymuodossa ei toteutettaisi. Nämäkin vetoomukset kattavat vain osan taloustutkijoiden Emu-kriittisestä mielipiteestä.

V Länsi-Euroopan ytimeen?

Suomi on useiden kansainvälisten järjestöjen jäsen ja Suomi on mukana lukemattomissa kahdenvälisissä ja monenkeskisissä valtioiden välisissä sopimuksissa. EU-jäsenyys (1995), johon on edetty mm. EEC-vapaakauppasopimuksen (1974) ja ETA-sopimuksen (1994) kautta, eivät ole koko maailma.

Taloudellisesti merkittäviä jäsenyyksiä ovat mm. jäsenyys Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa, joihin Suomi liittyi pian sotien jälkeen vuonna 1948. Nykyisin nämä USA:n dominoimat järjestöt vaikuttavat enemmän kehitysmaiden kuin teollisuusmaiden talouteen. Tänä vuonna kylläkin Kansainvälinen valuuttarahasto on ottanut kantaa Suomen talouspolitiikkaan syyttäen työttömyydestä verotusta ja sosiaaliturvaa.

Vuonna 1969 Suomi liittyi läntisten teollisuusmaiden talouspoliittiseen yhteistyöjärjestöön OECD:hen. OECD vaikuttaa nykyisin melko harmittomilta. Se lähinnä julkaisee talouspoliittisia suosituksia, tutkimuksia ja tilastoja. OECD:n suositukset eivät kuitenkaan ole aivan harmittomia, vaan ne sisältävät paljon oikeistolaista ideologiaa.

Vuonna 1960 Suomesta tuli Euroopan vapaakauppaliiton Eftan ulkojäsen. Myöhemmin vuonna 1986 Suomesta tuli myös Eftan täysjäsen. Efta oli aikanaan vaihtoehtoinen ratkaisu jäsenyydelle EEC:ssä eli Euroopan talousyhteisössä. Kun Suomi liittyi EU:hun, Suomi erosi Eftasta, sillä jäsenyys EU:ssa merkitsee kaiken kauppapolitiikan keskittämistä EU:lle. Tynkä-Eftaan kuuluvat nykyisin Sveitsi, Norja, Islanti ja Liechtenstein.

Pohjoismaiden neuvostoon Suomi liittyi vuonna 1955. Pohjoismainen yhteistyö ei ole edellyttänyt ylikansallista päätöksentekoa, mutta sen puitteissa on toteutunut mm. tulliliitto sekä työvoiman ja kansalaisten vapaa liikkuminen. Pohjoismaisen yhteistyön tuloksia ei juuri kukaan moiti huonoiksi. Sen merkitystä kannattaisi enemmänkin tutkia.

Suomen sodanjälkeiseen historiaan kuuluvat vuoden 1948 YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa, vuonna 1947 solmittu kauppasopimus Neuvostoliiton kanssa ja tältä pohjalta solmitut lukemattomat muut yhteistyösopimukset. Neuvostoliiton osuus Suomen viennistä oli enimmillään 24 prosenttia, joten suhteiden merkitys ei ollut vähäpätöinen.

EU-jäsenyyden myötä erilliset taloudelliset sopimukset Venäjän ja muiden Neuvostoliiton hajoamisen myötä syntyneiden valtioiden kanssa on suurelta osin kumottu, sillä EU:n jäsenvaltioilla ei ole itsenäistä kauppapolitiikkaa suhteessa EU:n ulkopuolisiin maihin.

Silti Suomen kauppa Venäjän ja Baltian kanssa on jälleen varsin merkittävää. Vuonna 1991 tapahtunut idänkaupan romahdus on taakse jäänyttä elämää. Se olisi otettava huomioon myös Emu-keskustelussa muistutuksena siitä, että Suomi ei käy kauppaa vain EU:n ydinmaiden kanssa. Muita EU-maita suurempi idänkaupan osuus on yksi Suomen talousrakenteen erikoispiirre.

Suomen virallista ulkopolitiikkaa luonnehdittiin sotien jälkeisellä kaudella kauan puolueettomuuspolitiikaksi. Määritelmä täsmennettiin joissakin puheenvuoroissa aktiiviseksi ja rauhanomaiseksi puolueettomuuspolitiikaksi. Tämän puolueettomuuspolitiikan suhde YYA-sopimukseen oli erilaisten tulkintakiistojen kohde, mutta joka tapauksessa Suomi oli virallisesti sotilaallisten ja poliittisten liittoutumien ja blokkien ulkopuolella. Puolueettomuuspolitiikalle haettiin tunnustusta idästä ja lännestä.

1990-luvulla näissä linjauksissa on tapahtunut jyrkkä käänne. Puolueettomuuspolitiikan käsite on virallisesti hylätty. Sen sijaan puhutaan vain sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Suomi liputtaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolesta.

Samalla sotilaallinen liittoutumattomuus on murenemassa. Suomesta on tullut EU:n sotilaallisen siiven WEU:n täysjäsen. Naton kanssa on kehitetty ns. rauhankumppanuutta. Suomi on osallistunut Naton johdolla järjestettäviin sotilaallisiin harjoituksiin.

