Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

maanantai 29. lokakuuta 2012

VERKKOMEDIA.org - Totuus EU:n velkakriisistä   

Ekonomisti John Perkins

Korosta

Rahatalousjärjestelmän paljastuttua velkajärjestelmäksi, jossa jokaista varallisuuserää vastaa samansuuruinen velkaerä, on hämmennystä alkanut monien ajatuksissa herättää velasta perittävä korko. Jos kotitalouden tai yrityksen on maksettava ottamastaan lainasta korkoa pankille, eikö ole väistämätöntä, että velkojen maksu pankin luomasta rahavarallisuudesta tulee mahdottomaksi ja maksaakseen velkansa korkoineen taloudellisten toimijoiden on otettava lisää velkaa? Asiaa on syytä tarkastella kaksinkertaisen kirjanpidon ja yksinkertaisen esimerkin avulla (taulukko 1).
Esimerkissämme on kolme taloudellista toimijaa, joista pankki toimii sekä velkasuhteiden rahallistajana että voittoa tavoittelevana yrityksenä. Taloudellinen toiminta käynnistyy hyödykkeitä tuottavan yrityksen tekemällä tuotantopäätöksellä. Tuotannon toteuttaakseen yritys kääntyy sekä pankin että kotitalouden puoleen Pankista yritys lainaa 2000 rahayksikköä, jolla se maksaa koti- taloudelle tämän myymästä työpanoksesta (A). Kotitalous tallettaa palkkatulonsa pankkiin, jolloin pankin tase on tasapainossa (A).

Kotitalous haluaa kasvattaa ostovoimaansa ja kääntyy pankin puoleen lainaten kulutukseensa 1000 rahayksikköä saatujen palkkatulojen päälle (B). Nyt kotitalouden varallisuus on kasvanut 3000 rahayksikköön ja sen velat 1000 rahayksikköön (B). Pankin tase kasvaa lainauksen myötä 3000 rahayksikköön (B).
Kotitalous siirtyy markkinoille hankkien tarvitsemansa määrän yrityksen tuottamaa hyödykettä. Kotitalouden kulutukseksi muodostuu 1500 rahayksikköä, joten se säästää varoistaan puolet (C). Yrityksen varat kasvavat saman verran eli 1500 rahayksiköllä (C). Yrityksellä on kuitenkin edelleen enemmän velkaa kuin varallisuutta.
Seuraa koronmaksun aika. Pankki perii korkoa lainoista 10 prosenttia eikä maksa talletuksille korkoa, joten kotitalouden maksettavaksi tulee 100 rahayksikköä ja yrityksen 200 rahayksikköä (D). Kotitalouden varat supistuvat 1400 rahayksikköön ja yrityksen 1300 rahayksikköön (D). Pankin taseessa korkotulot muodostavat 300 rahayksikön suuruisen pankin oman pääoman, mikä tarkoittaa käytännössä pankin velkaa itselleen. Pankki yrityksenä siis lisää varojaan 300 rahayksiköllä (D). Rahoittajaroolissa pankilla on vastattavaa eli velkaa kotitaloudelle ja yritykselle yhteensä 2700 rahayksikköä ja itselleen 300 rahayksikköä (D).
Kotitalous haluaa nyt suorittaa velkansa pois (E). Kuoletettuaan lainansa kotitalouden tilille jää edelleen 400 rahayksikköä säästöön (E). Pankin tase supistuu lainanmaksun myötä 2000 rahayksikköön (E). Taloudessa on pankin taseen vastaavana eränä edelleen yrityksen velka ja vastattavina kotitalouden talletus, yrityksen talletus sekä pankin oma pääoma (E).
Seuraavaksi lainaansa pyrkii lyhentämään yritys. Koska kotitaloudelle suoritetun hyödykkeen myynnin ja koron maksun jälkeen yrityksen varat ovat pienemmät kuin sen velat, se onnistuu lyhentämään lainastaan vain osan eli 1300 rahayksikköä (F). Pankin tase supistuu lyhennyksen verran ja talouteen jää kokonaisvelkaa 700 rahayksikköä (F). Yrityksen velkaa vastaa nyt pankin ja kotitalouden säästäminen (F).
Kotitalous kuitenkin omistaa pankin osakekannasta 100 prosenttia ja päättää yhtiökokouksen jälkeen nostaa pankin voitot itselleen. Pankki yrityksenä menettää 300 rahayksikön voittonsa, jotka siirtyvät kotitalouden tilille (G). Pankin oma pääoma katoaa ja taseen velkapuoli on nyt vastattavaa kotitaloudelle (G).
Kotitalous on kuluttanut aiemmin ostaneensa hyödykkeet ja palaa markkinoille. Yritys on varastoinut tuottaneensa hyödykkeet, jotka eivät aiemmin menneet kaupaksi. Nyt kotitalous ostaa hyödykkeet 700 rahayksiköllä ja yrityksen varat sekä velat tasapainottuvat (H).
Yritys päättää lopettaa toimintansa talouden epävarmuuden kasvaessa ja maksaa lainansa pankkiin (I). Pankin tase ja taloudellisten toimijoiden varat ja velat nollaantuvat (I). Tyhjästä luotu raha sai aikaan toistakymmentä transaktiota ja loi runsaasti taloudellista aktiviteettia kadotakseen kokonaan velkojen maksun yhteydessä.

