Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kertaus: Suomen 1990-luvun alun lama

Syyt

1980-luvun talouspolitiikka oli laman eräs taustatekijä. 1980-luvulla Suomessa vallitsi voimakas taloudellinen nousukausi, joka kesti koko vuosikymmenen. Yksi syy nousukauden pitkittymiseen ja ylikuumenemiseen oli ulkomaisen luotonhakemisen vapautuminen. Aiemmin luoton hakeminen ulkomailta oli luvanvaraista, mutta Suomen pankki vapautti luoton hakemisen 1986[4] ja tämä johti laajamittaiseen yrityksien lainanhakuun ulkomailta. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Myös pankkien luotonanto yksityishenkilöille vapautui ja luottokanta kasvoi enimmillään yli 100 % vuodessa.[5] Edellä mainitut seikat johtivat kansantaloudessa olevan rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, joka puolestaan nosti asuntojen ja liiketilojen hintoja voimakkaasti. Syntyi kiinteistö- ja pörssikupla, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia. Termi kasinotalous kuvasi lainarahalla ja sijoittamisella rikastumista.
Hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun korkealla kurssilla, eli noudatti vahvan markan politiikkaa. Kurssin tiedettiin heikentävän Suomen kilpailukykyä ja pahentavan työttömyyttä. Kilpailukykyä pyrittiin parantamaan tupo-sopimuksella, jolla olisi alennettu palkkoja. Devalvaatio-odotukset johtivat Suomen pankin valuuttapakoon, eli sijoittajat vaihtoivat markkoja ulkomaan valuuttaan. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen vakuutteli, ettei Suomi devalvoi, mutta valuuttapaon vuoksi jouduttiin pakkodevalvaatioon 1991 ja uudelleen 1992.
Marraskuussa 1991 tehty suuri devalvaatio nosti ulkomaisia lainoja ottaneiden valuuttavelkoja. Ulkomaisissa valuutoissa otetut lainat eivät sopineet lainkaan yhteen devalvaation kanssa, minkä Kouri–Porter-malli oli osoittanut jo vuonna 1974. Suomessa jätettiin noudattamatta tätä mallia rahamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä. Valuuttalainojen määrä oli tosin vain 15% koko lainakannasta.
Neuvostoliiton-kauppa oli ollut 15–20 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta, joten kaupan romahdus 1990-luvun taitteessa leikkasi selvästi vientiä. Öljyn hinnan nouseminen sekä 1973 että 1979 öljykriiseissä ja Suomen nopea autoistuminen oli nostanut Neuvostoliiton kanssa käytävän bilateraalikaupan tasoa. Kaupankäynnissä vaihdettiin paljon teollisuuden tuottamia hyödykkeitä vastineeksi öljystä.
Lisäksi teollisuuden kilpailukyky heikkeni muun muassa vahvan markan politiikan takia. Paperiteollisuudessa oli myös päällä maailmanlaajuinen ylituotanto.

Seuraukset

Laman seurauksena kulutus ja investoinnit putosivat sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Yritysten konkurssien määrä nousi voimakkaasti, ja niiden kaatuminen ja heikko taloustilanne aiheuttivat suurtyöttömyyden. Työttömyys oli vuosina 19921997 yli 12 prosenttia, rakennusteollisuudessa jopa 36,7 prosenttia vuonna 1994. Pankit joutuivat suuriin vaikeuksiin muun muassa riskialttiiden operaatioiden ja yritysten kannattavuusvaikeuksien takia, ja seurauksena oli pankkikriisi.
Suomen valtion budjettivaje oli useita prosentteja BKT:sta. Lisäksi Suomen luottoluokitus aleni.

Kriisiä seurannut talouspolitiikka

Suomen pankkijärjestelmän maksuvalmius heikkeni pankkikriisin seurauksena. Valtiovalta vastasi tähän takaamalla suomalaisten pankkien ottamat velat vuonna 1991. Kun ylikorkeaa markan arvoa ei enää kyetty puolustamaan tukiostoilla ja korkopolitiikalla, jouduttiin markka devalvoimaan 1991 ja päästämään lopullisesti kellumaan 1992. Samalla valuuttalainoja ottaneet yrittäjät joutuivat erittäin vaikeaan tilanteeseen. Toisaalta markan vapauttaminen kellumaan — vaikkakin aivan liian myöhään — oli välttämätöntä, jotta vientivetoinen talouskasvu ja talouden tervehtyminen saatiin käyntiin.
Pankkien pelastamiseksi perustettiin Valtion vakuusrahasto, joka jakoi pankeille lainamuotoista pankkitukea. Suurimmat saajat olivat SKOP ja Suomen Säästöpankki. Kaikki muutkin pankit saivat pankkitukea. Säästöpankkiryhmä koottiin suurimmaksi osaksi Suomen säästöpankkiin, joka jaettiin osuuspankkiryhmän, KOP:n, Postipankin ja Yhdyspankin kesken. KOP:n oli vuonna 1994 pakko yhdistyä Yhdyspankin kanssa Merita-pankiksi.
Valtion ja kuntien menoja leikattiin voimakkaasti, jotta valtion maksuvalmius olisi voitu taata. Tämä heikensi mm. sosiaalipalveluja. Lamavuosien jälkeen vuonna 1995 koottu Lipposen I hallitus jatkoi tiukasti valtion menoja rajoittanutta talouspolitiikkaa.
Vähitellen 1990-luvun puolivälistä lähtien talous alkoi taas kasvaa. 1990-luvun alun lama oli lähinnä paikallinen, Pohjoismaita ja niistä eniten Suomea koskettanut talouskriisi. Muualla maailmassa talous kuitenkin veti tavalliseen tapaan ja Suomi saikin melko nopeasti etenkin vientivetoisen talouskasvun käyntiin sen jälkeen, kun Suomen paikalliset talousasiat oli saatu kuntoon. Johtotähtenä 1990-luvun alun lamasta nousemisessa oli matkapuhelinjätti Nokia, joka veti mukanaan muutakin taloutta ylöspäin.