VI Emu ja talouden ongelmat

Omasta rahasta luopuminen on vaikea ratkaisu itsenäiselle valtiolle monestakin syystä. Kyse ei ole ensi sijassa rahaan liittyvien symbolien menettämisestä. Oman rahan myötä menetettäisiin ennen muuta suuri osa talouspoliittisesta vallasta. Jos valtiolla ei ole omaa rahaa, sillä ei voi olla myöskään omaa valuutta-, raha- tai korkopolitiikkaa.

Oman rahapolitiikan häviäminen on aivan itsestään selvä seuraus oman rahan menettämisestä, mutta varmemmaksi vakuudeksi voidaan lainata joitakin arvovaltaisempia lähteitä. Suomen Pankin julkaisussa ”Euro – yhteinen raha” (1996) sanotaan:

”Kansallisen rahapolitiikan mahdollisuudet kaventuvat lähes olemattomiin.”

Saman julkaisun toisessa kohdassa korostetaan, että siirtymäkaudenkaan aikana ”kansalliselle rahapolitiikalle ei jää vähäistäkään liikkumavaraa”.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen EU-selvityksessä sanottiin jo vuonna 1992, että ”tällöin menetetään suurelta osin mahdollisuus omalla talouspolitiikalla hoitaa Suomen talouden ongelmia”.

Käytännössä tämä merkitsee mm. korkotason yhtenäistymistä sekä eri maiden pankkien reaaliaikaisten maksujärjestelmien kytkemistä yhteen. Kansallisen rahapolitiikan katoaminen merkitsee samalla kaiken rahapoliittisen vallan keskittämistä Euroopan keskuspankille, joka on täysin demokraattisen ja parlamentaarisen vallan ulkopuolella oleva elin. Suomen Pankki jäisi vain Euroopan keskuspankin alaosastoksi. Euroopan keskuspankin ja sen alaisuudessa toimivien kansallisten keskuspankkien itsenäisyyttä korostetaan hyvin tunnontarkasti Maastrichtin sopimuksessa. Tämän vuoksi on myös lakia Suomen Pankista jo muutettu eduskunnan pankkivaltuuston tehtäviä kovalla kädellä karsimalla.

Miksi sitten kansallisia talouspoliittisia välineitä edelleen tarvitaan? Oman talouspolitiikan tarve taasen nousee siitä, että maailmantalous on kansainvälistymisestä huolimatta edelleen jakautunut kansallisiin yksikköihin. Talouden rakenteet kuten tuotannon rakenne, ulkomaankaupan rakenne, suhdannevaihtelut, talouden kasvuvauhti, inflaatio, työvoiman rakenne ym. tekijät ovat erilaisia eri maissa. Myös talous- ja sosiaalipoliittiset perinteet, lainsäädäntö ja järjestelmät ovat erilaisia. Valuuttakurssimekanismi sääntelee eri maiden asemaa kansainvälisessä taloudessa ja auttaa mm. ulkomaankaupan suurten alijäämien tai ylijäämien tasoittamisessa.

Viime vuosikymmenten aikana eri maissa on ollut erilaisia valuuttajärjestelmiä. Valuuttakursseja on kiinnitetty kullan arvoon, dollariin, D-markkaan tai johonkin muuhun valuuttaan tai valuuttakoreihin. On ollut erilaisia valuuttaputkia ja -käärmeitä. Valuutat ovat voineet myös kellua vapaasti markkinoiden mukaan. Valuuttojen vaihdettavuudella on ollut eri maissa rajoituksia, mutta kaikki tärkeimmät valuutat ovat nykyisin vapaasti vaihdettavia.

Omaan rahaan liittyy joka tapauksessa periaatteellinen rajanveto: niin kauan, kun valtiolla on oma valuutta, oma rahayksikkö, on olemassa vähintäänkin mahdollisuus sen ulkoisen vaihtosuhteen korjaamiseen. Ja jos valtiolla on oma raha, sillä on myös mahdollisuuksia harjoittaa omaa rahapolitiikkaa.

Suunniteltu euroraha eroaa aikaisemmista valuuttajärjestelmistä siinä, että tarkoituksena on lopullisesti luopua omasta rahasta niissä valtioissa, jotka siihen osallistuvat. Kyse ei ole siten esim. kiinteiden kurssien järjestelmästä, johon Emua on joskus harhaanjohtavasti verrattu. Kiinteääkin valuuttakurssia voidaan korjata, mutta Emussa ei ole enää kurssia, jota voisi korjata, paitsi euron kurssi, joka on kaikille osallistuville maille yhteinen.

Suomi korjasi valuuttakurssiaan devalvoimalla viimeksi vuosina 1991 ja 1992. Vuonna 1992 markka samalla päästettiin kellumaan. On ilmeistä, että ilman devalvaatioita lama ja suurtyöttömyys olisivat olleet vielä pahempia. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Pertti Kukkonen on arvioinut, että devalvaation aikaistaminen vuodesta 1991 vuoteen 1990 olisi säästänyt 100 000 työpaikkaa. Jos ei olisi devalvoitu lainkaan, työttömien määrä olisi kohonnut ehkä jopa 750 000:een. Kukkosen teoreettisen laskelman mukaan kansantuote olisi tällöin supistunut jopa 20 prosenttia ja työttömyysaste olisi kohonnut 30 prosenttiin.

