K u t s u m m e 

                      kommunismiksi

Marraskuu 28, 2010, Lähde: blog, Udet barbaarit

Felix Guattari ja Toni Negri

Sana kommunismi kantaa häpeän leimaa. Miksi? Vaikka se viittaa työstä vapautumiseen kollektiivisen luomisen mahdollisuutena, siitä on tehty synonyymi ihmisen musertamiselle kollektivismin alle. Me käsitämme sen yksilöllisten ja kollektiivisten singulaarisuuksien vapauttamisen tienä, toisin sanoen ajatusten ja halujen kahlitsemisen vastakohtana.

Kollektivistiset järjestelmät, jotka kutsuivat itseään sosialismiksi, ovat selkeästi epäonnistuneet. Kysymys kapitalismista on kuitenkin edelleen olemassa. Sekä sosialismi että kapitalismi on pettänyt vapauden, tasa-arvon, edistyksen ja ”valistuksen” lupauksensa. Kapitalistisista ja sosialistisista organisaatioista on tullut rikoskumppaneita. Ne ovat yhdistäneet voimansa pystyttääkseen maapallolle valtavan koneiston, joka orjuuttaa ihmiselämän kaikkia alueita, työtä, lapsuutta, rakkautta, elämää, järkeä kuten myös unelmia ja taidetta. Ihminen, joka oli ylpeä työstään ja taidoistaan, elää jatkuvan yhteiskunnallisen kurjistumisen uhan alla: työttömyys, köyhyys, avustusten tarve.
Sen sijaan, että ihminen työskentelisi itsensä ja ympäristönsä välisen suhteen rikastamiseksi, hän työskentelee lakkaamatta erottaakseen itsensä ympäristöstään mekanisaation prosessien avulla.
Työstä ja sen kapitalistisesta tai sosialistisesta organisaatiosta on tullut kaikkien niiden järjettömyyksien lähde, joissa punoutuvat yhteen kaikki erilaiset pakot ja näiden pakkojen uusintamisen järjestelmät. Nuo pakot tunkeutuvat tietoisuuksiin ja levittäytyvät kaikille kollektiivisen subjektiivisuuden väylille. Tämän jättiläismäisen kapitalistisen alistamisen koneiston ensimmäinen vaatimus on ottaa käyttöön leppymättömän kollektiivisen tarkkailun ja itsetarkkailun verkosto. Tämän verkoston tehtävänä on estää kaikki mahdollisuudet paeta järjestelmästä ja estää kaikki yritykset asettaa kyseenalaiseksi sen poliittinen, oikeudellinen tai ”moraalinen” legitimiteetti. Kukaan ei pääse pakoon kapitalismin lakia, josta on tullut sokeuden laki par excellence, mielettömien päämäärien laki. Tämä arvonlisäyksen muotojen ja kapitalististen hierarkioiden uusintamisen vaade ylimäärittää kaikkia työsuorituksia, oli niiden luonne mikä hyvänsä.
Minkä tähden kommunismia halveksivat ja vainoavat juuri ne, jotka kommunismin piti vapauttaa kahleistaan?
Minkä tähden pääoman ”edistysusko” ja työn rationaalisuuden käskyt ovat päässeet saastuttamaan ihmiset? Kapitalistiset dispositiivit ovat ottaneet kommunistisen diskurssin haltuun riistääkseen siltä kyvyn analyysiin ja voiman tuottaa vapautusta. Myös erilaiset sosialismin suuntaukset ovat suistuneet rappioon ”rekuperaatio”epidemioiden vuoksi.
Niin kapitalistit kuin erilaiset sosialistit ovat korvanneet yhteiskunnallisen vallankumouksen ”etiikan” uudella arvojen transsendenssilla, jonka logiikka on pelkästään välineellinen. Vapautumisen unelmasta on tullut painajainen. Kaikki vallankumoukset on petetty ja tulevaisuuttamme näyttää jähmettävän ylittämätön historiallinen inertia.
Aikanaan kritiikki hyökkäsi, kuten pitääkin, markkinoiden käsitettä vastaan. Nykyisin traumatisoituneet sielut alistuvat passiivisesti markkinoiden ikeeseen, koska sitä pidetään vähemmän sortavana kuin kapitalistista tai sosialistista suunnittelua.
On keksittävä kaikki uudelleen: työn päämäärät kuten myös sociuksen jäsennys, oikeudet ja vapaudet. Alamme jälleen kutsua kommunismiksi kollektiivista taistelua työn vapauttamisen puolesta, eli ensimmäiseksi nykyistä asian tilaa vastaan. Tyhjäpäiset taloustieteilijät säätelevät lakeja kaikilla mantereilla. Maapallo on joutunut peruuttamattoman hävityksen kohteeksi. Ennen kaikkea meidän täytyy painottaa, ettei ole totta, että on olemassa vain yksi tie: kapitalististen ja sosialististen työn muotojen imperium. Niiden itsepintaisuus ja suhteellinen elinvoimaisuus riippuvat pitkälti meidän kyvyttömyydestämme määritellä uudelleen vapautuksen projektia ja käytäntöjä. Kutsumme kommunismiksi tietoisuuksien ja todellisuuksien muuttamisen yhteiskunnallisten käytäntöjen kokonaisuutta poliittisella ja sosiaalisella, historiallisella ja arkipäiväisellä, kollektiivisella ja yksilöllisellä, tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla. Puhe on jo teko. Puhuminen todellisuudesta toisella tavalla saattaa avata tien sen tuhoamiseen.
Meidän kommunismimme ei kuitenkaan ole haamu, joka liikkuu vanhan Euroopan yllä. Meille se on mielikuvitus, joka kohoaa samaan aikaan kollektiivisista ja yksilöllisistä prosesseista. Se pyyhkäisee maailman yli valtaisana kieltäytymisen ja toivon aaltona. Kommunismi ei ole muuta kuin elämän melu, joka särkee kapitalistisen tai sosialistisen työn organisaation, joka ei enää työnnä maailmaa vain kohti yletöntä sortoa ja riistoa vaan kohti koko ihmiskunnan tuhoa.
Ydinaseiden kasaamisen ja sen aikaan saaman tuhon ja sodan vaaran vuoksi vuoksi riistosta on tullut täydellisen tuhoutumisen uhka.
Emme ole deterministejä. Mutta nykyisin ei ole välttämätöntä olla deterministi sen tajuamiseksi, että katastrofi on läsnä ja lähellä, jos jätämme vallan kapitalistisen tai sosialistisen työn organisaation käsiin. Katastrofin välttäminen on kollektiivista vapauden toimintaa.
Pelon värähdykset läpäisevät arjen. Tuo pelko ei ole enää Hobbesin kuvaamaa pelkoa – kaikkien sota kaikkia vastaan, intressien ja vallantahtojen armoton erillisyys – nykyisin kyse on transsendentaalisesta pelosta, jonka myötä kuolema tunkeutuu yksilöllisten tietoisuuksien huokosiin ja keskittää koko ihmiskunnan katastrofin ympärille. Toivo on julistettu pannaan tästä synkeästä universumista ja siitä on tullut täydellisen kiellon kohde. Arki on silkkaa murhetta, ankeutta, monotoniaa, kun se ei enää onnistu organisoitumaan päästäkseen irti tästä kammottavan mielettömyyden suosta. Massamedian diskurssi on pakkoluovuttanut kollektiivisen puheen. Ihmisten välisiä suhteita määrittää välinpitämättömyys, toista ja sen seurauksena itseä koskevan totuuden väheksyminen. Lopulta jokainen inhoaa tuota välinpitämättömyyttä, mikä ei kuitenkaan estä joutumasta sen valtaan! Perustavimpien tunteiden kudos hajoaa, koska se ei enää onnistu kutoutumaan yhteen halun ja toivon viivojen kanssa. Maanalainen sota on vallinnut kaikkialla maailmassa jo kolmekymmentä vuotta ilman, että kollektiivinen tietoisuus olisi huomannut sen olevan historian avaintapahtuma, suunnaton, väkevä, raivoisa tuhon pyrkimys. Siitä lähtien ei pölyttyneillä ja pölyä levittävillä tietoisuuksilla ole ollut muuta turvaa kuin heittäytyä yksilölliseen epätoivoon, arvouniversumien kokonaisuuden henkilökohtaiseen romahtamiseen. Kaikki voimattomuuden erityiset muodot ankkuroituvat tähän pelkoon ja elämän laajamittaiseen halvaantumiseen. Ainoastaan olemassalon tyrmistyksestä johtuva mielettömyys toimii esteenä, joka viivyttää vielä vähän aikaa epätoivon muuttumista kollektiivisen itsemurhan vimmaksi. Riisto on ottanut pelon kasvot: halun singulaarisuuden viivojen universaali fyysinen ja metafyysinen pelko, kuten myös pelko kaikkia toisenlaisten tapahtumien viivojen maailmaan tuomisen yrityksiä kohtaan.
Kuitenkin tieteiden ja tuotantovoimien kehitys on saavuttanut kynnyksen, jolla on valittava sukupuuttoon tuhoutumisen ja kommunismin välillä. Kommunismi merkitsee työn vapautumista, ei jo tuotetun vaurauden (tuota saastaa ei enää voida käyttää edes lannoitteena) haltuunottona vaan kollektiivisen tuotannon potentiaalisuuksien arvonmuodostuksena.
Kommunismi on edellytysten luomista inhimillisen toiminnan jatkuvalle uudistumiselle ja yhteiskunnalliselle tuotannolle, jossa pääsevät käyntiin singularisaation, itseorganisaation, omaehtoisen arvonmuodostuksen prosessit. Ainoastaan valtava liike, jossa työ otetaan haltuun vapaana ja luovana toimintana, subjektien välisten suhteiden muutoksen, ainoastaan tukahdutettujen, suljettujen, dialektiikkaan ahdettujen yksilöllisten ja/tai kollektiivisten singulaarisuuksien auttaminen vapaaksi sorron rytmeistä voi luoda uusia halusuhteita, jotka kykenevät kumoamaan vallitsevan tilanteen.
Työ voidaan vapauttaa, koska se on olemukseltaan tendenssinomaisesti kollektiivisen, rationaalisen ja solidaarisen ihmisen olemisen tapa. Kapitalismi ja sosialismi alistavat hänet logosentriselle, autoritääriselle ja potentiaalisesti tuhoa tuottavalle koneistolle. Suoran ja tappavan riiston heikkeneminen, johon työntekijät ovat onnistuneet edistyksellisten liikkeittensä kautta pakottamaan pääoman kehittyneissä maissa, on maksettu alistamisen luonteen muutoksella, vapauden vähenemisellä. Näin rauhasta marginaalisilla tai vähemmän kehittyneillä alueilla on tullut haurasta, ja työn riisto on punoutunut yhteen nälkäkuoleman kanssa. Riiston suhteellisen vähentymisen metropolialueilla hintana on ollut joukkotuho kolmannessa ja neljännessä maailmassa. Ei ole sattumaa, että kaikki nämä asiat tapahtuvat samaan aikaan, kun työn vapautumisesta tulee mahdollista, jos uudet proletariaatit, tieteet ja kehittyneet tekniikat ottavat sen haltuun. Kyseessä on pohjimmiltaan yhteisöjen, rotujen, sosiaalisten ryhmien, kaikenlaisten vähemmistöjen kyky vallata itselleen itsenäinen tapa ilmaista itseään. Mikään historiallinen kausaliteetti, minkäänlainen kohtalo ei ole ajanut työn vapauttavaa voimaa häviöön, vaikka samaan aikaan sen manipulaatio ja sorto kasvavat jatkuvasti. Miten pääoma onnistuu käyttämään työn kollektiivista voimaa sen lukuisissa eri muodoissa riippuvaisena muuttujana, vaikka työn voima nousee esiin erityisissä ilmiöissä ja muunnelmissa, jotka tekevät siitä rajoittamattoman muuttujan? Tämä aporia, sen jatkuvasti uudistuvien muotojen kanssa uusien yhteiskunnallisten muutosliikkeiden täytyy väistämättä kohdata.
Työstä kieltäytyminen, taistelun tavoitteena ja spontaanina käytäntönä, johtaa kohti perinteisten rakenteiden tuhoa, sillä ne ovat esteinä todelliselle työn vapauttamiselle. Kyse on nyt ja heti toisenlaisen pääoman kasaamisesta, vapauden kollektiivisen älyn, joka kykenee ohjaaman singulaarisuudet ulos kapitalistisesta sarjallisuuden ja yksiulotteisuuden järjestyksestä. Kyse on vapautuksen projektien herättämisestä ja laajentamisesta, toisin sanoen elämän ajan olennaisessa määrin muodostavaa tuotannon aikaa koskevan kontrollin valtaamisesta takaisin. Sellaisten uusien subjektiivisuuden muotojen tuottaminen, jotka kykenevät hallitsemaan tietotekniikan ja viestintäteknologioiden, robotismin ja hajautetun tuotannon vallankumousta ei-kapitalististen päämäärien mukaan, ei ole millään tavoin utooppista. Nykyisessä historian taitekohdassa subjektiivisuuden tuotanto on yksi keskeisimmistä panoksista. Kyse on siitä, kykeneekö ihmiskunta pääsemään irti vanhoista inertiakentistään ja ylittämään vanhoihin yhteiskunnallisiin stratifikaatioihin liittyvien tietojen ja valtojen ”muurin”.
Tästä näkökulmasta kommunismi on yhteisöllisten elämien ja singulaarisuuksien vapauttamisen perustamista ja tunnustamista. Yhteisö ja singulaarisuus eivät ole vastakkaisia toisilleen. Uuden maailman rakentaminen ei ole vastakkaista singularisaatiolle tai kollektiivisten potentiaalisuuksien rikastamiselle. Nämä kaksi ulottuvuutta ovat keskeisiä työn vapauttamisessa. Työ riisto yleisenä olemuksena tuottaa yleisyyden; mutta vapauttavana ja luovana prosessina työ tuottaa singulaarisuuksia olemisen tapoja, päästää esiin uusia mahdollisuuksia. Autonomisten ja singulaaristen prosessien rihmasto, jonka työ voi muodostaa, rikastuu uuden kollektiivisuuden piirissä äärettömästi enemmän kuin ylimäärittyneen kapitalistisen kodifioinnin ikeen alla. Kommunismi ei ole sokeaa, typistävää, repressiivistä kollektivismia. Se on sellaisten kollektiivisuuksien tuottavaksi muuttumisen singulaarinen ilmaus, joita ei voida typistää tai ”kiinnittää” toisiinsa. Muutokseen itseensä kuuluu myös singulaarisuuden laittaminen toimimaan, sen puolustaminen, voiman lisääminen, laajentaminen ja jatkuva vahvistaminen. Juuri tässä mielessä myös kutsumme kommunismia singularisaation prosessiksi. Kommunismia ei millään tavoin voida typistää ideologiseksi suuntaukseksi, pelkäksi oikeudelliseksi sopimukseksi tai abstraktiksi egalitarismiksi. Koska kommunismissa asetetaan kyseenalaiseksi työn kollektiiviset päämäärät, se liittyy yhä jatkuvaan kiistaan, joka lävistää historian aina uusia suuntaviivoja pitkin.
Tällä maaperällä on jo kypsynyt lukuisia uudenlaisia liittoumia. Näitä liittoumia on alettu haparoiden etsiä siitä spontaanista ja luovasta vaiheesta alkaen, joka kehittyi samanaikaisesti viimeisten kolmenkymmenen vuoden suuren hajaannuksen ja uudelleenkokoamisen aikana. Näiden liittoumien paikallistamisen helpottamiseksi ja niiden merkityksen ymmärtämiseksi voimme erotella
- molaariset antagonismit, jotka nousevat esiin riiston vastaisten taisteluiden tasolla, työn organisaation kritiikin kautta ja työn vapauttamisen perspektiivin kautta
- ja singulaaristen prosessien molekulaarisen lisääntymisen, joka muuttaa peruuttamattomasti yksilöiden ja kollektiivien suhteita materiaaliseen maailmaan ja merkkien maailmaan
Eteneminen kapitalististen valtamuodostumien vastaisten molaaristen antagonismien alueella saattaa edesauttaa ratkaisevasti tuottavien dispositiivien muutosten kehittymistä ja päinvastoin! Mutta perustavana panoksena säilyvät työn kollektiivisen voiman strukturaatio ja subjektivoitumisen tavat: juuri tällä alueella viime kädessä tapahtuvat kapitalismin tuhoaminen ja/tai sosialismin tuhoaminen ja uusien singulaarisuuksien vapauttamiseen tähtäävän yhteiskunnan perustan laskeminen. Nämä ovat samaan aikaan vallankumouksen sisältö ja keino. Riuhtaiskaamme kunniakas kommunismin unelma vapaaksi jakobiinien mystifikaatioista ja Stalinin painajaisista. Palauttakaamme sille sen kyky artikuloida ja liittää yhteen työn vapauttaminen ja uusien subjektiivisuuden modusten luominen.
Singulaarisuus, autonomia ja vapaus ovat ne kolme yhteen liittyvää linjaa, jotka punoutuvat yhteen uudessa kapitalistista ja/tai sosialistista järjestystä vastaan kohotetussa nyrkissä. Niiden pohjalta voidaan nykyhetkestä alkaen keksiä työn vapauttamisen ja vapauden mukaisia organisaation muotoja.