Suomen pankkikriisi

Taustaa

Suomen rahoitusmarkkinat olivat 1980-luvulle saakka suljetut ja pankkikeskeiset. Keskuspankki sääteli korkotasoa, markan ulkoista arvoa ja valuutan liikkeitä. Alhaisen koron vuoksi vallitsi taloudessa jatkuva luottojen ylikysyntä.[2] Koska korolla ei voinut kilpailla, kohdistui pankkien välinen kilpailu lähinnä markkinaosuuteen ja talouselämä oli järjestynyt pankkien hallitsemiksi ”leireiksi”.
Rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin tarve kasvoi 1980-luvulla.selvennä Valuutan termiinimarkkinat vapautettiin vuonna 1980. Antolainauksen korkosääntely purettiin ja pankkien väliset interbank-markkinat syntyivät vuonna 1986. Pääoman tuonti- ja vientimahdollisuuksia lisättiin. Pankit ja yritykset saattoivat ottaa luottoa myös ulkomailta.[1]

Riskit kasvavat

Vapautuneilla markkinoilla tilanne oli ennennäkemätön niin pankeille, luotonottajille kuin valvontaviranomaisille.[3] Kun lainarahaa oli nyt runsaasti saatavilla, kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat nopeasti.[4] Pankit pyrkivät totuttuun tapaan kasvattamaan markkinaosuuksiaan ja rahoittivat luottoekspansiota rohkeasti lyhytaikaisella markkinarahalla. Näin ne joutuivat alttiiksi mittaville korko- ja luottotappioriskeille, joihin ne eivät osanneet varautua. Pankit osallistuivat myös riskialttiisiin, mutta onnistuessaan tuottoisiin osakemarkkinaoperaatioihin, joita olivat mm. yrityskaupat ja ns. nurkanvaltaukset. Pankkien riskinhallinta oli heikkoa eivätkä valvontaviranomaiset, Suomen Pankki ja pankkitarkastusvirasto, kyenneet puuttumaan ongelmiin ajoissa.
Rohkeimmin riskejä ottivat SKOP ja sen johtama säästöpankkiryhmä, jotka pyrkivät irrottautumaan vanhanaikaiseksi koetusta talletuspankkitoiminnasta. Vuosina 19871989 säästöpankkien luotonanto kasvoi keskimäärin 26 prosenttia vuodessa.[3] SKOPin kokoon ja riskinkantokykyyn nähden ylisuuria operaatioita olivat muun muassa kannattavuusvaikeuksissa olevan Tampellan osto vuonna 1987 ja neitsytsaarelaisen hotellihankkeen luototus 400 miljoonalla markalla vuonna 1988.[5]
Yleisen talouskehityksen taittuessa 1990-luvun alussa monet velkaantuneet yritykset joutuivat kannattavuusvaikeuksiin ja pankeille alkoi syntyä suuria luottotappioita: vuosina 19881990 noin 5 miljardia markkaa ja vuosina 19911993 jo yli 50 miljardia.[4] Pankkien vakavaraisuus ja maksuvalmius heikkenivät.

Kriisin puhkeaminen

Pankkien tilanne kävi ilmeiseksi SKOPin joutuessa likviditeettikriisiin.
SKOPin ja säästöpankkiryhmän strategiaksi oli muodostunut hoitaa varainhankinta lyhytaikaisella markkinarahalla, mutta pitää sijoitukset pitkäaikaisina (kuten osakemarkkinoilla ja yritysluotoissa). Strategia johti suuriin tappioihin, kun toisaalta sijoitusten arvot laskivat ja toisaalta helibor-korko nousi, ajoittain jopa noin 16 prosenttiin. Strategia oli myös riippuvainen markkinarahan saatavuudesta. Vuonna 1990 SKOP joutui usein turvautumaan viimesijaiseen rahoitukseen, Suomen Pankin päiväluottoon, kun se ei saanut riittävästi luottoa interbank-markkinoilta. Markkinoilla ei enää luotettu SKOPin kykyyn vastata sitoumuksistaan.[5]
Syyskuussa 1990 Suomen Pankki teki SKOPille vakautusohjelman ja merkitsi pankin osakepääoman korotuksen. Keväällä 1991 SKOPille laadittiin tervehdyttämisohjelma, joka ei kuitenkaan riittänyt pankin nostamiseen jaloilleen.[1] Syyskuussa 1991 koko pankkijärjestelmän tila oli huono. Säästöpankkiryhmällä oli järjestämättömiä luottoja 7 miljardia markkaa, muilla pankeilla 25 miljardia.[5]
Lopullisesti SKOPin maksuvalmius romahti 19. syyskuuta 1991, kun muut pankit eivät enää ostaneet sen sijoitustodistuksia. Jotta koko pankkijärjestelmä ei sortuisi, Suomen Pankki otti SKOPin haltuunsa. Osake-enemmistö ja määräysvalta SKOPissa siirtyivät Suomen Pankille. Siinä vaiheessa SKOPille oli annettu tukea jo 16,2 miljardia markkaa.[1]