Devalvaatio ei ole ihmelääke ja sillä on monia ikäviä sivuvaikutuksia. Suomessa devalvaatiot ovat olleet kuitenkin olennainen osa talouspolitiikkaa viime vuosikymmeninä.

Devalvaatioiden ja kelluttamisen myötä markan kurssi suhteessa ecu-koriin on vaihdellut 1990-luvulla useita kymmeniä prosentteja. Jos verrataan kalleinta ja halvinta markkaa suhteessa ecuun, markan arvo on vaihdellut 46 prosenttia 1990-luvulla. Olisi melkoinen hyppy tuntemattomaan siirtyä sellaiseen maailmaan, jossa omaa valuuttakurssia ei enää lainkaan ole.

Maailmankauppa, kansainvälistyminen ja taloudellinen yhdentyminen ovat kuitenkin joillakin alueilla yhdenmukaistaneet talouden rakenteita. Silloin voi olla luonnollista kysyä, onko valtioiden omalle rahalle enää perusteita. Rahajärjestelmien yhdentämisellä saavutettaisiin ehkä paljonkin etua, niin kuin Emu-suunnitelmassa oletetaan.

Mutta minkä valtioiden kannattaisi yhdistää rahansa? Tätä on hyvin laajasti tutkittu ns. optimaalisen valuutta-alueen teorian pohjalta. Teoria ja keskustelut pohjautuvat vuonna 1961 amerikkalaisessa taloustieteellisessä lehdessä julkaistuun artikkeliin. Monia laskelmia on tehty myös Suomessa ja Ruotsissa selvittämällä erilaisten taloudellisten tekijöiden yhdenmukaisuutta. Ensimmäisiä selvityksiä olivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen vuonna 1994 julkaisemat laskelmat, jotka selvästi osoittivat, että Suomen tuotantorakenne poikkeaa tuntuvasti muista EU-maista. ”Suomelle sopeutuminen Emun yhteiseen valuuttaan ja yhteiseen korkopolitiikkaan ei ole yhtä helppoa kuin Länsi-Euroopan ydinmaille”, päättelivät Etlan tutkijat.

Jukka Pekkarisen johtama professorityöryhmä julkaisi parikin selvitystä. Mikään näistä tutkimuksista ei puolla Suomen eikä myöskään Ruotsin liittymistä samaan valuutta-alueeseen Keski-Euroopan maiden kanssa.

Ruotsalaiset Lars Jonung ja Fredrik Sjöholm tekivät laskelmia mm. teollisuuden rakenteesta, talouskasvusta, inflaatiosta, työvoiman liikkuvuudesta ja maantieteellisestä etäisyydestä ja päättelivät, että Suomi ja Ruotsi voisivat sopia samaan valuuttaliittoon, mutta ei niinkään Suomi ja Keski-Euroopan maat. Samoin Pertti Haaparanta ja Paavo Peisa päätyivät laskelmissaan siihen, ettei Suomi kovin hyvin sovi keskieurooppalaiseen valuutta-alueeseen. Professoriryhmän omakin päätelmä oli, että optimaalisen valuutta-alueen teoriaa soveltavien laskelmien valossa ”yhteinen raha voisi olla perusteltu ratkaisu EU:n ydinmaille, muttei juuri Suomelle”.

Laskelmien valossa on siten jossain määrin ymmärrettävää, että Keski-Euroopan maat kuten Saksa, Ranska, Itävalta ja Benelux-maat yhdistäisivät valuuttansa, mutta on vaikea löytää tukea ajatukselle, että Suomen pitäisi liittyä samaan valuutta-alueeseen. Omasta valuutasta luopuminen on suuri riski, jos taloudessa kohdataan ns. epäsymmetrisiä häiriöitä, jotka eivät kohdistu samalla tavalla valuuttaunionin kaikkiin jäsenmaihin.

Kyse voi olla esimerkiksi metsäteollisuuden suhdannevaihteluista, dollarin kurssin suurista heilahteluista tai energian hinnan noususta. Tällaisissa tilanteissa Suomi ei voisi enää omalla valuutta- ja rahapolitiikallaan reagoida, vaan olisi täysin Euroopan keskuspankin politiikan armoilla.

Jos Emu toteutuu, esimerkiksi dollari voi devalvoitua tai revalvoitua euroon nähden tuntuvastikin. Suomen kannalta olisi ongelma, jos muutokset tapahtuvat väärään aikaan väärään suuntaan.

Se, että hallitus niin innokkaasti ajaa Emu-hanketta näistä riskeistä huolimatta, vahvistaa käsitystä poliittisten tavoitteiden ensisijaisuudesta. Emua ajetaan poliittisten päämäärien vuoksi, maksoi mitä maksoi.

Emun vastustajat eivät ole keksineet ajatusta, että Emu vaatii palkkojen ja sosiaaliturvan joustoja. Sitä ovat erityisesti Emun puolustajat monissa yhteyksissä toistaneet. Sekä Emun puolustajat että Emun vastustajat ovat itse asiassa varsin yksimielisiä siitä, että Emussa valuuttakurssien joustavuus on korvattava palkkojen ja sosiaaliturvan joustavuudella. Kun talouden häiriöihin ei enää voi reagoida valuuttakurssilla – tai muutenkaan rahapolitiikalla – palkkojen ja sosiaaliturvan on joustettava alaspäin. Tai jos ne eivät jousta, työllisyyden on joustettava.