Kirjasta Nouvelles espaces de liberté/Nuovi spazi di libertà, 1983.

Uuden New Dealin poliittinen mahdottomuus

 Uudet barbaarit

heinäkuu 17, 2011

”It’s a Great Time to be Rich”. Näin otsikoi Business Week  16.12.2010 artikkelinsa, joka on itse asiassa varsin hämmentävä, koska en ole varma hehkuttaako se rikastumisen mahdollisuuksia aidosti vai onko tarkoituksena kritisoida tuloerojen kasvua[1]. Artikkelissa korostetaan, että mikäli demokraattien ja republikaanien välisenä kompromissina syntyneeseen uuteen elvytyspakettiin kuuluvat veronalennukset toteutetaan, rikkaiden verotus tulee olemaan matalampaa kuin koskaan ”miesmuistiin”. Varakkaille amerikkalaisille mahdollisuus säilyttää varallisuutensa ja rikastua entisestään on siis parempi kuin lähes koskaan 1930-luvun suuren laman ja New Dealin jälkeen. Perintövero on alhaisempi kuin koskaan viimeisten 80 vuoden aikana. Ylin marginaalitulovero säilyy 35 prosentissa, joka on alhaisin taso sitten vuoden 1931. Obaman hallitus yritti nostaa tämän veroasteen 39,5 prosenttiin, mutta joutui lopulta antamaan periksi.  Erityisesti kaikkein rikkaimmille suurin merkitys on toki pääomaveroilla, sillä eniten ansaitsevien 1 % tuloissa pääomatulojen osuus on 53,6 % ja palkkatulojen osuus ainoastaan 35,3 %. Uudessa veropaketissa pitkän aikavälin pääomatulojen veroaste tulee olemaan 15 %, mikä on alhaisin sitten vuoden 1933.