Kriisin hoito ja pankkituki

Kriisin laajuus alkoi paljastua. Pankit ilmoittivat julkisuudessa miltei päivittäin uusista luottotappioista. Pankkien vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden turvaamiseksi valtio antoi vuonna 1992 kaikille pankeille pääomalainaa yhteensä 7,9 miljardia markkaa. Pääomalaina oli aluksi korotonta, mutta myöhemmin sen korko alkoi nopeasti nousta. Korkoa sai maksaa ainoastaan voitonjakokelpoisista varoista, ja jos pankit eivät olisi pystyneet maksamaan korkoa, valtio olisi voinut muuttaa lainan osakeomistukseksi. SKOPia lukuun ottamatta pankit maksoivat pääomalainan takaisin 1990-luvun loppuun mennessä.[3][6]
Säästöpankkiryhmä tarvitsi mittavampaa tukea. Keväällä 1992 perustettiin Valtion vakuusrahasto pankkituen hallinnointia varten. Vuonna 1992 perustettiin myös Suomen Säästöpankki – SSP Oy, johon sulautui 43 vaikeuksissa olevaa säästöpankkia. Suomen Säästöpankin terveet osat myytiin lokakuussa 1993 muille pankeille. Ongelmaluottoja hoitamaan perustettiin 18. marraskuuta 1993 valtion omistama roskapankki, Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal.
Marraskuussa 1992 Kansallispankki osti STS-Pankin osake-enemmistön. STS-Pankin talletukset ja terve luottokanta siirrettiin Kansallispankille ja ongelmaluotot Arsenaliin.

Pankkikriisin jälkeen

Ongelmaluottojen selvittely ja luottojen vakuuksina olleiden kiinteistöjen realisointi jatkui Arsenalissa vuosikausia. Arsenal työllisti 1990-luvun puolivälissä noin 700 henkilöä. Vuonna 2003 työ oli saatu siinä määrin päätökseen, että henkilöstöä oli enää kymmenen ja yhtiö voitiin asettaa selvitystilaan lopettamista varten.[3]
Varsinaisen pankkituen pääasialliset saajat olivat SKOP, STS-Pankki, Suomen Säästöpankki ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal. Tukea annettiin rahallisesti 61 miljardia markkaa ja takauksina 28,3 miljardia. Vuoteen 2004 mennessä takaukset olivat palautuneet kokonaan, mutta rahallista tukea oli takaisin saamatta noin 37,3 miljardia markkaa.[3] Veronmaksajien lopulliseksi kokonaistappioksi pankkikriisistä on arvioitu noin 50 miljardia markkaa.[1][4] Luvussa eivät ole mukana liikepankkien omistajille koituneet tappiot eivätkä välilliset kansantaloudelliset vaikutukset.
Journalisti Antti-Pekka Pietilä väitti toukokuussa 2008 julkaistussa kirjassaan[7], että Suomen Säästöpankin pilkkomisen yhteydessä tukea meni merkittäviä määriä epäsuorasti SYP:lle ja KOP:lle. Pietilä väitti myös, että valtio tuki pankkeja kesäkuussa 1993 antamalla anteeksi noin kymmenen miljardin markan suuruiset verovelat. Velat olisivat syntyneet pankkien jätettyä maksamatta sijoitustodistusten leimaveroja 1980-luvulta lähtien. Valtiovarainministerinä lakia säädettäessä toimineen Iiro Viinasen mukaan lakimuutos oli välttämätön pankkien toimintakyvyn turvaamiseksi.[8] Viinasen mukaan lain suuri taloudellinen merkitys ei ilmeisesti ollut kansanedustajien tiedossa asiasta päätettäessä.[9] Toisaalta Suomen Pankin tutkija Antti Kuusterä[9] ja Finanssialan Keskusliiton lainsäädäntö ja verotus -yksikön johtaja, vero-oikeuden dosentti Erkki Kontkanen[10][11] ovat katsoneet, etteivät sijoitustodistukset alun perinkään olleet leimaveron alaisia. Kysymys ei siis olisi ollut lainkaan "armahduksesta", vaan tulkinnanvaraisuuden poistamisesta ja vakiintuneen tulkinnan vahvistamisesta.