Erimielisyyttä on enemmänkin siitä, että onko tämä sitten hyvä vai huono asia. Emun vastustajat näkevät asetelman huolestuttavana, kun taas Emun puolustajat useinkin pitävät vain hyvänä sitä, että työntekijät voidaan pakottaa palkkojen alennuksiin.

Edellä sanottu viittaa ongelmiin, jotka syntyvät sinänsä siitä, että valtio luopuu omasta rahastaan. Toinen ongelmaryhmä syntyy siitä, että Emua rakennetaan yksipuolisesti monetaristisen talousopin pohjalta. Se merkitsee yksipuolista rahataloudellisen vakauden korostamista työllisyyden ja sosiaalisten tavoitteiden kustannuksella. Se merkitsee tiukkoja rajoja julkiselle taloudelle. Se merkitsee ”kovan euron” politiikkaa ja Euroopan keskuspankin lujastipanssaroitua itsenäisyyttä.

Emu ei ole sosiaalinen unioni eikä työllisyysunioni. Koiranleukojen keksimä nimitys ”vyönkiristysunioni” osuu paljon paremmin kohdalleen.

Emun puolustajat kuvaavat Emua usein ruoskaksi ja kurinpitovälineeksi, jolla sosiaalipoliittisten leikkausten tai palkkajoustojen vastustajat pannaan polvilleen. Tällaisen paineen Emun tuovat:

1. Oman valuuttakurssin menettäminen: ulkoinen joustavuus on korvattava ns. sisäisellä joustavuudella;
2. Julkisen talouden rajoitukset: alijäämä ei saa ylittää 3 prosenttia eikä julkinen bruttovelka 60 prosenttia bruttokansantuotteesta;
3. Euroopan keskuspankin itsenäinen asema ja sen harjoittama ”kovan euron” politiikka.
4. Yhteisen rahan luoma paine vero-, budjetti- ja sosiaalipolitiikan yhtenäistämiseen.

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö on sanonut:

”Emun jäsenmaat pystyvät kansallisessa politiikassa tekemään kiusallisia ja epäsuosittuja päätöksiä, kun ne voidaan perustella sillä, että näin kaikki muutkin tekevät.” (Aamulehti 20.5.1997).

Suuren ruotsalais-sveitsiläisen ABB-yhtymän entinen pääjohtaja, Wallenbergien finanssi-suvun luottomies Percy Barnevik kirjoittaa samasta asiasta kuin Niinistö:

”Emun suurin arvo elinkeinoelämälle on ehkä se tosiasia, että kansalliset hallitukset saavat ulkoisen paineen toteuttaa välttämättömiä, mutta ei aina suosittuja toimenpiteitä.” (Dagens Nyheter 10.7.1995)

Tullihallituksen entinen pääjohtaja, entinen ulkomaankauppaministeri Jermu Laine arvioi:

”Emu tulee merkitsemään meille peruuttamatonta saksalaista talouskuria. Näköpiirissä ei ole mahdollisuutta, että kykenisimme omin avuin Emun ulkopuolella pysymään saksalaisen inflaation, korkotason ja työkurin tuntumassa. Nyt tähän kuriin on otollinen ja ehkä ainutkertainen tilaisuus sitoutua.” (HS 8.1.1996).

Jermu Laineelle voidaan huomauttaa, että saksalaiseen ”työkuriin” näyttää nykyisin kuuluvan myös hyvin korkea työttömyys. Onko Suomen pakko sitoutua siihenkin?

Saksan keskuspankin pääjohtaja Hans Tietmeyer, johon jo edellä viittasimme, korostaakin talouspolitiikan yhtenäistämistä:

”Rahaunioniin osallistuvien maiden on ratkaistava taloudelliset ongelmansa ja haasteensa samalla tavalla ja samassa vauhdissa.” (Puhe Firenzessä 28.11.1996).

Työttömyyden ja inflaation suhteesta voidaan esittää erilaisia teorioita ja aiheesta voidaan kiistellä pitkään. Tosiasia joka tapauksessa on, että monissa Länsi-Euroopan maissa on nyt onnistuttu painamaan inflaatio varsin hitaaksi, kun taas työttömyysluvut ovat pysyneet koko 1990-luvun aikana synkkinä. Kiihkeimpien Emun puolustajienkin on vaikea olla myöntämättä, että Emu-politiikalla on osuutensa työttömyyden kasvussa.

Emu-hankkeen esikuvana on Saksan rahapolitiikka, jonka ”vakauteen” on alettu liittää tarunhohtoista mainetta. Tämä erinomaisen vakaa rahapolitiikka ei ole kuitenkaan estänyt Saksan työttömyyttä kohoamasta ennätyslukemiin. Helmikuussa 1997 Saksassa oli 4,5 miljoonaa työtöntä, 12 prosenttia koko työvoimasta. Milloinkaan aikaisemmin Saksan sodanjälkeisessä historiassa työttömiä ei ole ollut näin paljon.