Joulukuussa kongressi hyväksyi Bushin veronalennusten jatkumisen ainakin kaksi vuotta. It’s a great time to be rich…

Huhtikuussa Obama suostui republikaanien vaatimuksesta laajamittaisiin valtion menojen leikkauksiin, mutta tästä huolimatta republikaanit eivät suostuneet nostamaan liittovaltion 14,3 biljoonan dollarin velkakattoa. Sen vuoksi liittovaltio ei ole voinut lainata rahaa toukokuun jälkeen, ja ellei sopuun velkakaton nostamisesta päästä ennen elokuun 2. päivää, liittovaltio ei kykene maksamaan laskujaan. Samalla kun demokraatit ja republikaanit kiistelevät siitä, pitäisikö Medicare ja Medicaid sekä sosiaaliturva lakkauttaa kokonaan vai vain puolittaa, republikaanit eivät suostu vähäisimpiinkään verojen korotuksiin, varsinkaan rikkaille. Demokraatit ovat säälittävästi piipittäen yrittäneet ehdottaa esimerkiksi yritysten omistamien yksityislentokoneiden verovähennysoikeuden poistamista tai  vähennyksien rajoittamista sellaisilta kotitalouksilta, jotka tienaavat yli puoli miljoonaa dollaria vuodessa[2].

Kaikista Obaman valinnan yhteydessä väläytellyistä ”Uuden New Dealin” haaveista huolimatta kehitys näyttää siis menevän täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Rikkaiden verotus tulee olemaan nimenomaan Suurta lamaa ja New Dealia edeltävällä tasolla. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että jopa talouskriisin suurimpiin syntipukkeihin luettava luottoluokituslaitos Moody´s on esittänyt varauksia veronalennuspaketin tehokkuudesta talouden elvyttämisen kannalta[3]. Moody´sin ekonomistien mukaan paketilla olisi kyllä ”substantiaalinen” merkitys USA:n talouskasvulle, mutta he huomauttavat silti, että tutkitusti esimerkiksi työttömyyskorvausten nostaminen olisi huomattavasti tehokkaampaa elvytystä, koska pienituloiset kuluttavat rahat nopeasti ja luovat siten kysyntää. Sen sijaan rikkaiden verotuksen elvytysvaikutus on jopa luottoluokittajien mukaan vähäistä:

Among the least economically effective fiscal policies being considered are the lower marginal personal tax rates for higher-income households. In normal times, allowing those tax rates to rise back to their 1990s levels would have little macroeconomic impact. The rates would rise by only a small increment and would still be relatively low by historical standards. Any negative supply-side effects would likely be modest.

Moody´sin arvion mukaan jokaista työttömyyskorvauksiin käytettyä dollaria kohti BKT kasvaa vuodessa 1,6 dollarilla. Sen sijaan veronalennuksiin, joiden myötä Bushin hallinnon väliaikaisiksi tarkoittama ylimmän marginaaliveroasteen lasku 35 %:iin jatkuu, käytetty dollari lisäi bruttokansantuotteen kasvua ainoastaan 0,5 dollarilla. Yritysverotuksen  alentaminen on kansantaloudellisesta näkökulmasta vieläkin tehottomampaa. Tästä huolimatta edes vielä kaksi vuotta sitten historiallisen edistykselliseksi kuviteltu Obaman hallinto ei kykene saamaan aikaan mitään muuta kuin historiallisen suuret veronalennukset. Nähdäkseni kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että Obama olisi kääntänyt takkinsa tai että republikaanien vaalivoitto kongressin välivaaleissa olisi pakottanut Obaman surkeisiin kompromisseihin. Nämä ilmiöt ovat merkkejä siitä, että uuden New Dealin saavuttaminen vaikuttaa poliittisesti yhä mahdottomammalta, koska kapitalismille se kuulostaa sen omalta hautajaissaatolta.

Kevään mittaan Obaman hallinto ja sen ”velkakomissio” Erskine Bowlesin ja Alan Simpsonin johdolla on metelöinyt leikkauksien välttämättömyydestä ja maalaillut kauhistuttavia uhkakuvia koko Yhdysvaltain julkisen talouden kaatumisesta, mikäli leikkausten kanssa ei kiirehditä.

Esimerkiksi Paul Krugman on kuitenkin huomauttanut (”Fears and Failure”, NY Times 5.5.2011), ettei valtiontalouden lyhyen tähtäimen kriisistä näy merkkejä markkinoilla. Yhdysvaltain valtionvelkakirjat menevät kaupaksi erittäin hyvin ja niiden korot ovat varsin matalalla tasolla, mikä viittaa siihen, että sijoittajat luottavat vahvasti Yhdysvaltojen kykenevän selviytymään veloistaan. Krugmanin mielestä pelkoa lietsotaankin pikemminkin tarkoituksellisesti, jotta voidaan perustella valtion menojen, kuten terveydenhuollon ja sosiaaliturvan leikkaukset. Budjetin alijäämällä pelottelevat republikaanit, jotka väittävät että valtionvelka tuhoaa Amerikan, eivät nimittäin aseella uhatenkaan suostu pienimpiinkään verojen korotuksiin siitä huolimatta, että verot ovat, kuten sanottu, historiallisen alhaisia.

Obaman ”edistyksellinen” hallinto näyttää siis käyttävät pelkästään samoja kiristystoimia, jotka euromaiden velkakriisin hallinnassa ovat osoittautuneet tehottomiksi. Kreikka on palannut jälleen tukijonoon. Siitä huolimatta, että leikkaukset ovat ainoastaan pahentaneet Kreikan valtiontalouden kriisiä ja jopa lisänneet sen velkataakkaa, tuen ehtoja ovat taas uudet leikkaukset. Ehtojen hyväksymiseen on alettu suhtautua kriittisesti jopa valtavirran talouskolumnistien kirjoituksissa.

Sen sijaan pidemmällä tähtäimellä Yhdysvaltain taloudessa näyttäisi olevan ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ”uutta New Dealia” vaadittaisiin. Asuntomarkkinat ovat edelleen kriisissä, johon ne joutuivat subprime-luottojen romahtamisen myötä ja velanmaksussa epäonnistuvia ihmisiä joutuu jatkuvasti häädetyiksi kodeistaan. Velkaloukussa olevia amerikkalaisia on edelleen satoja tuhansia ellei miljoonia. Suurimmat ongelmat koskevat kuitenkin The Economistin (”Angst in the United States: What’s Wrong with America’s Economy, 28.4.2011) mukaan työmarkkinoita: talouden kasvukaan ei vaikuta merkittävästi vähentävän työttömyyttä, nuorisotyöttömyys on korkealla eikä varsinkaan matalasti koulutetulle työvoimalle löydy työpaikkoja. Toukokuun alussa julkaistujen tietojen mukaan työttömäksi ilmoittautuvien määrä onkin noussut 43.000:lla. Economistin mukaan olisi tietenkin luotava lisää matalapalkkaisia työpaikkoja eli lisättävä ”työmarkkinoiden joustavuutta. Näin ehdottaa myös mm. luovien luokkien teoreetikkona tunnettu Richard Florida (Financial Times 4.5.2011), jonka mukaan avain Yhdysvaltojen talouden kääntämiseksi nousuun on lisää partureita ja latten höyryttäjiä, siis matalapalkkaisia palvelualan työntekijöitä, jotka luovien alojen eliittityöläisten lisääntyviä tarpeita. Toiset puolestaan haaveilevat, että työvoimakustannusten kasvaessa Kiinassa teollisuus siirtyy takaisin Yhdysvaltoihin ja palauttaa voimaan fordismin kulta-ajat.

Selkeän alueellisen kansainvälisen työnjaon näyttäisikin olevan korvaamassa monimutkaisempi työn vyöhykkeiden hierarkia, jossa Kiina ei enää toimi pelkästään ”maailman tehtaana” vaan pyrkii yhä enemmän investoimaan ns. luovaan talouteen sekä myös esimerkiksi bioteknologioihin ja uusiutuviin energianlähteisiin. Samalla erityisesti niillä sektoreilla, joilla valmistettavien tuotteiden elinkaari on lyhyt ja tuotantoa on nopeasti sopeutettava uusien tuotteiden valmistukseen, teollisuus näyttäisi olevan siirtymässä osittain takaisin Yhdysvaltoihin, koska siellä työvoimakustannusten kasvu on huomattavasti hitaampaa kuin Kiinassa, ja työntekijän keskimääräinen tuottavuus kuitenkin edelleen noin kolminkertainen Kiinaan verrattuna.

Kuten jo pitkään on hoettu, Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailukyvyn merkittävä kohentaminen edellyttäisi kuitenkin dollarin heikkenemistä suhteessa renmimbiin. Vaikka dollarin kurssi onkin ennätyksellisen alhaalla suhteessa muihin valuuttoihin, ei Kiina ole valmis antamaan renmimbin arvon nousta tarpeeksi voimakkaasti, jotta dollarin suhteellinen heikkeneminen parantaisi tarpeeksi amerikkalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Dollarin arvoa pitää edelleen ylhäällä sen asema kansainvälisenä kauppa- ja varantovaluuttana, eikä sille näy vaihtoehtoja, koska euroalueen epävakaus vähentää jatkuvasti sijoittajien luottamusta euroon. Kiinalla ja muilla kehittyvillä mailla on tietysti teollisuudensa kilpailukyvyn lisäksi välittömät intressit pitää dollarin arvoa korkealla, koska niiden keskuspankeilla on valtavat dollarivarannot, joiden arvon laskua ne pelkäävät (ennen Fedin aloittamaa ”määrällistä kevennystä” Kiinan keskuspankilla oli suuremmat dollarivarannot kuin Fedillä).