Kriisin vaikutukset pankkisektoriin

Kaikki pankkiryhmät kärsivät pankkikriisissä mittavia tappioita. Pankkisektorin kokonaistulos oli tappiollinen vuosina 19911995.[3]
Aiemmin vahva säästöpankkiryhmä hajosi kriisin seurauksena. Ryhmän markkinaosuus supistui vuoden 1990 28 prosentista viiteen prosenttiin vuonna 1998.[6]
Suuret liikepankit selvisivät omillaan. Kansallispankki paikkasi vakavaraisuuttaan vuonna 1993 järjestetyllä Kansallistalkoiksi kutsutulla osakeannilla ja 1994 järjestetyllä Kansallisannilla, jolla se keräsi sijoittajilta kaksi miljardia markkaa. Kansallispankki ja Suomen Yhdyspankki yhdistyivät vuonna 1995 Merita Pankiksi.
Osuuspankkiryhmä selvisi kriisistä vähimmällä, mutta senkin menetykset olivat raskaat.[1]
Pankkikriisi pakotti pankit tehostamaan toimintaansa ja karsimaan alan ylikapasiteettia. Henkilöstö puolittui runsaasta 50 000:sta (1990) noin 25 000:een (1997) eikä ole siitä merkittävästi kasvanut tämän jälkeen.[12] Tietotekniikan hyödyntäminen tehostui ja verkkopankkipalveluiden käyttö yleistyi.[13] Konttoriverkosto supistui alle puoleen ja pankkien toimintakulut pienenivät merkittävästi.[14]

Asuntomarkkinoiden romahdus Suomessa 1990

Asuntomarkkinoiden romahdus Suomessa vuonna 1990 oli tapahtumasarja, jossa asuntojen hinnat nousivat voimakkaasti 1980-luvun lopulla, ja romahtivat muutamassa vuodessa taloudellisen laman myötä. Samalla romahti huipussaan vuonna 1990 ollut asuntotuotanto kuuden vuoden aikana runsaaseen neljännekseen. Suuri joukko kotitalouksia ylivelkaantui ja joutui vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Rakennusalan työttömyys nousi huippulukuhin ja huomattava osa alan resursseja siirtyi muille aloille. Rakennusalan konkurssit lisääntyivät rajusti ja kohdistuivat myös kaikkein suurimpiin yrityksiin.

Asuntomarkkinoiden tilanne

Suomen asuntomarkkinoiden peruspiirteitä 1980- ja 1990-luvuilla olivat asuntojen hintojen ja asuntotuotannon määrän voimakkaat vaihtelut. Niistä kehittyi 1980-luvun lopulla asuntojen hintojen nopea nousu, nousun jälkeinen hintaromahdus, ja laman jälkeinen uusi nousu vuosituhannen vaihteeseen tultaessa.

Asuntomarkkinoiden ylikuumeneminen 1985–1989

Suomessa koko 1980-luvun ajan tuotannon kasvu oli tasaista, noin 4 % vuodessa, ja työllisyys pysyi korkeana. 1980-luvun puolivälissä pitkään jatkuneesta asumiskulutuksen kasvusta huolimatta Suomessa asuttiin vielä ahtaasti verrattuna esimerkiksi muihin Pohjoismaihin. Kuluttajilla oli painetta kasvattaa asumisväljyyttä. Vuokrasääntely supisti saman aikaisesti vuokra-asuntotarjontaa, joka oli vielä pienasuntovaltaista. Vuokra-asunnoista siirtyi väestöä omistusasuntoihin.[1]
Asteittainen rahamarkkinoiden vapautuminen helpotti huomattavasti kotitalouksien lainansaantia vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Vuosina 1987–1989 reaalikorot laskivat, korkojen verovähennysoikeus pysyi pääosin entisellään.
Samanaikaisesti kun asuntomarkkinoilla vuokra-asunnoista oli muuttopainetta omistusasumiseen ja asumisväljyyttä haluttiin parantaa, oli työllisyysaste hyvä ja talouden kasvu, sekä kuluttajien tulo-odotukset suotuisat. Kun korkotaso oli matala ja lainansaanti helpompaa, kysyntä aiheutti asuntolainamäärän nopean kasvun, joka puolestaan kanavoitui hintojen rajuna nousuna.
Rahoitusmarkkinoiden vapauttamisella ja lainanannon nopealla kasvulla oli merkittävä vaikutus hintojen nousuun. Sen sijaan asuntojen hintakuplan rooli hintojen nousussa ja laskussa oli vähäinen.[2]
Asuntojen hintojen nousu alkoi vuoden 1986 lopulla ja jatkui lähes vuoden 1989 puoliväliin asti. Vaikka nousun perusteet olivat reaalitaloudessa, odotukset nousun jatkumisesta ruokkivat nousuvauhtia.[1]