Voimme tietenkin katsoa lähemmälle myös Suomeen. Suomen työttömyys on 1990-luvulla ollut EU-maiden toiseksi pahin, Espanjan jälkeen. Sen sijaan Suomen inflaatioprosentti on painunut EU-maiden alhaisemmiksi, jopa Saksaa hitaammaksi. Tämä saavutus on esikuvana muillekin maille Emu-keskustelussa, sillä Emuun lähentymistä arvioidaan inflaatiovauhdiltaan kolmen alhaisimman maan mukaan.

Euroopan keskuspankin perustamista valmistelee Euroopan rahapoliittinen instituutti EMI. EMI:n vuosiraportissa, joka muuten pullistelee tilastolukuja, työttömyyttä ei edes mainita. Emun arvostelijoilla on monta perustetta väittää, että Emussa todellakin tuijotetaan rahapoliittista vakautta työllisyyden kustannuksella. Tämän takia monet taloustutkijat arvostelevat Emua myös niissä Keski-Euroopan maissa, joissa Emu muuten näyttää aiheuttavan vähemmän ongelmia kuin Suomessa. Hollantilaiset taloustutkijat panivat alulle vetoomuksen Emua vastaan. Vetoomukseen yhtyi yli 300 tutkijaa eri puolelta Eurooppaa, Suomesta mm. Jan Otto Andersson ja Pekka Sauramo.

Emun puolustajat esittävät tarkalta näyttäviä laskelmia siitä, kuinka paljon EMUssa säästetään valuutanvaihtokustannuksia ja valuuttakurssiriskien suojautumisesta aiheutuvia kustannuksia. Emun sosiaalisista kustannuksista esitetään kuitenkin harvoin laskelmia. Yksi poikkeus on EU:n parlamentin teettämä tutkimus, jonka mukaan Emu tuo 1,5 miljoonaa työtöntä lisää verrattuna tilanteeseen, ettei Emua toteuteta.

Emun välillisiä vaikutuksia on verokilpailun koventuminen valtioiden välillä. Emu sinetöi pääomien vapaan liikkuvuuden. Valtiot joutuvat yhä enemmän kilpailemaan pääoman suosiosta, jolloin pääomien ja voittojen verottaminen vaikeutuu. Tätäkin kautta hyvinvointivaltioiden rahoitusperusta murenee.

Emun mahdolliset vaikutukset alueelliseen kehitykseen ovat oma lukunsa. Siitäkin esitetään ristiriitaisia arvioita, mutta tutkijat kehottavat yleensä varautumaan mahdollisuuteen, että alueelliset erot kasvavat. Esimerkiksi aluetalouden tutkija Hannu Tervo arvelee, että Emu vahvistaa alueellisia kehitystrendejä:

”Kasvu keskittyy alueellisesti yhä voimakkaammin.”

Vapaat pääomaliikkeet voivat keskittää taloutta ja tuotantoa entistä enemmän sekä kansallisesti, Suomen rajojen sisällä, että kansainvälisesti, Euroopan mitassa. Jälkimmäisessä tapauksessa koko Suomi jää syrjään ydin-Euroopassa tapahtuvassa talouskehityksestä. Jos alueiden tuotantorakenne muuttuu aikaisempaa yksipuolisemmaksi, ne tulevat myös entistä enemmän alttiiksi suhdannehäiriöille. Ja näiden suhdannehäiriöiden torjumiseen Emussa on nykyistä vähemmän keinoja.

Suomessa alue-eroja ovat tasoittaneet julkisen sektorin työpaikat ja julkiset tulonsiirrot. Kun Emu vaatii tiukkaa budjettipolitiikkaa, alueelliset erot voivat kasvaa tätäkin kautta. Tästähän on jo nyt paljon merkkejä, kun valtio on leikannut kuntien avustuksia ja supistanut palvelujaan maaseudulla sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Euroopan keskuspankin johtokunta, ylärivillä Jörg Asmussen, Peter Praet ja Benoît Cœuré, alarivillä Vítor Constâncio, Mario Draghi ja Yves Mersch.

VII Päätöksenteko
Suomen hallitusmuodon 72 pykälässä todetaan:

”Suomen rahayksikkö on markka. Siitä, miten markan ulkoisesta arvosta päätetään, säädetään laissa.”

Emussa Suomen rahayksikkö olisi euro. Kun markkaa ei enää olisi, ei olisi sen ulkoista arvoakaan. Siten euroon siirtyminen on selvästikin ristiriidassa Suomen hallitusmuodon kanssa.

Tätä on vaikea kiistää. Asiaa yritetään kuitenkin hämärtää siirtymäkaudella, jolloin eurosetelit ja -kolikot eivät vielä ole käytössä, vaan edelleen käytetään kansallisia rahayksikköjä euron rinnalla.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan enemmistö katsoo kyllä aivan johdonmukaisesti, että eurorahaan siirtyminen vaatii hallitusmuodon muuttamista vaikeutetussa järjestyksessä, siis viiden kuudesosan enemmistöllä. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa katsotaan kuitenkin, että hallitusmuodon muutos on tarpeen tehdä vasta siirtymäkauden lopulla.

EU:n asiakirjat eivät kuitenkaan jätä mitään epäilystä siitä, että siirtymäkaudenkin kanssa euro on varsinainen rahayksikkö. Kansalliset rahayksiköt kuten Suomen markka olisivat vain euron alayksiköitä tai ilmenemismuotoja, kuten asia eri yhteyksissä on ilmaistu. Euron ja markan suhde olisi samankaltainen kuin markan ja pennin suhde.