Huolimatta siitä, että arvioiden mukaan globaalin kauppataseen epätasapainon korjaaminen hyödyttäisi lähes kaikkia ja olisi välttämätön edellytys kriisin ratkaisemiselle, näin ei näytä olevan tapahtumassa. Kuten Richard Bernstein sanoo Financial Timesissa (”EM central banks are doing Fed’s dirty work”, 27.4.), Federal Reserve näyttää odottavan, että kehittyvien maiden, ennen kaikkea Kiinan keskuspankit hoitavat “sen likaiset työt” globaalin inflaatiouhan torjumisessa. Fed nimittäin jatkaa löysää rahapolitiikkaansa – ei nosta korkoja eikä lopeta ”määrällistä keventämistä” – koska se laskelmoi, että inflaation uhka ei johdu mistään muusta kuin kysynnän kasvusta kehittyvien maiden markkinoilla. Siksi se jättää inflaation torjumisen ennen kaikkea näiden maiden keskuspankeille, jotka koronnostoilla ja luottojen myöntämistä kiristämällä pyrkivät hidastamaan kysynnän kasvua eli jäädyttämään palkkojen kehityksen. Nähtäväksi jää, miten Kiina reagoi tilanteeseen ja miten tämä vaikuttaa konfliktien kehittymiseen Kiinassa, sillä viime aikoina Kiinan hallitus on suhtautunut kiihtyviin työtaisteluihin aiempaa suopeammin, minkä vuoksi nimellispalkat ovatkin nousseet viimeisten 2 vuoden aikana lähes 15 % vuosivauhtia. Tässä Fed siis pyrkii jälleen asettamaan amerikkalaiset ja kiinalaiset työntekijät vastakkain: kiinalaisten työntekijöiden palkkojen kohoaminen on pysäytettävä, jotta amerikkalaisilla on saatavillaan halpoja kulutustavaroita ja ekspansiivista luototusta Yhdysvalloissa voidaan jatkaa.

IMF:n keväällä 2011 julkaiseman ”World Economic Outlookin” mukaan keskeisten ylijäämätalouksien kuten Kiinan ja öljyntuottajamaiden ylijäämät ovat laskeneet ja alijäämätalouksien taseet hieman kohentuneet. Tämä on kuitenkin johtunut pääasiassa kysynnän heikkenemisestä alijäämätalouksissa eikä niinkään kysynnän kasvusta ylijäämätalouksissa[4]. IMF:n mukaan ”lokakuun 2010 talouskatsauksen julkaisemisen jälkeen maat,joilla on ulkoisen taseen ylijäämä, ovat tehneet hyvin vähän kysynnän tasapainottamiseksi”.

Kiinan keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet eivät kuitenkaan välttämättä ole sen tehokkaampia kuin Fedin (joka ei yrityksistään huolimatta onnistunut subprime-kriisin estämisessä, koska Kiinasta virtasi jatkuvasti halpaa rahaa Yhdysvaltain markkinoille).  Kuten Christian Marazzi huomauttaa, rahapolitiikka luo edelleen ainoastaan edellytyksiä uusien finanssikuplien syntymiselle, koska luotu likviditeetti ei siirry taloudelliseen kiertoon (luototus on edelleen varsin heikkoa, investoinnit kiinteään pääomaan pieniä, puhumattakaan työvoimainvestoinneista, sillä palkkakehitys on jäädytetty niin USA:ssa kuin Euroopassa ja työttömyys ei näytä ainakaan vähenevän) vaan jää finanssimarkkinoille[5]. Kiinan tai EKP:n koronnostot ruokkivat ainoastaan carry tradea, spekulointia korkotasojen eroilla (otetaan lainaa sieltä, missä korot ovat matalat ja investoidaan sinne, missä ne ovat korkeammat), mikä taas lisää valuuttakriisin todennäköisyyttä.

Uuden New Dealin luominen on siis mahdollista ainoastaan globaalilla tasolla, mutta tällä hetkellä minkäänlaista poliittista ratkaisua ei vaikuta olevan mahdollista löytää. Kiinan hallitus ja saksalaiset pankit rahoittavat voitokkaasti ylivelkaantuvia maita ja hyväksyvät palkkakehityksen stagnaation sekä pääomien investoinnin ensisijaisesti finanssimarkkinoille.  Ainoaksi ratkaisuksi tähän epätasapainoon esitetään leikkauksia ja kiristyksiä, eli velkaantuneiden maiden muuttamista Saksan mallin mukaisiksi: työntekijöiden palkat jäihin, suuria voittoja pankeille riskialttiilta markkinoilta, joilla koituvat mahdolliset tappiot EU takaa. Minkäänlaista New Dealin kaltaista pyrkimystä tuottavuushyötyjen jakamiseen työntekijöille ei siis todellakaan ole näköpiirissä!

Mitä uuden New Dealin tulisi sisältää?

Kuten esimerkiksi Michel Aglietta ja Robert Boyer ovat useaan otteeseen korostaneet, keskeisin alue teietoyhteiskunnan uuden New Dealin luomisessa on koulutus. Kestävän pohjan luomiseksi tietopohjaisen talouden kasvulle olisi investoitava pitkäjänteisesti ”inhimillisen pääoman” kehitykseen. Toisin sanoen koulutus olisi nähtävä investointina eikä menoeränä, koska sillä on ratkaiseva merkitys tietotyhteiskunnan tuottavuuden kannalta. Lisäksi koulutuksen olisi kyettävä lisäämään työntekijän itsenäisyyttä ja luovuutta sekä mahdollisuuksia omaehtoisen tuotannon organisointiin markkinoiden välittömistä (lyhyen tähtäimen) vaatimuksista huolimatta. Näin voitaisiin välttää kapitalistiselle tuotannolle ominaiset jatkuvat kriisit ja tasapainottaa talouden kasvua samalla tavoin kuin fordismin ”kultaisen 30 vuoden” aikana Toisen maailmansodan jälkeen.

Mikäli esimerkiksi Yhdysvaltojen taloudessa keskeisin rakenteellinen ongelma on, että matalasti kvalifioidulle työvoimalle ei löydy töitä, olisi nimenomaan luotava palkkatyöstä irrotettuja tulon muotoja, jotka tekevät mahdolliseksi investoinnit inhimilliseen pääomaan (siis koulutuksen).

Hieman tilannetta seuranneelle tulee kuitenkin nopeasti mieleen, että kehitys esimerkiksi juuri koulutuksen alueella näyttää lähinnä päinvastaiselta. Lukukausimaksujen käyttöönotto, koulutuksen määrärahojen leikkaukset ja tuloksellisuuden entistä tarkempi kontrollointi viittaavat nimenomaan finanssimarkkinoiden lyhyen tähtäimen perspektiivin olevan valtaamassa lopullisesti koulutusta tai ”inhimillisen pääoman markkinoita”. Kuten Pierre Dardot ja Christian Laval huomauttavat, juuri opettajat ovatkin olleet lähes kaikkien viime aikaisten yhteiskunnallisten kamppailujen eturintamassa, vastustamassa koulutukseen kohdistuvia leikkaus- ja kontrollitoimia, koska heistä pyritään näiden uudistusten myötä tekemään keskeisiä työvoiman hallinnan operaattoreita[6].

Nimenomaan koulutuksen piirissä tilanne näyttää siis suorastaan toivottomalta uuden New Dealin kannalta. Sen sijaan, että luotaisiin uusi yhteiskuntasopimus, lisätään siis koulutuksen rahoituksen velkavetoisuutta ja siten viedään tietokapitalismilta sen tuotannollinen pohja massakoulutuksessa. Sen sijaan, että työvoiman itsenäisyyttä pyrittäisiin lisäämään, sitä pyritään alistamaan entistä tiukemmin työnantajien välittömään kontrolliin.

Päinvastoin kapitalistiset hallitukset ovat organisoimassa omaa luokkataisteluaan. Kuten suursijoittaja Warren Buffett kiteytti, ”on varmasti olemassa luokkataistelu, mutta sitä käy minun luokkani, rikkaiden luokka, ja me olemme voitolla”[7].

Mitä New Deal sitten omassa historiallisessa kontekstissaan tarkoitti? Mitä sen historialliset edellytykset olivat ja miksi uusi New Deal ei näytä mahdolliselta?

Käydään siis vielä kerran läpi lyhyesti, mitä F. D. Rooseveltin New Deal historiallisesti tarkoitti? Millainen oli se kapitalismin fordistinen regulaatiomuoto, joka New Dealin myötä alkoi hahmottua?