Asuntomarkkinoiden lama 1990–1994

Suomen talous kääntyi laskuun vuoden 1990 puolivälissä. Lasku jyrkkeni saavuttaen pohjan vuoden 1993 loppupuolella. Työttömyys kasvoi nopeasti, ollen vuonna 1994 jo yli 18 %.[3] Korot nousivat vuodesta 1989, ja korkotaso heitteli voimakkaasti vuoteen 1993. Kotitalouksien tulot supistuivat. Muuttoliike hiljeni.[1]
Asuntojen hinnat kääntyivät laskuun jo vuoden 1989 puolivälissä. Vuonna 1989 rakennettiin 64 000 asuntoa.[4] Kovan rahan asunnoille ei löytynyt ostajia, vaan ne jäivät myymättä, tyhjinä grynderiyhtiöiden harteille. Vuonna 1990 aloitettiin 69 000 asunnon rakentaminen, kahden vuoden kuluttua 40 000:n, ja vuonna 1996 aloitettiin vain 19 000 asunnon rakentaminen.[5] Suuria rakennusyhtiöitä, esimerkiksi Haka ja Polar, ajautui yrityssaneeraukseen tai konkurssiin.
Lama iski pahiten omistusasuntojen ylivelkaantuneisiin kotitalouksiin. Kun laina oli otettu korkean hinnan aikana, korkeiden korkojen ja tulojen supistumisen myötä monet kotitaloudet eivät kyenneet hoitamaan velkojaan. Asuntojen hintojen laskiessa myös vakuusarvot laskivat, jopa alle velan arvon. Monet kotitaloudet olivat pakotettuja myymään asuntonsa alle aikoinaan maksamansa hinnan, ja myös alle velan määrän.

Laman päättyminen ja käänne 1995

Maan kokonaistuotanto kääntyi kasvuun vuoden 1993 puolivälissä, ja reaalikorot kääntyivät laskuun. Työllisyystilanne kääntyi parempaan päin seuraavana vuonna, muuttoliike kiihtyi jälleen. Asuntojen hinnat kääntyivät nousuun vuoden 1996 alussa, asuntotuotanto kääntyi kasvuun saman vuoden lopulla.[1]

Suomen asuntomarkkinoiden tarkastelua

Asuntomarkkinoiden tilanne ja reaktiot olivat 1980-luvun ylikuumenemisen aikaan varsin samankaltaisia kaikilla alueilla koko maassa. Laman jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolla asuntomarkkinoiden kehitys maan eri osissa alkoi selvästi eriytyä. Tilanne on näin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla oleellisesti erilainen.[6]
Suomessa lyhyellä tähtäimellä asuntojen hintoihin on liittynyt voimakkaita vaihteluita. Pitkällä ajanjaksolla tarkasteltaessa asuntojen hintojen ja muiden kuluttajahintojen kasvu on kuitenkin samaa luokkaa.[7]
Kaavoitetun, rakennuskelpoisen maan riittävä tarjonta on perusedellytys asuntomarkkinoiden vakaalle kehitykselle. Maantarjontakaan ei voi kuitenkaan estää yleisestä taloudellisesta kehityksestä seuraavia hinta- ja tuotantomäärävaihteluita.[6] Suomessa asuntojen hintakehitykseen vaikuttavat voimakkaasti myös muun muassa yleinen kuluttajahintojen kehitys, inflaatio, korko- ja palkkataso, sekä työttömyysaste.[7]

Keskustelua asuntojen hintakuplan mahdollisuudesta

Pääartikkeli: Suomen asuntojen hinnat 2000-luvullaJulkisessa keskustelussa on usein väläytelty uuden asuntokuplan syntymistä Suomeen. Asuntojen hinnat ovat nousseet tasaisesti, ja reaalinen keskihinta oli 2005 sama kuin huippuvuonna 1989.[8] Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos ennusti 2005 asuntojen hinnan laskevan suurissa kaupungeissa keskimäärin 2–4 % vuodessa 2006–2008.[8]
Tilanne on kuitenkin erilainen kuin 1990; asuntomarkkinat eivät ole enää homogeeniset läpi maan, vaan paikallisesti eriytyneet, ja talous on osa Euroopan talousaluetta. Asiaa kommentoi Rahoitustarkastuksen johtaja Kaarlo Jännäri helmikuussa 2007:
"Kun ... näyttää ilmeiseltä, että varsinkin kasvukeskuksissa asuntojen hinnat ovat asuntoluottojen kasvun siivittäminä karanneet kestämättömälle tasolle, voi pelätä, että Suomessa on seuraavassa laskusuhdanteessa odotettavissa jonkinasteinen asuntojen hintakuplan puhkeaminen. EU-jäsenyys ja kuuluminen eurovaluutta-alueeseen suojannevat Suomea kuitenkin 1990-luvun alun kaltaiselta pahalta kriisiltä." [9]

Asuntojen hintakupla

Asuntojen hintakupla on tilanne jossa asuntojen hinta eroaa markkinoiden perustekijöiden määräämästä tasapainohinnasta.[1]
Markkinataloudessa kysynnän ja tarjonnan laki saa ihmisten toiminnan kautta asuntojen hinnat sille tasolle, mitä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tämä on yleensä talouden perustekijöiden tilanteen määrittämä tasapainohinta. Kun hinnat poikkeavat tästä puhutaan asuntojen hintakuplasta.
 File:Graph-house-prices-1975-2006.gif