Se, että jo siirtymäkauden aikana euro on itsenäinen rahayksikkö ja kansalliset rahayksiköt eivät ole, on hyvin tiukasti naulattu kiinni euroasetuksessa, jonka EU:n johtajat hyväksyivät Dublinissa joulukuussa 1996. Euron käyttöönottoasetus saatettaisiin voimaan heti, kun Emun kolmannen vaiheen aloittamisesta on päätetty.

EU:n virallisessa julkaisussa (European Economy) asiaa vielä selvennetään toteamalla, että siirtymäkauden alkaessa eli tammikuussa 1999 kansalliset rahayksiköt rahayksiköt lakkautetaan itsenäisinä rahayksikköina. Sen jälkeen ne otetaan uudelleen käyttöön euron alayksiköinä kolmen ja puolen vuoden ajaksi.

Perustuslakia yritetään Emu-päätöksenteossa kiertää myös ns. aukkoteorialla, jonka mukaan jo EU-liittymissopimus loi perustuslakiin Emun mentävän aukon.

EU-liittymissopimukseen sisältyi Maastrichtin sopimus sellaisenaan ilman mitään varauksia. Aukkoteoriaakin voidaan epäillä. Kansanäänestyksessä kansalaisille ei ollut kovinkaan selvää, että silloin ratkaistiin myös Suomen omasta rahasta luopuminen. Kansanäänestystä edeltäneissä keskusteluissa rahaunionia kuvattiin usein kaukaiseksi tavoitteeksi, joka ratkaistaan erikseen. Toisaalta eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi, että liittymissopimuksen hyväksyminen ei vielä merkitse rahaunioniin liittymistä.

Siitä riippumatta miten aukkoteoriaan suhtaudutaan, perustuslakivaliokunnan kanta hallitusmuodon muuttamiseen on kuitenkin ristiriitainen. Pykälä muutettaisiin vaikeutetussa järjestyksessä, mutta vasta jälkikäteen, kuten omasta rahasta on jo luovuttu.

Jos rahaunioniin liittymistä tullaan esittämään, olisi hyvin perusteltua järjestää ratkaisusta neuvoa antava kansanäänestys. Rahaunioniin liittyminen vaikuttaisi Suomen itsenäisyyteen ja keskeisiin valtiollisiin instituutioihin vieläkin syvällisemmin kuin EU-jäsenyys. On myös todennäköistä, että Ruotsi, Iso-Britannia ja Tanska eivät liity rahaunioniin kuin korkeintaan kansanäänestyksen kautta.

VIII Pro kansallisvaltio, pro maailmanlaajuinen yhteistyö

Kysymys Emusta ja eurosta on epäilemättä suuri kansallinen kysymys, ratkaisu joka koskettaa monella tavalla kansallista itsenäisyyttä. Siitä ei kuitenkaan mitenkään seuraa, että rahaunioniin liittymisen vastustaminen olisi nationalismia. Liittymistä vastustetaan tunnetusti myös nationalistisin ja jopa kiihkokansallisin perustein, mutta se ei voi olla vasemmistolaisten lähtökohta.

Emun arvostelijoita syytetään joskus jopa saksalaisvastaisuudesta. Siitä ei ole tietenkään kyse ainakaan vasemmalla. Vasemmistolaisia Emun arvostelijoita on myös Saksassa.

Vasemmistolaiset arvioivat Emu-hanketta ensi sijassa siltä kannalta, miten se vaikuttaa työntekijöiden, eläkeläisten ja työttömien asemaan. Kuten tässäkin aineistossa osoitetaan, Emuun liittyy monia uhkatekijöitä pienituloisten ihmisten kannalta. Uhkat perustuvat toisaalta valuutta- ja rahapoliittisen itsenäisyyden menettämiseen, toisaalta Emu-hankkeen taustalla olevaan talousideologiaan.

Kun myös arvostetut kansantaloustieteen professorit kirjoittavat Emun oikeistolaistavan talouspolitiikkaa ja arvostelevat hallituksia ”sokeasta markkinauskosta” (emeritusprofessori Jouko Paunio, HS 16.11.1996), tätä ei voi vasemmalla sivuuttaa olankohautuksella.

Ehkä vakavampi peruste Emu-kritiikille on kysymys demokratiasta. Emu veisi merkittävän osan kansallisesta päätösvallasta hyvin epädemokraattisesti hallitulle, parlamentaarisen vallan ulkopuolella olevalle Euroopan keskuspankille.

Suomen ei ole pakko liittyä eurorahaan. Eduskunta voi päättää, että Suomen rahana on edelleen markka, kuten hallitusmuodossa sanotaan.

Luontevin vaihtoehto eurorahalle on markan kellutus. Esimerkiksi Ruotsin kruunu kelluu nyt vapaasti EU-maiden valuuttamekanismin ERMin ulkopuolella. Suomen markka kellui syyskuusta 1992 lokakuuhun 1996, jolloin se kiinnitettiin EU-maiden valuuttakurssimekanismiin ERMiin. ERMissäkin markka kelluu, mutta Suomen asema ei ole niin vapaa kuin se olisi ERMin ulkopuolella. ERMin ulkopuolella ovat myös punta ja tietenkin sellaisten maiden valuutat jotka eivät kuulu EU:hun, mm. Norjan kruunu.