Rooseveltin ja häntä ennen Henry Fordin havaitsema ongelma oli, että jatkuvat ylituotanto- tai alikulutuskriisit toistuivat, koska samalla kun pääoma pyrki painamaan työn hintaa mahdollisimman alas, kenelläkään ei ollut varaa ostaa jatkuvasti laajenevan tuotannon kaikkia tuloksia. Samalla kyse oli kuitenkin ennen kaikkea työläisten kamppailuiden asettamista haasteista: 1920-luvun lopussa ammattiyhdistysliike oli saavuttanut USA:ssa äärimmäisen vahvan organisaatiotason ja jatkuvat lakot aiheuttivat suuria ongelmia teollisuudelle, erityisesti koska kalliiden koneiden seisottaminen aiheutti suuria tappioita. Kun John Maynard Keynes lausahti sääntelyä vastustaville aristokraattitovereillleen, että ”pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”, hän viittasi myös hyvin konkreettiseen proletaarisen vallankumouksen uhkaan. Palkkojen laskeminen oli ”tosiasiallisen kysynnän” riittämättömyyden lisäksi myös käytännössä mahdotonta, koska työläiset eivät hyväksyneet sitä[8]. Siten ainoaksi mahdollisuudeksi kasvattaa pääoman tuottamaa lisäarvoa jäi työn tuottavuuden kehittäminen ja tuottavuus hyötyjen jakaminen työntekijöille niin, että lakkoja voitiin ehkäistä ja työvoiman saatavuus pitkällä tähtäimellä taata.

Regulaatiomuotona fordismin keskeiset piirteet olivat[9]:

-       kollektiivisen neuvottelun järjestelmä, jossa sovittiin lisääntyvien tuottavuushyötyjen jakamisesta työntekjöille. Tuottavuutta mitattiin output per hour –järjestelmällä

-       talous- ja rahapoliittisesti suvereeni valtio, joka toimi sopimuksen institutionaalisena vahvistajana, sekä huolehti työvoiman uusintamisesta työttömyysjaksojen aikana (sosiaaliturva) ja lamakausina rahoitti keskuspankkirahoituksella investointeja suurinfrastruktuurihankkeisiin työttömyyden vähentämiseksi ja siten kysynnän lisäämiseksi (ns. deficit spending)

Nykyisin kumpaakaan näistä regulaatiomuodon edellytyksistä ei kapitalistisen tuotantotavan tasolla näytä olevan olemassa.

Yhtäältä tieto- ja palvelutyön tuottavuutta ei voida mitata yksiselitteisesti output per hour –periaatteen avulla, mistä kertoo työn tuottavuuden mitattavuusvaikeuksia koskevan keskustelun räjähdysmäinen kasvu 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi yhtenä keskeisistä syistä Nokian nykyiselle alamäelle pidetään sitä, että se on väkisin pyrkinyt organisoimaan ja mittaamaan työtä taylorismista peräisin olevin, luovaan tietotyöhön soveltumattomin periaattein. Olennaisinta on kuitenkin, että työ nykyisin ei ole luonteeltaan yksilöllistä vaan kollektiivista, se perustuu yhteiseen älyyn ja koko elämän aikana muodostettuihin verkostoihin, joiden irrottaminen työntekijästä ja hänen työstään ei ole mahdollista. Siksi sopimukseen tuottavuushyötyjen jakamisesta näyttää olevan mahdoton päästä, koska työnantajat pitävät näitä työn kannalta välttämättömiä tekijöitä ”hyödyttöminä” eivätkä suostu maksamaan niistä. Sen sijaan vaikutetaan pyrkivän entistä tiukemmin puhtaaseen alistamiseen ja työntekijän sulkemiseen työpaikan neljän seinän sisään sekä kaikkien pakottamiseen ”menemään töihin”.

Toisaalta kansallisvaltio ei ole enää samassa mielessä taloudellisesti suvereeni kuin fordismin aikana. Sillä ei näytä olevan samanlaista kykyä säännellä työmarkkinoita eikä varsinkaan rahoittaa välttämättömiä investointeja tietotalouden perusrakenteisiin. New Dealin pitäisi siis olla globaali ja pyrkiä globaalin tai edes euroalueen sisäisen epätasapainon korjaamiseen. Näin ei kuitenkaan näytä olevan käymässä, sillä pikemminkin kansainvälisten rahoituslaitosten ja instituutioiden pyrkimyksenä on pakottaa kaikki maat alikuluttaviksi ja finanssimarkkinoille rahaa pumppaaviksi Kiinoiksi ja Saksoiksi. Kysymys on siten myös ja ennen kaikkea poliittisesta kriisistä: kyvyttömyydestä muodostaa sellaista poliittista yhteisöä joka kykenisi uuden New Dealin rakentamiseen.

Mistä tämä perustavanlaatuinen ristiriita sitten johtuu? Uskoakseni meidän on jälleen kerran näiden ristiriitojen ymmärtämiseksi tarkasteltava kapitalismia siitä ainoasta näkökulmasta, josta sen kehityksen hahmottaminen on mahdollista: elävän työn puolueellisesta näkökulmasta. Kuten Mario Tronti jo 1960-luvulla opetti, tapahtuu kapitalistiluokan poliittinen järjestäytyminen (siis ”rikkaiden luokan luokkataistelu”, kuten Warren Buffett sanoo) ainoastaan vastauksena työläisten mikrotason kamppailuihin (”taloudelliseen organisoitumiseen”)[10].

Tämä mikrotason organisoituminen saa kuitenkin usein suoran konfrontaation eli lakon sijaan paon tai työstä kieltäytymisen muodon. Siksi elävän työn tavat paeta pääoman alaisuuteen joutumista ovat olennaisia kapitalismin dynamiikan ymmärtämisen kannalta, sillä työn ja tuotannon organisaation muutokset tapahtuvat ainoastaan vastauksena niihin.

New Dealin mahdottomuus johtuu siitä, että nykyisin työvoiman hallinta eli paon estäminen ”porkkanan” avulla vaikuttaa mahdottomalta ja sen vuoksi ainoa vaihtoehto on turvautua keppiin eli paon suoraan estämiseen eri keinoin, kuten leikkaamalla mahdollisuuksia palkkatyöstä – pääomalle alisteisesta työstä – riippumattomaan tuloon.

Pääoman arvonlisäyksenkannalta kaikkein olennaisin tuotanto – tietoon ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvä työ – on nimittäin nykyään luonteeltaan sellaista, että sitä on äärimmäisen vaikeaa mitata millään kvantitatiivisilla menetelmillä. Olemassa olevien mittausmenetelmien soveltamisesta on itse työlle lähinnä haittaa ja se johtaa työntekijöiden pakoon tai ainakin työmotivaation heikkenemiseen. Nykyaikaisen liikkeenjohdon guru Peter Drucker pohtii tätä ongelmaa kirjassaan Johtamisen haasteet. Hän viittaa siihen, että esimerkiksi kaikkien Microsoftin entisten työntekijöiden mielestä Microsoft on maailman vastenmielisin yritys, koska he ovat niin loukkaantuneita siitä, että heidän luovaa työtään mitataan pelkästään rahallisella tuloksella. Yhä useammat tietotyöntekijät vaikuttavatkin pyrkivän joko siirtymään itsenäisiksi yrittäjiksi tai sitten ”downshiftaamaan”, tekemään vähemmän palkkatyötä ja käyttämään aikaansa omaehtoisella tavalla.

Toiseksi tieto- ja palvelupohjaisen kapitalismin sisällä on mahdoton erotella tuottavaa ja tuottamatonta työtä, koska se on luonteeltaan yhteistä tai kollektiivista, eikä se siksi palaudu yksittäisten työntekijöiden mitattavissa oleviin tekoihin. Kuitenkin tuottavan ja tuottamattoman työn erottelu sekä homogeeninen mitta näyttää olevan pääoman arvonlisäyksen välttämätön edellytys, sillä kollektiivinen tulo (perustulo, yhteiskuntatulo, biotulo) saattaisi tarjota sellaisia välineitä työvoiman itseorganisoitumiseen, ettei sen alistaminen pääoman komentoon enää olisi mahdollista. Siksi uuden tuotantotavan vaatimat tulonmuodostuksen reformit, tulon irrottaminen palkkatyöstä tai muusta mitattavasta suoritteesta, näyttäytyvät kapitalismille kauhukuvana sen omasta lopusta.

Tällä hetkellä näyttäisikin siltä, että kapitalismilla yhteiskunnallisena järjestelmänä ei enää ole kykyä uudistua sillä tavoin, että se kykenisi luomaan tasapainoista säätelymuotoa fordismin tilalle. Kysymys koskee siis sitä, voiko kapitalismi tuotantotapana säilyä ilman homogeenista (kvantitatiivista) tuottavuuden mittaa ja ilman kansallisvaltiota, joka kontrolloi työvoiman liikkuvuutta ja tasapainottaa antagonismeja. Nähdäkseni ei, sillä työvoiman itsenäisen liikkeen estäminen ja työn alistaminen abstraktiksi työksi ovat pääoman arvonlisäyksen kaksi edellytystä. Siksi elävän työn nykyisen paon haltuunotto näyttää takeltelevalta.

Onko Kiinassa fordismia?

Tähän vastauksena varmasti esitetään kuitenkin: entä globaali taso? Eikö Kiinassa, joka on ”maailman tehdas”, olla siirtymässä kohti fordismia? Eikö Kiina voisi toimia globaalin New Dealin moottorina, kuten esimerkiksi Giovanni Arrighi vihjaa[11]?

Arrighin väitteet, joiden mukaan Kiina on luomassa ei-kapitalistista markkinataloutta, jossa talouskasvu perustuu luonnonvarojen riistämisen sijaan työvoiman hyödyntämiseen, eivät nykytilanteen valossa vaikuta millään tapaa uskottavilta. Mutta myöskään syvemmällä tasolla Kiinassa ei ole olemassa ”fordismia” vaikka siellä olisikin tehtaita. Näiden tehtaiden asema globaalin kapitalismin työnjaossa on nimittäin aivan toinen kuin Detroitin ja Billancourtin autotehtaiden 1950-60 –luvuilla. Siksi myös näiden tehtaiden työläisten taistelut saavat aivan toisenlaisia muotoja.