Taulukko 1.

Esimerkkimme osoittaa, ettei koron perintä aiheuta välttämättä tarvetta velan määrän kasvattamiselle taloudessa. Kun yrityksen ja kotitalouden pankille maksamat suoritukset lasketaan yhteen, huomataan pankin perineen näiltä toimijoilta 3300 rahayksikköä, vaikka velkarahaa taloudessa olikin enimmillään vain 3000 rahayksikköä.
Yleinen virhe ajattelussa lieneekin se, että pankille maksettavien korkojen nähdään katoavan taloudellisen kierron piiristä. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä toimiessaan yrityksenä pankki vertautuu kotitalouteen tai hyödykkeiden tuotantoon osallistuvaan yritykseen, joiden säästämismahdollisuudet ja kulutuspäätökset määrittelevät rahatalousjärjestelmän toimintaa.
Siksi korossa, kuten yritysten voitoissa tai kotitalouksien säästämisessä onkin kyse ainoastaan tulonjaosta eli siitä miten luotu rahavarallisuus eri toimijoiden välillä tiettynä ajanhetkenä jakaantuu. Ongelmia voi syntyä silloin, kun tietyn toimijan saamat rahavirrat jäätyvät pitkäksi aikaa. Tällöin korkojen tai erääntyvien velkojen maksu voi tulla mahdottomaksi, jolloin esimerkiksi yrityksen on lainattava lisää rahaa vanhojen velvoitteidensa hoitoon.
Rahatalousjärjestelmän sulavan toiminnan kannalta velan määrän jatkuva kasvu onkin hyödyllistä, sillä silloin taloudellisten toimijoiden välttämättä tarvitsemat rahavirrat syntyvät todennäköisemmin ja kitkattomasti. Kun velkarahan määrän kasvu pysähtyy tai kääntyy negatiiviseksi, ajautuu rahatalous- järjestelmä syvään kriisiin. Näin juuri tapahtui vuoden 2009 aikana, kun finanssikriisi pysäytti luotonannon lähes kaikkialla maailmassa.