Emu-keskustelu nostaa vasemmiston kannalta koko joukon vaikeampia kysymyksiä kansallisvaltion asemasta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja suhtautumisesta taloudelliseen integraatioon.

Pääoman kansainvälistyminen murentaa kansallisvaltioiden asemaa ja vie tehoa perinteisiltä talouspoliittisilta keinoilta. Monelta osin kehitys näyttää väistämättömältä. Paluuta entiseen tapaan säännösteltyihin rahamarkkinoihin tuskin on, vaikka säännöstely voisi olla monelta kannalta perusteltua. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos vasemmisto tämän vuoksi rientäisi tukemaan vieläkin pidemmälle menevää pääoman kansainvälistymistä ja rahamarkkinoiden valtaa, vallan luovuttamista ylikansallisille elimille.

Tässä vaiheessa vasemmisto joutuu pikemminkin puolustamaan kansallisvaltioita ylikansallisen pääoman ylivaltaa vastaan. Hyvinvointivaltiot ja sosiaalipoliittiset järjestelmät on rakennettu kansalliselle pohjalle, eikä niitä korvaavaa kansainvälistä järjestelmää ole nyt näköpiirissä. Keskeiset demokraattiset instituutiot on myös rakennettu kansallisvaltioihin. Ne antavat puutteistaan ja virkamiesvallan kasvusta huolimatta kansalaisille, kansalaisjärjestöille ja ammattiliitoille sellaisia vaikutusmahdollisuuksia, jotka ovat vaikeasti saavutettavissa EU:n puitteissa tai muutenkaan kansainvälisellä tasolla.

Tämä ei tarkoita, ettei esim. sosiaaliturvaa parantaville, ympäristöä ja luontoa suojeleville tai demokratiaa vahvistaville aloitteille EU:n puitteissa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla olisi sijaa ja tarvetta. Voidaan keskustella eurooppalaisen hyvinvointivaltion luomisesta tai erilaisten työllisyys-, sosiaali- ja ympäristökriteerien asettamisesta Emu-hankkeeseen.

Tällaista keskustelua on muualla käyty enemmänkin kuin Suomessa. Esimerkiksi Saksan vihreää puoluetta lähellä olevat tahot ovat kehitelleet Emuun toteuttamiseen liitettäviä talous-, sosiaali- ja ympäristökriteereitä. Tällöin asetettaisiin selvät rajat työttömyydelle, tuloeroille, köyhyydelle ja merkittävimmille saastepäästöille. Suunnitelmaan liittyy myös ehdotuksia pääomaliikkeiden sääntelystä.

Juuri tällä hetkellä tästä ei ole kuitenkaan juuri apua Emu-keskustelussa. On otettava kantaa Emuun sellaisena kuin sitä nyt ajetaan ja syötetään kovalla voimalla suomalaisille ja muille Länsi-Euroopan kansoille. Amsterdamin huippukokouksen jälkeen Emun sisältöön tuskin voi vaikuttaa. Se on otettava tai jätettävä.

Osa Emu-kritiikistä perustuu suhteellisiin argumentteihin. Jos taloudet edelleen yhdentyvät, jos eri maiden tuotanto- ja yhteiskuntarakenteissa olevat erot edelleen pienentyvät, on aikaisempaa vähemmän perusteita vastustaa yhteistä rahaa. Mutta silloinkin on kysyttävä, minkälaiseen talous- ja yhteiskuntapoliittiseen oppirakennelmaan suunnitelma yhteisestä rahasta perustuu. Vaikka eri maiden taloudet olisivat hyvin pitkälle samankaltaistuneet ja yhdenmukaistuneet, onko vasemmistolla silloinkaan perusteita hyväksyä monetaristista, hyvin oikeistolaista, työllisyyttä ja sosiaalisia tavoitteita väheksyvää suunnitelmaa kansallisten rahojen hävittämisestä?

”Pienen ihmisen” näkökulmasta talouden kansainvälistyminen näkyy paljolti uhkakuvana: kilpailu kiristyy, työpaikat katoavat, epävarmuus lisääntyy, sosiaaliturvaa leikataan. Ja juuri tätä uhkakuvaahan kansainvälistymisen ylimmät apostolit mielellään tarjoavatkin: jotta pärjättäisiin kovenevassa kilpailussa, työpaikkoja on rationalisoitava, palkkoja alennettava ja sosiaaliturvaa ohennettava.

Uhkakuvan takana on kuitenkin toinen puoli. Kansainväliset suuryhtiöt hallitsevat valtavia voimavaroja. Maailmankauppa kasvaa yhä. Lama- ja laskukausista huolimatta tuotannon kehityssuunta on nouseva. Monessa yrityksessä tuotetaan yhä pienemmällä työvoimalla yhä enemmän. Suomenkin vientimenestys on viime vuosina ollut huimaa. Siitä huolimatta työttömyys on laskenut vain vähän.