Arrighin  esittämä – ja monien kolumnistien ynnä muiden vähemmän terävästi omaksuma – väite Kiinan globaalista hegemoniasta perustuu ajatukseen, että seuraavaksi olisi Genovan, Hollannin, Englannin ja Yhdysvaltojen johtamien kapitalistisen kasautumisen syklien jälkeen tulossa Kiinan johtama sykli, jonka aikana tapahtuisi siirtymä ulos kapitalismista demokraattiseen markkinatalouteen. Arrighi itse myös korostaa teoksessaan The Long Twentieth Century, ettei kyvystä toimia johtavana valtiona kapitalismin sylissä ole kyse pelkästä talouden koosta vaan hegemoniasta: yleisesti hyväksytyn kasvumallin määrittämisestä[12]. Yhdysvaltojen globaalin valta-aseman kapitalismissa Toisen maailmansodan jälkeen teki mahdolliseksi ”fordismi”, siis järjestelmä jossa tuottavuushyötyjä jaettiin työläisille ja teollisuustyöntekijöitä siten ”keskiluokkaistettiin”. Tämä johtui kuitenkin ainoastaan, kuten Tronti opetti, amerikkalaisten työläisten voimasta, kyvystä taisteluiden avulla pakottaa työnantajat suostumaan tuottavuushyötyjen jakamiseen. Itse asiassa Henry Ford oli lähes viimeinen amerikkalaisista patruunoista, joka tähän järjestelmään suostui, ja vasta siinä vaiheessa, kun aseistetut poliisitkaan eivät voineet tukahduttaa työläisten vastarintaa[13].

Millä tavoin Kiinan tilanne sitten poikkeaa tästä?

Ensinnäkään Kiina ei ole pelkästään maailman tehdas vaan myös Kiinan kasvustrategioita määrittää voimakkaasti tietotyön hegemonia kapitalismin globaalissa työn organisaatiossa. Kiina pyrkii jatkuvasti kehittämään esimerkiksi niin sanottua luovaa taloutta ja siitä on jo tullut Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin investoija tuotekehityksen (Research&Development)[14]. Kiina ei ole vain sinikaulustyöläisten vaan myös valkokaulus- tai kauluksettomien (no-collar) työntekijöiden maa.

Toiseksi samalla kun tehdastuotanto on siirtynyt Kiinaan, sosialistivaltio on työn sääntelyn sijaan pikemminkin vetäytynyt työmarkkinoilta[15]. Valtio on ainoastaan pitänyt voimassa liikkumista säätelevän hukou-järjestelmän, jonka vuoksi maalta kaupunkiin muuttaneet siirtotyöläiset ovat kaupungeissa vailla oikeuksia tai mahdollisuutta mihinkään palveluihin ja siksi täysin työnantajien armoilla. Toiseksi ammattiyhdistystoiminta valtion virallisten ammattiyhdistysten ulkopuolella on edelleen kiellettyä, eikä Kiinassa siksi ole minkäänlaista ”kollektiivisen neuvottelun” järjestelmää vaan päinvastoin valtio pyrkii yksilöllistämään työsuhteiden muodostamista.

Työsuhteiden regulaation sijaan valtio toimii pikemminkin osana kapitalistisia markkinoita. Sosialistihallinnon byrokraatit käyttävät järjestelmällisesti hyväkseen omaa ”poliittista” asemaansa rikastuakseen. Wang Hui korostaakin, että Tiananmenin 1989 ja myöhemmissä demokratiakamppailuissa on aina samalla ollut kyse taloudellisesta kamppailusta: varallisuuden tuotannon demokratisoinnista[16]. Nykyisin ennen kaikkea valtion täysin hallinnoimalla maanomistuksella on Kiinassa keskeinen taloudellinen rooli, koska kiinteistöala on kaikkein nopeimmin kasvava talouden sektori. Siksi tonttivuokrat (kun valtio ei lain mukaan voi myydä vaan ainoastaan vuokrata tontteja) ovat olennainen rikastumisen väline korruptoituneille virkamiehille, koska suurkaupunkien keskusta-alueet kuuluvat järjestään valtion laitoksille kuten tehtaat, sairaalat, yliopistot jne., joiden johtohenkilöitä kutsutaankin ”sosialistisiksi maanomistajiksi” (socialist land masters).

Kiinassa näyttäisi siis vielä enemmän tulevan esiin yhtäältä talouden ja politiikan välitön sekoittuminen ja toisaalta valtion kyvyttömyys tasapainottaa taloutta.

Siksi tehdastyöläisten taistelut eivät toimikaan samalla tavoin kuin fordismin ajan amerikkalaisten tai länsieurooppalaisten työläisten taistelut. Ne vetoavat pikemminkin globaaliin, finanssimarkkinoissa ruumiillistuvaan ”yleiseen mielipiteeseen” sinä suvereenina, jolta ne hakevat tukea. Koska länsimaiset kuluttajat ovat eettisetsi kiinnostuneita työläisten oikeuksista ja finanssimarkkinat reagoivat äärimmäisen herkästi yritysten julkisen kuvan muutoksiin, on nimenomaan vetomainen kuluttajien ”omaantuntoon” hyvin tehokas tapa työläisten taisteluiden edistämiseksi. Tämän tiedostamien on selkeästi osa kiinalaisten tehdastyöläisten ”luokkatietoisuutta”. Tehdastyöläisten taistelut nimittäin vetoavatkin jatkuvasti hyvin voimakkaasti globaaliin mediaan ja kuluttajien tietoisuuteen. Pun Ngai on kutsunut niitä ohjaavaa periaatetta ”uudelleenorganisoiduksi moralismiksi”[17]. Siten Kiinan tehdastyöläisten taistelut ovat jatkuvassa yhteydessä ja jatkuvasti riippuvaisia globaalin kapitalismin ”immateriaalisista” tuottaja-kuluttajista kaikkialla maailmassa.

Toiseksi kansainvälinen, ennen kaikkea Yhdysvaltojen painostus on saanut aikaan sen, että Kiina on pyrkinyt lisäämään kotimaista kysyntää ja myös esimerkiksi antanut työläisten entistä vapaammin taistella itselleen korkeampia palkkoja. Juuri kiinalaisten työläisten palkkojen nousun onkin arvioitu olevan ainoa tekijä, joka voi merkittävästi kohentaa työllisyyttä Yhdysvaltojen vientisektorilla.

”Kiimerikan” sisäisen kauppataseen epätasapainon korjaamiseen liittyy kuitenkin olennaisia ratkaisemattomia kysymyksiä. Sekä Kiinassa että Yhdysvalloissa poliittinen tasapaino – siis luokkakonfliktien tyynnyttäminen – edellyttää nykyisen tilanteen jatkumista. Vaikka Kiinan hallitus vakaasti väittää, että talouskasvu voi jatkua vielä pitkään lähes 10 prosentin vuosivauhtia, kasvun hidastuminen näyttää todennäköiseltä. Barry Eichengreen ja hänen tutkimusryhmänsä ovat esimerkiksi väittäneet, että vuoden 2014 tienoilla Kiinan kasvu tulee hidastumaan merkittävästi, korkeintaan 7 prosenttiin vuodessa nykyisen keskimäärin 11 prosentin sijaan[18]. Tehdastyön laajeneminen ei Kiinassa enää näytä jatkuvan vaan pikemminkin palkkatason voimakas nousu on johtanut siihen, että yritykset ovat alkaneet siirtää tehdastuotantoa joko vielä halvempien tuotantokustannusten maihin kaakkois-Aasiassa tai sitten takaisin OECD-maihin. Kiinan talouden rakenne on vähitellen siirtymässä teollisuudesta palveluihin, jolloin BKT:n kasvu tulee hidastumaan.

Toisaalta vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Yhdysvaltojenkaan hallitukset pitkällä tähtäimellä haluaisivat kiinalaisten työläisten palkkatason kohoavan merkittävästi, koska niiden kannatus on riippuvaista amerikkalaisten kuluttajien ostovoimasta, jolle Kiinan matala palkkataso on tähän asti toiminut merkittävänä subventiona. Amerikkalaiset ovat myös tottuneet velkavetoiseen korkeaan kulutustasoon, jonka vetoaminen myös sotilaalliseen ja poliittiseen voimaan on tehnyt mahdolliseksi. USA on siis lainannut muulta maailmalta rahaa, jolla se on ostanut aseita ja niiden avulla pakottanut muun maailman lainaamaan taas lisää rahaa. Nyt Federal Reserve näyttää, kuten sanottu, odottavan kehittyvien maiden keskuspankkien hillitsevän kulutusta, jotta amerikkalaisten kulutustaso voisi säilyä ennallaan.

Globaalin New Dealin mahdottomuus

Fordismin ja ”kultaisten 30 vuoden” New Dealin edellytyksenä oli tietty epäoikeudenmukainen kansainvälinen työnjako, jossa siirtomaat tuottivat halpoja raaka-aineita kehittyneiden maiden teollisuudelle ja siten osaltaan tekivät mahdolliseksi palkkojen ja voittojen samanaikaisen kasvun. Toinen edellytys tälle järjestelmälle oli naisten ilmainen kotityö. Nyt molemmat näistä edellytyksistä on asetettu kyseenalaiseksi – vaikka ei toki kokonaan poistettu – ja niitä koskevat kamppailut ovat tehneet mahdottomaksi jatkaa samaa fordistista new Dealia. Globaalilla tasolla New Dealin edellyttämää tasapainoa ei näytä olevan mahdollista löytää vaan pikemminkin tasapainoisen kapitalismin sääntelymuodon olemassaolo näyttää edellyttävän globaalia riistoa, jonka vastaiset kamppailut tekevät tasapainon mahdottomaksi.