Jussi Ahokas

Minskyläinen näkökulma rahoitusmarkkinaveroon

Vaikka Hyman P. Minsky on tullut suurelle yleisölle tutuksi finanssikriisien dynamiikkojen teoreetikkona, eivät finanssikriisit sinällään olleet Minskyn tieteellisen tutkimuksen keskiössä. Itse asiassa Minskyn kiinnostus finanssikriiseihin liittyi oleellisesti laajempaan tutkimuslinjaan, joka määritteli hänen tieteellistä uraansa 1960-luvulta asti. Minskyn pyrkimyksenä oli ymmärtää ja selittää rahatalousjärjestelmän tai kapitalismin institutionaalista muutosta ja tämän muutoksen vaikutuksia talouden perusprosesseihin, kuten tuotantoon sekä työmarkkinoiden ja rahoitusmarkkinoiden toimintaan.
Minsky jakoi kapitalistisen talousjärjestelmän historiallisen kehityksen eri vaiheisiin ja tutki määrittelemiensä kehitysvaiheiden määrääviä mekanismeja sekä niiden välisiä eroja. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun talousjärjestelmää Minsky kutsui kauppakapitalismiksi, jota seurasi 1930-luvun lamaan päättynyt finanssikapitalismin kausi. Toisen maailmansodan jälkeisen talous- ja yhteiskuntajärjestyksen Minsky nimesi teollisuuskapitalismin ajaksi, jossa yhdistyivät vahva yritysjohtajavalta sekä hyvinvointivaltiokehitys vahvan valtion toimeenpanemana.
1970-luvun alussa talousajattelussa ja -politiikassa tapahtuneen käänteen jälkeistä aikaa Minsky kutsui sijoittajakapitalismiksi, jossa yhdistyivät kilpailukykyvaltio, talouden finansoituminen, sijoittajayhteiskunnan nousu, uusliberalismi ja uuskonservatismi sekä varjopankkisektorin kehittyminen. Minsky selitti siirtymiä eri kapitalismin vaiheista toisiin institutionaalisilla muutoksilla, joilla hän viittasi laajasti lainsäädännössä, talouspolitiikassa sekä talouden käytännöissä tapahtuneisiin muutoksiin. Näiden muutosten myötä talouden kehitys sai uusia suuntia, kun aikaisemmin esimerkiksi lainsäädännöllä estetyt käytännöt oli mahdollista aktivoida ja niitä oli mahdollista kehittää suuntaan, joka aikaisemmin ei olisi ollut sääntelyn vuoksi mahdollista.
Minskyn mukaan kapitalismin siirtymät eivät tapahtuneet yhtäkkisesti, vaan olivat seurausta pidemmästä historiallisesta kehityksestä. Minskyn mieliesimerkki oli rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen 1960-luvun lopulta alkaen. Tämä kehitys johti muutamassa vuosikymmenessä täysin uudenlaisten rahoitusrakenteiden muodostumiseen ja muutti oleellisesti rahatalousjärjestelmän toimintaa. Kun toisen maailmansodan jälkeen alkanut kausi oli vakauden ja täystyöllisyyden aikaa, kulki sijoittajakapitalismi kriisistä toiseen eikä pystynyt enää takaamaan täystyöllisyyttä länsimaissa edes korkeasuhdanteiden huipulla.
Tutkimuksissaan Minsky osoitti tiettyjen poliittisten päätösten ja erityisesti rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn liittyvien muutosten avanneen väylän sijoittajakapitalismin synnylle. Hän kuvasi myös, kuinka yhtä järjestelmää tiettyyn suuntaan muuttanutta päätöstä seurasi yleensä toinen, millä tavalla institutionaalisesta muutoksesta tuli nopeasti itseään vahvistava kehä. Tällä tavalla alun perin Bretton Woods –järjestelmän varaan rakentuneen hyvinvointikapitalismin instituutiot murenivat pala palalta ja tekivät tilaa sijoittajakapitalismin tulolle.