Talouden hintakuplat

Pääartikkeli: Talouden hintakupla
Talouden hintakuplien yhteydessä usein viitataan John Maynard Keynesin osakemarkkinakuvaukseen vuodelta 1936, jossa Keynesin mukaan spekulaattorit yrittävät ennustaa yleisen mielipiteen kehittymistä, sen sijaan että kiinnittäisivät huomionsa markkinoiden toiminnan perustekijöihin. Tällöin syntyy talouden toimijoiden itse itseään toteuttavien odotusten aikaan saamia hintamuutoksia. Muutos voi aiheuttaa nousevan hinnan kuplan, joka puhjetessaan aiheuttaa hintojen laskun ja mahdollisesti vastakkaissuuntaisen kuplan, alihintaisuuden.[2]
Useimmat valtavirran taloustieteen edustajat eivät ole hyväksyneet Keynesin teoriaa, joka sisältää erilaisen näkemyksen osakemarkkinoiden toiminnasta kuin heidän oma teoreettinen lähtökohtansa. Keynesin näkemystä vastaan onkin heidän taholtaan
esitetty runsaasti kritiikkiä, jonka mukaan kupla voidaan selittää "rationaalisella" taloudellisella käyttäytymisellä.[2]

Hintakupla Robert Shillerin tekemien tutkimuksien valossa


File:Shiller IE2 Fig 2-1.png
Robert Shillerin esitys Yhdysvaltain inflaatiokorjatusta asuntojen hintaindeksistä (Home-Price Index), rakennuskustannuksista (Building-Cost Index) sekä väestökehityksestä (Population) ja pitkistä koroista (Yield on 10-Year Treasury Bond) ajanjaksolta 1890-2004.