Kapitalismilla myöskään siis ei enää ole sitä sivilisatorista vaikutusta, josta Marxin aina muistutetaan puhuneen. Nyt kapitalismin laajenemisen – taloudellisen kasvun tuloksina – näyttäytyvät ainoastaan vapaan ajattelun estäminen, tiedon leviämisen pysäyttäminen, ympäristön tuhoaminen, eläinten ja kasvien alistaminen omaisuudeksi, ihmisten välisten suhteiden hyväksikäyttö ja kaavamaistaminen, ihmisruumiin turmeleminen lisääntyvien vaatimusten, turhautumisten ja pakkojen alla. Kaikkialla, minne kapitalistiset suhteet ja pääoman logiikka tunkeutuu, on tuloksena pikemminkin rikkauden tuhoutuminen tai sen tuotannon heikkeneminen kuin kansakuntien varallisuuden kasvu.

Siksi ainoa tie ulos nykyisestä talouskriisistä ovat yhteiskunnalliset kamppailut, jotka suuntautuvat suoraan kapitalistisen logiikan leviämistä vastaan ja rakentavat elämää vapaana pääoman alaisuudessa tehtävästä työstä.

---

[1] Bloomberg Businessweek: “It’s a Great Time to be Rich”, 15.12.2010, http://www.businessweek.com/investor/content/dec2010/pi20101215_516004.htm

[2] ks. Patrick Martin:”Obama Joins Talks on Massive US Budget Cuts”, Global Research, 27.6.2011, http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=25409

[3] ”U.S. Macro Outlook: Compromise Boosts Stimulus”, Moody’s Analytics, 8.12. 2010, http://www.economy.com/dismal/article_free.asp?cid=195470

[4] International Monetary Fund: “World Economic Outlook. Tensions from the Two-Speed Recovery: Unemployment, Commodities and Capital Flows”, April 2011, http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2011/01/index.htm

[5] C. Marazzi: ”Diario economico-politico – Primo Maggio”, http://uninomade.org

[6] P. Dardot & C. Laval: “Le retour de la guerre sociale”, teoksessa Tous dans la rue, Editions du Seuil, 2011.

[7] sit. BEN STEIN « Class Warfare, Guess Which Class Is Winning », The New York Times, November 26, 2006.

[8] ks. Antonio Negri, ”Keynes and the Capitalist Theory of the State”, teoksessa M. Hardt & A. Negri: Labor of Dionysos. A Critique of the State-form, University of Minnesota Press, 1992.

[9] Michel Aglietta: Regulation et crises du capitalisme. L’experience des États-Unis, Paris, 1974

[10] M. Tronti: Operai e capitale, DeriveApprodi, Roma, 2007 (1966).

[11] G. Arrighi: Adam Smith in Beijing, Verso, London, 2007.

[12] G. Arrighi: The Long Twentieth Century. Money, Power and the Origins of our Times, Pluto Press, London, 1994.

[13] Ks. Ferruccio Gambino: ”Critica del fordismo della scuola regulazionista”, in Eugenia Parise (a cura di): Stato nazionale, lavoro e moneta, Liguori, Napoli, 1997.

[14] Andrew Ross, Nice Work If You Can Get It: Life and Labor in Precarious Times (NYU Press, 2009).

[15] Pun Ngai, Chris King-Chi Chan & Jenny Chan: ”The Role of the State, Labour Policy and Migrant Workers’ Struggles in Globalized China”, Global Labour Journal, Volume 1, Issue 1 (2010) 132-51

[16] Wang Hui:  The End of Revolution. China and the Limits of Modernity, Verso, London, 2009.

[17] Pun Ngai: ”Re-organized moralism”, teoksessa Li Zhang & Aihwa Ong (eds.): Privatizing China. Socialism from Afar, Cornell UP, 2008.

[18] Barry Eichengreen: ”Slowing China”, Project Syndicate, 9.3.2011, http://project-syndicate.org

Claudio Jampaglia: Christian Marazzin haastattelu

Liberazione 04/10/2008

Christian Marazzi on lempeä taloustieteilijä ja sosiologi joka opettaa Sveitsin italialaisessa ammattikorkeakoulussa “Scuola universitaria professionale della svizzera italiana”. Hänet tunnetaan monista kirjoistaan (esim. suomennettuna Pääoma ja kieli). Muutama kuukausi sitten hän osallistui Gad Lernerin juontamaan television keskusteluohjelmaan “l’Infedele”, jossa hän kriiseistä keskusteltaessa ennakoi muutamia rahoitukseen liittyviä vaikeuksia sveitsiläiselle finanssijättiläiselle Ubs’ille. Siitäkös riemu nousi. Häntä syytettiin pankkipessimistiksi, mikä on lähes rikos Sveitsissä. Nyt, kun tapahtuu juuri se mitä hän ennusti, kukaan ei ole pyytänyt häneltä anteeksi. Me sen sijaan pyydämme häntä kertomaan mitä on tapahtumassa. Hänen näkemyksensä on poikkipuolinen, ja hän esittää vaatimuksen vasemmistolle.

Luottohanojen sulkeutuminen, likviditeettikriisi, taseet täynnä ”saastuneita” osakkeita, näyttää siltä, että järjestelmä, jota olet nimittänyt ”biopääomaksi” on vakavasti sairas…

Nähdäkseni on tapahtumassa, että se kapitalismi, jota eräät ovat kutsuneet managerikapitalismiksi tai osakekapitalismiksi ja toiset taas biotaloudeksi, siis lyhyesti tämä viimeisen kahdenkymmenen vuoden kapitalismi, näyttää koko haavoittuvuutensa. Kyse ei ole niinkään likviditeetin tai pääomien puutteesta järjestelmässä. Niitä on. Keskuspankit joutuvat kuitenkin joka tapauksessa pitämään yllä likviditeettiä. Kyse on siitä, että pankki –ja rahoitusmaailmassa vallitsee täydellinen epäluottamus. Päivittäisissä toimenpiteissään pankit eivät voi enää turvautua toisiinsa. Kukaan ei enää tiedä, mitä viereisellä pankilla on taseessaan. Luottamus puuttuu. Tämä yhdistää rahoituskriisin talouden kokonaisuuteen. Tilanteessa taantuma voi vain voimistua.

Kuinka kapitalismi selviää tästä?

Aloitetaan sanomalla, että kuinka voimme kuvitella, että se selviää…Se riippuu siitä, kuinka tämä uusi finanssikapitalismi määritellään. Yleensä, ja tämä pätee erityisesti vasemmistoon, kaikki kriisin aiheuttamat iskut nähdään johtuviksi finanssipääoman perversioista ja valinnoista, jotka eivät aseta etusijalle investointeja innovaatioihin ja työllisyyteen. Finanssivetoistuminen olisi siis tuottanut pelkästään finanssituloja eikä taloudellista kasvua. Näin toistetaan jako reaalitalouteen ja raha –ja finanssitalouteen, jako, joka mielestäni nykyään kuuluu 1900-luvulle. Kapitalistisen kasvun koordinaatit löytyvät 70-luvulta lähtien koneiden ja elävän työn suhteesta, ja pääoman tie on metaforisesti puhuen kulkenut ulos tehtaan porteista imemään yhä enemmän arvoa yhteiskuntaluokista ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Yhteiskunnan koko tilasta, sen kaikesta ajasta.

Onko tämä biotaloutta?

Kyse on elämästä, tiedoista, yhteiskunnallisesta ja spontaanista vuorovaikutuksesta, kaikesta siitä, mikä kuuluu elämän kiertokulun piiriin taloudellisen arvon lähteenä. Finanssivetoistuminen on osa tätä prosessia. Ja finanssitulo on rahamuoto elävästä yhteiskuntaruumiista kaapatulle arvolle. Vuorovaikutus, käytettävyys ja luovuus taloudelliseksi arvoksi muutettuna. Elämä on ottanut maan paikan sanoisivat fysiokraatit. Ja tästä juontuu voiton muuttuminen korkotuloksi ja kenties myös palkan muuttuminen korkotuloksi. Työläisten kohtalo on sidottu pääoman kohtaloon eläkerahastojen ja itse työn tyhjentymisen ja loppumisen kautta. Kaikki tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa, jossa varallisuuden jakautuminen on muuttunut äärimmäisen epätasa-arvoiseksi Palkat ovat polkeneet paikoillaan, muuttuneet epävakaiksi, epäyhtenäisiksi, prekarisoituneet. Työ ei enää onnistu tuottamaan, stimuloimaan kasvua, mutta kapitalismi on kasvattanut valtavasti kulutusluottoja ylläpitääkseen kysyntää ja kasvua. Ilman kulutusta ei ole kasvua ja noste, joka täyttää aukon palkkojen ja tuotetun lisäarvon välillä on muuttunut luotoksi. Rahoituksen noste on näin tunkeutunut kysynnän ja kulutuksen sisään. Se toimi viime vuoteen saakka. Ja uskon, että kriisistä ulospääsyn ymmärtämiseksi on tarpeen ymmärtää se, mitä uutta tässä finanssikapitalismissa on.