Voidaan asettaa kysymys kansainvälisen pääoman ja suuryritysten vastuusta. Miten ne osallistuisivat nykyistä suuremmalla osuudella yhteiskunnan toimintojen rahoittamiseen. Miten kansainvälisillä rahamarkkinoilla vellova raha saataisiin yhteiskunnan valvontaan? Miksi valtioiden pitää velkaantua korviaan myöten kansainväliselle rahapääomalle, kun vaihtoehtona olisi myös veroparatiiseihin karkaavan pääoman ja voittojen verottaminen?

Vasemmistolle tarjotaan vaihtoehdottomuutta: ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua pääoman ja rahamarkkinoiden ylivaltaan. Jos tälle tielle lähdetään, edessä on todellakin hyvinvointivaltion alasajo, jatkuvien säästöjen ja leikkausten kierre. Samaan johtaa kilpailukykylogiikan omaksuminen: aina on maita, joissa palkat tai sosiaaliturva ovat alhaisempia kuin omassa maassa. Eri maiden kansat ja ammattiliitot voivat hyvinkin kilpailla itsensä hengiltä.

Samanlainen asetelma näkyy vihreästä näkökulmasta. Valtiot voidaan panna kilpailemaan keskenään siitä, missä ovat huonoimmat ympäristönormit. Jos omaksutaan kilpailukyvyn logiikka, suunnitelmia hiilidioksidiveroista tai muista ympäristöveroista voidaan siirtää loputtomiin – ”Emme voi nyt verottaa luonnonvarojen käyttöä, kun kilpailijamaissakaan ei veroteta.” Kun kilpailijamaiden mukaantuloa odotetaan, kasvihuoneilmiö pahenee, otsoniaukot suurenevat, meret ja järvet kuolevat, sinilevä leviää. On myös hyvin vaikea kuvitella, että työntekijöiden etuja polkeva yhteiskunta suhtautuisi huolehtivaisesti luontoon ja ympäristöön. Jos ”joustavuutta” vaaditaan työntekijöiltä ja työttömiltä, sitä vaaditaan varmasti myös luonnolta.

Konkreettisen vaihtoehdon rakentaminen on vaikeaa, eikä yksinkertaisia vastauksia ole. Mutta selvää on, että kansainvälinen pääoma tarvitsee kansainvälisen vastavoiman, eri maiden työntekijöiden ja kansalaisten yhteistyön ja solidaarisuuden. Tässäkin mielessä voidaan palata Marxiin, joka kehotti kaikkien maiden työläisiä yhtymään.

PERTTI HONKANEN

Kirjallisuutta

Ahtiala, Pekka: Rahaliitto ja Suomi. Kansantaloudellinen aikakauskirja 1997(93):2, 399 – 407

The Employment Effects of the Maastricht Fiscal Criteria. European Parliament. Social Affairs Series E-2, Luxembourg 1995

Emu kriittisessä puntarissa. Helsinki: Demokraattinen sivistysliitto 1997

Euro – yhteinen raha. Toim. Paavo Peisa. Suomen Pankki. Tutkimuksia A:96. Helsinki 1996.

Eurobarometer. Report Number 46. May 1997

Glawe, Heiko & Schröder, Markus: Der Euro und die ”Idee Europa”. Katalysator oder Sprengsatz für die europäische Integration? Hamburg: VSA-Verlag 1997

Haaparanta, Pertti & Peisa, Paavo: Talouden rakenne ja häiriöt. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/2120

Jonung, Lars & Sjöholm, Fredrik: Finland och EMU utifrån teorin om optimal valutaområden, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/16

Kotilainen, Markku & Alho, Kari & Erkkilä, Mika: Suomen valmistautuminen EMUjäsenyyteen. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos. Sarja B103. Taloustieto Oy. Helsinki 1994

Kukkonen, Pertti: Rahapolitiikka ja Suomen kriisi. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 16. Helsinki 1997

Kuusterä, Antti: Markan matkassa. Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/8

Lundgren, Nils: Den intelligente lekmannens guide till EMU-frågan, teoksessa Skall Sverige ansluta sig till valutaunionen EMU? Utbildningsförlaget Brevskolan. Stockholm 1997

Marx, Karl: Kansantaloustieteen arvostelua. Helsinki: Kansankulttuuri Oy 1970 (alkuteos Zur Kritik der politischen Ökonomie 1859)

Marx, Karl: Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Kaksi osaa. Osa 1. Kustannusliike Progress. Moskova 1986

Rahaliitto ja Suomi – talouden haasteet. EMU-asiantuntijaryhmän raportti. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/24.

Seppänen, Esko: EMU. Lintu vai kala? Forssa: Forssan Kirjapaino Oy 1996

Suomi Euroopan yhteisön jäseneksi? Taloudelliset vaikutukset. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Julkaisuja 5. Helsinki 1992

Talous- ja rahaliitto – Suomen vaihtoehdot ja kansallinen päätöksenteko. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 20. 5. 1997

Talvio, Tuukka: J. V. Snellman ja Suomen raha, Kansallis-Osake-Pankin taloudellinen katsaus, B-painos N:o 33, Helsinki 1981

Tervo, Hannu: Kärjistääkö EMU aluekehitystä Suomessa? PTT Katsaus 1997:2, 32-41

Tuomioja, Erkki: Markka vai euro? Tuleeko Suomen liittyä Euroopan talous- ja rahaliittoon? Helsinki 1997