Yalen yliopiston kansantalouden professori Robert J. Shiller kirjansa Irrational Exuberance toisessa painoksessa[3] on esittänyt tutkimuksiaan asuntojen hintakehityksestä. Shiller on tunnettu mm. Case-Shiller-asuntohintaindeksin perustamisesta yhdessä Karl Casen kanssa. Hintaindeksiä käyttivät esimerkiksi valtion hallintaan ajautuneet asuntolainoja rahoittaneet Fannie Mae ja Freddie Mac. Alla on lyhyt yhteenveto Shillerin esittämistä havainnoista.
Tutkimuksissaan Shiller muodosti historiatiedoista Yhdysvaltain asuntoja koskevan hintaindeksin ajanjaksolle 1890–2004. Shillerin muodostama hintaindeksi on ilmeisesti pisin koko maata koskeva indeksi. Oheisessa kuvassa on Shillerin esitys Yhdysvaltain inflaatiokorjatusta asuntojen hintaindeksistä, rakennuskustannuksista sekä väestökehityksestä ja pitkistä koroista. Kuvan asuntojen hintaindeksin kehityksestä voidaan tehdä se merkittävä huomio, että asuntojen hintojen reaalinen muutos ei ole jatkuvasti nouseva. Lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeistä ja viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunutta hinnan nousua reaalisesti hinnat ovat pysyneet ennallaan tai laskeneet. Koko ajanjaksona, eli 114 vuodessa, reaaliset hinnat nousivat 66 % ja vuodesta 1997 vuoteen 2004 reaaliset hinnat nousivat 52 %. Eli koko ajanjakson 114 vuodessa reaaliset hinnat nousivat vain 0,4 % vuodessa, missä on mukana vuoden 1997 jälkeen tapahtunut poikkeuksellisen nopea nousu. Vuodesta 1890 vuoteen 1996 reaaliset hinnat nousivat vain 9,2 % eli 0,08 % vuodessa.
Varmistaakseen näin pienen reaalisen kehityksen oikeellisuuden Shiller etsi riippumattomia hintaindeksejä muista maista. Amsterdamin yliopiston professorin Piet Eichholtzin aineisto sisältää Amsterdamin Herengracht-kanaalin varrella olevien asuntojen hinnat vuodesta 1628 vuoteen 1973. Näiden asuntojen hintatiedot ovat erityisen hyviä hintaindeksin kehityksen tarkastelulle, sillä asunnot ovat pysyneet huomattavan samanlaisina yli vuosisatojen. Hintaindeksissä on monia laskuja ja nousuja, mikä on ymmärrettävää esimerkiksi 1600-luvulla tapahtuneen tulppaanimanian takia. Koko ajanjaksona, eli 346 vuodessa, asuntojen reaaliset hinnat noin kaksinkertaistuivat eli reaalinen hinnan nousu vuodessa oli vain 0,2 %.
Näin pienet reaaliset hintojen nousut ovat vastoin yleistä, ja myös virheellistä, käsitystä asuntojen hintojen kehityksestä ja asunnoista hyvinä sijoituskohteina. Tämän ilmeisesti aiheuttaa kodiksi ostettujen asuntojen harvoin tapahtuvat kaupat ja nimellisten tuottojen synnyttämä harha. Jos esimerkiksi osti Yhdysvalloista 16 000 dollarin asunnon vuonna 1948 ja myi sen 190 000 dollarilla vuonna 2004, sijoitus näyttää erittäin kannattavalta. Kuitenkin kyseisenä aikana kuluttajahinnat nousivat kahdeksankertaiseksi eli reaalista tuottoa tuli vain vähemmän kuin yksi prosentti vuodessa. Yleisesti oletetaan, että asuntojen hintojen vaihtelua selittää rakennuskustannukset, väestönkasvu ja/tai korkotason muutokset. Kuitenkin jo kuvasta voidaan huomata, että nämä tekijät pystyvät selittämään heikosti reaalista hintakehitystä. Esimerkiksi niissä ei tapahdu sellaista merkittävää muutosta, joka voisi selittää 1997 alkaneen jyrkän hinnan nousun. Shillerin ja Casen tekemä tilastollinen analyysi osoittaa, että vuoden päästä tapahtuvasta asuntojen hintojen vaihtelusta noin puolet on ennustettavissa.[4] Eli noin puolta vaihtelusta heidän tutkimuksen mukaan ei pystynyt enustamaan. Lisäksi ennustuksen tekeminen viiden tai kymmenen vuoden päähän (eli lähemmäksi asunnon omistusaikaa) on käytännöllisesti katsoen mahdotonta.
Kuvasta voidaan nähdä, että vuoden 1997 jälkeen tapahtuneesta hintojen nopeasta noususta huolimatta rakennuskustannukset ovat pysyneet lähes ennallaan. Eli asuntojen korkeasuhdanteesta huolimatta kysynnän kasvu ei ole nostanut rakennuskustannuksia, vaikka niin yleisesti oletetaan. Ylipäätään inflaatiota nopeampaa asuntojen hintojen kehitystä selittävät teoriat ovat heikkoja. Yhdysvalloissa asuntojen hintojen reaalinen hinnannousu alittaa myös reaalisen ansiotason kehityksen, joka oli keskimäärin kaksi prosenttia vuodesta 1929 vuoteen 2003. Näin heikkoa reaalista hinnan nousua selittää teknologian kehittyminen, mikä on mahdollistanut rakennusteollisuuden koneistamisen ja automatisoinnin nopeammin verrattuna paljon työllistävään palvelusektoriin nähden. Rakennusteollisuuden teknologisen kehittymisen takia asunnot voidaan rakentaa aikaisempaa halvemmin ja niiden hinnat laskevat suhteessa ansiotason kehitykseen nähden (eli reaalinen asuntojen hintojen kehitys on hitaampaa kuin reaalinen ansiotulojen kehitys). Inflaation ylittävä, eli reaalinen, hinnan nousu voi selittyä osittain asuntoihin tehdyillä asumusmukavuutta parantavilla investoinneilla (asuntoihin on lisätty keskuslämmitys, suihkuja ja kodinkoneita, taloyhtiöön lisätty hissi jne.) ja lähiympäristöön tehdyillä investoinneilla (kaukolämpö, metro- ja juna-asemat, tiet jne.)
Jo 1880-luvulla Kaliforniassa asuntojen hintakuplassa ihmiset pelkäsivät, että vapaista tonteista tulee pulaa. Sen jälkeen alueen hohdokkaat kaupungit (kuten esim. Los Angeles) ovat kokeneet monia hintojen laskuja ja nousuja. Vaikka Yhdysvaltain maa-alasta vain 2,6 % on urbaania aluetta (eli tilaa uusille kaupungeille riittää) tonttien hinnat joissakin kaupungeissa ovat kokeneet hintakuplia ihan näihin päiviin asti. Viime aikoina hintakuplat ovat tapahtuneet hämmästyttävän samanaikaisesti - jopa Yhdysvaltain ulkopuolella olevissa kaupungeissa (esim. Lontoo, Sydney, Pariisi). Shiller nimeää tällaiset kaupungit hohdokkaiksi kaupungeiksi ("glamour cities"), joissa asuntojen hintakuplaa ruokkii aina välillä järjetön innostuneisuus. Kuvaavaa hintakehityksessä on, että näissä kaupungeissa ensin asuntojen hintojen nousu on muuta maata nopeampaa, mutta kun hinnat kääntyvät laskuun, lasku on muuta maata nopeampaa (katso esim. kirjan[3] kuvat 2.2 ja 2.3). Niissä kaupungeissa, joiden ympäristössä ei ole rajoitteita tonttien saatavuudessa, ei ole esiintynyt kuplia (esim. Phoenix, Milwaukee). Tällaisia rajoitteita voivat aiheuttaa kaupungin ja sen ympäristön geologiset tekijät (ympärillä meri, vuoristo ja/tai muita kaupunkeja, juomavettä vain rajoitetusti jne.) tai viranomaisten sääntely (esim. kaavoitus). Jos rajoituksia ei ole, hinnan nousu lisää tarjontaa, mikä taas estää hintakuplan syntymistä.
Jos tonttien saatavuudessa on rajoituksia, tonttien hinnoista muodostuu merkittävä tekijä asuntojen hintoihin. Kun tällaisissa kaupungeissa markkinoihin iskee järjetön innostuneisuus, asuntojen ostajat muuttuvat agressiivisiksi, ja jopa epätoivoisiksi, tekemällä tarjouksia asunnoista, joihin he eivät ole edes kunnolla tutustuneet. Joskus asunnot myydään yli pyydetyn hinnan jo ensimmäisenä päivänä. Hintojen nousu tekee ostajista epätoivoisia ja he alkavat pelätä, että kohta hinnat nousevat niin korkealle, ettei heillä ole enää varaa ostaa asuntoa (mikä nostaa hintoja vielä lisää). Vaikka tonttien hinnat muodostavat merkittävän osan asuntojen hinnoista, tällaisissa kaupungeissa järjettömässä innostuneisuudessa ihmiset sortuvat ajattelemaan, että tonttien hinnat jatkavat nousuaan. Tällaista harhaa voi ruokkia alueeseen liittyvät tarinat uudesta aikakaudesta, ostajien liiallinen itsevarmuus (jota on ruokkinut lähihistorian hintojen nousu) ja maaginen ajattelu liittyen alueen hohdokkuuteen.
Hohdokkaalla alueella asumisesta voi olla jotain taloudellistakin hyötyä ja ihmiset nauttivat asua siellä, mutta siellä asuvat sortuvat helposti maagiseen ajatteluun; koska he haluavat asua siellä ja omistavat sieltä asunnon, he ajattelevat kasvavan joukon muitakin ihmisiä haluavan asua siellä ja ostaa sieltä asunnon. Tästä seuraa hohdokkaan alueen muita nopeampi hintatason nousu. Todellisuudessa hohdokkaalla alueella asuva ei saavuta kovin merkittävästi mainetta tai etua. Jos alueen hinnat nousevat niin korkealle ansiotasoon nähden, että ihmisten tulot eivät riitä kunnollisen asunnon ostamiseen, alkavat ostajat kyseenalaistaa hintatasoa. Vaikka jollakin hetkellä näyttäisi jokin yritystoiminta sidotuksi johonkin tiettyyn alueeseen, uusia alueita syntyy jatkuvasti ja liian korkea hintataso toimii hyvänä motivaationa siirtää yritystoiminta halvempaan alueeseen. Lisäksi korkea hintataso luo poliittista painetta rakentamista estävien rajoituksien vähentämiseksi, mikä jossakin vaiheessa lisää tarjontaa ja laskee hintoja.