Biotaloudessa on kuitenkin keskeistä ero sen välillä kuka tietää ja kuka ei, kuka kuuluu finanssiluokkaan ja kuka kärsii siitä. Ovatko nämä tiedon ja vallan epäsymmetriat kaatumassa? Auttako niiden paljastuminen? 

Järjestelmä on itsessään valheellinen. Kyse on klassisesta kasvun epäsymmetriasta. Foucault selittää sen hyvin, vallan on tuotettava tietoa, pidettävä sitä hallussaan ja myös vietävä sitä ihmisiltä. Markkinat toimivat konventioiden aaltojen kautta: Internet, Kiina, asunnot ovat tuottaneet julkisen mielipiteen historiallisesti määrättyjä liikkeitä kohti haluttuja investointikohteita. Internet ja ”new economy” 90-luvulla, Kiina 2000-luvun nousevana talousmahtina ja sitten asuntokaupan konventio uutena rintamana. Konventiot eivät koskaan ole tosia, mutta ne ovat aina todellisia. Ne tuottavat. Finanssivetoistuminen ei ole pelkkää paperia. Se on kasvua. New economy antoi mahdollisuuden kaapeloida kolme neljäsosaa planeetasta. Ja kun dot.comien kriisi pamahti käsiin, verkot myytiin pilkkahintaan. Intian mukaantulo korkeasti kehittyneiden maiden kerhoon tapahtui juuri tässä vaiheessa: he ostivat verkkoja, investoivat ja työskentelivät niissä. Nykyinen asuntokaupan tapaus on vielä kiinnostavampi. Talot Yhdysvalloissa on rakennettu, ne eivät ole kuvitteellisia, mutta ne, jotka ovat hankkineet talon subprime-lainoilla, ovat menettäneet talonsa, vieneet mukanaan huonekalunsa tai repineet irti kaakelinsa. Se, mikä mielestäni saa rahoitusjärjestelmän pamahtamaan on tämä ero yhteiskunnallisen omistuksen ja yksityisomistuksen välillä. Mikä on ero julkisin varoin tehdyn sosiaalisen asuntotuotannon ja markkinoiden varaan jätetyn asuntorakentamisen välillä? Markkinat osaavat rakentaa, mutta eivät yhteiskunnallistaa. Ja tähän ne enemmin tai myöhemmin kaatuvat. Kyse on eräänlaisesta pääoman kommunismista, joka ei ole löytänyt eikä tule koskaan löytämään omistuksen näkökulmasta sopivaa järjestelyä.

Puhuit vasemmistosta? Onko sen analyysissa jotakin joka ei toimi?

Se, mitä mielestäni emme onnistu sulattamaan, on tämä finanssivetoistumisen ekspansiivinen luonne. Se pakottaa meitä ajattelemaan kamppailuja, joissa joudumme asettamaan kyseenalaiseksi sellaisia totunnaisuuksia kuten omaisuuden käsite. Jos vallalla on vain omistuksellinen tai omaisuudellinen individualismi, mikä näyttää määrittelevän postfordistista Homo economicusta, niin kuinka kykenemme poliittisesti ja myös organisatorisesti perustelemaan yhteiskunnallisen, kollektiivisen, ylipäätään julkisen tai yhteisen omaisuuden? Tämä pätee myös kollektiiviseen tietoon, yhteiskunnallisiin suhteisiin ja niin edelleen, kaikkeen siihen mitä tuotamme ja olemme biotaloudessa. Pohjimmiltaan kyse on edelleen Englannin 1600-luvun ”yhteismaista”, aidatuista laitumista, jotka synnyttivät tilan omaisuudelle ja kapitalismille. Olemme uudelleen fysiokraateissa. Finanssivetoistuminen antaa mahdollisuuden luoda uusia aitauksia ja niukkuutta runsauteen. Tämän vuoksi kiistän, esimerkiksi, että järjestelmässä olisi likviditeetin puute, kuten ei ole pulaa asunnoistakaan. Ainoa mistä tässä järjestelmässä on puute ovat yhteiskunnalliset tai sosiaaliset oikeudet.

Mitkä ovat makrotaloudellisesta näkökulmasta ennustuksesi?

Voin vastata vain päivittäin julkitulevien tietojen pohjalta. Ennusteet ovat niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa hyvin negatiivisia. Kyse on taantumasta. Mutta näen myös vakavan stagflaation riskin. Näkyvissä on merkkejä kulutuksen heikentymisestä, mutta Yhdysvaltain valtionvelan kaksinkertaistuminen asettaa meille ennen kokemattoman haasteen. Vaikka kaikki keskuspankit huolehtivat ja puolustavat sitä, kestääkö edelleen se ja kuinka pitkään. Mikä tahansa muu valuutta olisi romahtanut. Tällä hetkellä, vaikka Kiinan kauppa Euroopan Unionin kanssa on suurempaa, Kiina ei ole jättänyt USA:ta. Sen markkinat ovat liian tärkeitä ja rikkaita. Mutta olemme lähellä hetkeä jona Kiina voisi suunnata intressinsä Eurooppaan ja kuka siinä tilanteessa tukisi dollaria? Ja mitä tulevat tekemään öljyntoimittajat ja niiden mukana kaikki dollarimarkkinat ja dollareissa mitattujen hyödykkeiden tuottajat, suostuvatko ne syöksymään devalvoitumiseen, tuotteidensa arvon menetykseen? En usko. Ne tulevat toimimaan.

Yhdysvalloissa monet kommentaattorit ovat valmiita lyömään vetoa siitä, että “superclass”, joka muodostuu 1% finanssipääoman haltijoista ja päättäjistä häviää ja keskiluokka palaa talouden näyttämälle. Toiset taas puhuvat nousevista talousmahdeista…

Se, että keskiluokka kasvaa, olosuhteista riippuen, nousevissa talousmaissa, on totta. Amerikkalainen malli ei ole kuitenkaan toistettavissa, sitä voidaan vain jakaa uudelleen, siis siirtää superkuluttajia maasta toiseen. Mutta minä näen tarinan toisen puolen. Että olemme kaikki samassa veneessä. Että kaikkia kutsutaan kiristämään vyötä. Muistan Alan Greenspanin tämän sotkun ensimmäisinä vuosina sanoneen, että täytyy ehdottomasti tarttua kysymykseen palkoista. Sen ovat sanoneet melkein kaikki. Mutta työläiset ovat olleet parikymmentä vuotta umpikujassa neuvottelutilanteen, lainsäädännön ja verotuksen sekä palkkojen ja ostovoiman näkökulmasta. Ja nyt sitten pyydetään yksimielisyytä ja uhrauksia. Vasemmiston tehtävä on rakentaa tapa ja väylä sille, että tässä jännitteen ja konfliktin tilanteessa tapahtuu muutos politiikassa. Minä olen sitä mieltä, että on välttämätöntä päästä eroon palkkatyön näkökulmasta ja on luotava yhteiskuntatulon näkökulma. Jokainen meistä luo yhteiskunnassa vaurautta, joka ei ole vain rahassa mitattavaa. Meidän on tunnustettava sen arvonmuodostus ja ajateltava yhteiskunnallista omaisuutta ja sosiaalisia oikeuksia. Se on vaikeaa. Se tarkoittaa piintyneiden uskomusten hylkäämistä. Mutta se on välttämätöntä.

Kallista pankki- ja vaalitukea Saksaan – sinä maksat

Heini Karjanmaa

Analyysi Saksa on sittenkin valmis antamaan anteeksi Kreikan tukiluottoja – mutta vasta sitten, kun maan oma "vaalisykli" sallii ja "omat" pankit ovat kuivilla. Saksa haluaa saada omansa pois ennen Kreikka-lainojen leikkauksia. Temppu onnistuu, kunhan Suomi ja muut euromaat jatkavat kiltisti maksamista.

Jan Hurri

5.12.2012

http://www.taloussanomat.fi/jan-hurri/2012/12/05/kallista-pankki-ja-vaalitukea-saksaan-sina-maksat/201243250/170 

Suomi on nyt virallisesti taantumassa  

Taloussanomat

5.12.2012

Suomen talous on nyt virallisen määritelmän mukaan taantumassa, sillä bruttokansantuote oli vuosineljännesvertailussa laskussa heinä-syyskuussa, ja laski sitä ennen myös huhti-kesäkuussa. 

Teknisen määritelmän mukaan talous on taantumassa, jos se supistuu kaksi vuosineljännestä peräkkäin.
Tilastokeskuksen mukaan Suomen kansantuote supistui heinä-syyskuussa hienoisesti eli 0,1 prosenttia huhti-kesäkuusta. Huhti-kesäkuussa laskua edellisestä neljänneksestä tuli selvästi enemmän eli 1,1 prosenttia.
Verrattuna viime vuoden heinä-syyskuuhun kansantuote pieneni 1,2 prosenttia. Huhti-kesäkuun vuosipudotus tuotannossa oli 0,3 prosenttia.
Vienti kasvoi kolmannella neljänneksellä 2,4 prosenttia edellisestä neljänneksestä, mutta väheni 1,8 prosenttia vuoden takaisesta. Tuonti väheni 3,7 prosenttia edellisestä neljänneksestä ja 4,1 prosenttia vuoden takaisesta.
Yksityinen kulutus kasvoi 0,8 prosenttia toisesta neljänneksestä ja 0,6 prosenttia vuoden takaisesta. Investoinnit vähenivät 1,1 prosenttia vuosineljännes- ja 4,4 prosenttia vuosivertailussa.