Clearing-kauppa

Clearing, suomeksi selvittely, on talouselämässä käytetty termi, joka voi tarkoittaa esimerkiksi[1]:
  • arvopaperikaupan jälkeistä arvopapereiden selvittelyä välittäjien kesken ja kaupan toteuttamista myyjän ja ostajan välillä
  • johdannaismarkkinoilla kauppojen selvittämistä siten, että selvitystoimintoa ylläpitävä yhtiö asettuu jokaisen sopimuksen toiseksi osapuoleksi
  • maan pankkien keskinäisistä sekeistä, pankkisiirroista ja pankkivekseleistä syntyneiden saatavien selvitystä
  • kahden maan välisten saatava- ja velkasuhteiden selvittelyä näiden keskuspankeissa.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearing-kauppa

Suomi ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1950 kauppasuhteen, jota kutsuttiin clearing-kaupaksi. Kauppasuhde kesti aina vuoden 1991 alkuun asti. Kauppasuhteen loppuminen ja sen aikana kertynyt Neuvostoliiton velka Suomen valtiolle johti suurelta osin Suomen 1990-luvun alun lamaan.[2]
Suomi oli maksanut Neuvostoliitolle sotakorvauksia ja clearing -kauppasopimuksella pyrittiin vahvistamaan maihden välistä ystävyyttä kaupankäynnin avulla.[2] Vuodesta 1950 lähtien aina 1990-luvun alkuun asti Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli bilateraalinen clearing-kauppasopimus, joka tarkoitti pääpiirteissään sitä, että Suomen tuonti ja vienti Neuvostoliittoon oli yhtä suurta ja että viennistä saatu summa siirrettiin tuonnin ostoihin. Näin ollen vain tavara vaihtoi omistajaa. Tavaroiden hinnoista ja ostojen yhteishinnasta sovittiin erikseen vuosittain. Suomi toimitti Neuvostoliitolle jalostettuja tuotteita kuten vaatteita ja sai vastineeksi mm. raakaöljyä.[2]
Clearing-sopimuksen ansiosta Suomen teollisuus kehittyi, valtio vaurastui ja Suomen bruttokansantuote kasvoi. Suomi keskiluokkaistui ja siitä kasvoi sosiaali- ja hyvinvointivaltio. Työttömyys painui alle seitsemän prosentin.[2]
Varsinkin alkuun kaupasta oli Suomelle hyötyä, sillä Neuvostoliitto laski hintoja - esimerkiksi Suomesta ostettu Lada oli Neuvostoliitosta ostettua Ladaa halvempi - Suomeen saatiin halvalla tavaroita. Lisäksi lisääntynyt Neuvostoliiton ostopaine vaikutti Suomen vientiin ja loi työpaikkoja. Suomen vientituotteita Neuvostoliittoon olivat mm. laivat.lähde?
Neuvostoliiton aikaan tehdyistä kaupoista Venäjä jäi velkaa yli 600 miljoonaa euroa, jonka se maksoi pois elokussa 2006.[3]

 WIKIPEDIA