Minskyn kapitalismin analyysia voidaan soveltaa suoraan viime viikolla Suomessa kuumentuneeseen keskusteluun rahoitusmarkkinaveron käyttöönotosta osassa Euroopan unionin maita. Rahoitusmarkkinaveron tarkoituksena on asettaa rahoitusmarkkinoiden transaktiot pienen veron alaisiksi, minkä nähdään vähentävän rahoitusmarkkinoilla tapahtuvaa spekulaatiota, mutta ennen kaikkea keräävän verotuloja jälleen uudessa taantumassa kärvisteleville valtioille.
Rahoitusmarkkinaveron takana on jo Euroopan parlamentin enemmistö ja myös jäsenmaiden kansalaisten keskuudessa veron kannatus on ollut suurta. Suomen mediassa rumpu on kuitenkin lyönyt viimepäivät rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa vastaan. Liikepankit ovat esittäneet uhkauksia siirtää liiketoimensa maasta, jos Suomi sitoutuu rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoon ensimmäisten Euroopan unionin maiden joukossa. Monien talouden asiantuntijoiden kommenteissa, rahoitusmarkkinavero on niin ikään kategorisesti tyrmätty. Hallituksen pääpuolueista SDP näyttää suhtautuvan veroon myötämielisesti, mutta sen sijaan Kokoomukselle veron valmisteluun osallistuminen näyttäytyy lähes mahdottomana. Suomen valtion kanta Ranskan ja Saksan valmistelupyyntöön onkin edelleen auki.
Rahoitusveron vastustajat ovat perustelleet kantaansa kansallisesta lyhyen aikavälin perspektiivistä. Yleinen argumentti on se, että vero murentaisi Suomen kilpailukykyä, vähentäisi rahoitustoiminnan bisnesmahdollisuuksia maassamme ja siten vaikuttaisi negatiivisesti työllisyyteen sekä talouden kasvuun. Lisäksi on epäilty veron aiheuttavan lukuisia muita negatiivisia taloudellisia vaikutuksia, minkä vuoksi sen tuottaman verokertymän epäillään jäävän tavoiteltua pienemmäksi. Myöskään veron rahoitusjärjestelmää vakauttavaan vaikutukseen ei ole uskottu.
Koska veron käyttöönoton vaikutuksia on mahdotonta tietää etukäteen, ei edellä esitettyjä epäilyjä veron negatiivisista vaikutuksista voida kiistää. Myöskään tarkkaa arviota veron positiivisista vaikutuksista lyhyellä aikavälillä on mahdotonta tehdä. Pragmaattisten kansallisten kustannus-hyöty-laskelmien sijaan veroa olisikin syytä arvioida siltä kannalta, mikä on sen vaikutus rahatalouden pitkän aikavälin institutionaaliseen kehitykseen ja kapitalismin muutokseen.
Rahoitusmarkkinaveron käyttöönotto Euroopassa olisi merkittävä suunnanmuutos rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä ja merkki siitä, että poliittinen järjestelmä on jälleen valmis asettamaan rajoitteita sijoittajavallalle ja etsimään uudenlaisia ratkaisuja rahoitusmarkkinoiden sekä rahatalouden järjestämiseksi. Vaikka rahoitusmarkkinavero ei onnistuisi lunastamaan kaikkia sille asetettuja odotuksia ja vaikka sen lyhyen aikavälin vaikutukset esimerkiksi Suomen talouteen (ceteris paribus) olisivat negatiivisia, voi sen käyttöönotto avata ovia laajemmalle institutionaaliselle muutokselle ja uusille rahoitusjärjestelmää vakauttamaan pyrkiville toimille, joita ei toistaiseksi päättäjien pöydällä niiden radikaalisuuden vuoksi ole näkynyt.
Jos Suomessa ollaan aidosti huolissaan nykymuotoisen kapitalismin tuottamista ongelmista ja suunnanmuutos nähdään välttämättömänä, olisi päättäjiemme ehdottomasti alettava edistää aktiivisesti rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa Euroopassa. Kuten Minskyn tutkimus kapitalismin kehityksestä on opettanut, suunnanmuutos voi lopulta olla kiinni yksittäisestäkin päätöksestä, jos se ruokkii myöhemmin uusia samansuuntaisia reformeja.
Suomessa keskustelussa vastakkain on asetettu pragmaattinen ja ideologinen suhtautuminen rahoitusmarkkinaveroon. Minskyläinen näkökulma rahoitusmarkkinaveroon laajentaa pragmaattisen suhtautumisen kenttää tuoden mukaan tarkasteluun veron käyttöönoton mahdolliset vaikutukset kapitalismin kehitykseen pidemmällä tähtäimellä.

Jussi Ahokas

Lauri Holappa – Funktionaalinen rahoitus käytännössä

Teksti julkaistu alunperin Raha ja talous -blogissa.
John Maynard Keynesin pääteos Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta julkaistiin vuonna 1936. Teoksessaan Keynes esitti niin kutsutun tuotannon rahateorian, jolla hän haastoi Sayn lakiin ja rahan kvantiteettiteoriaan nojanneen ortodoksisen teoriaperinteen. Ortodoksisessa taloustieteessä kapitalismi oli ymmärretty tasapainohakuisena ja vakaana talousjärjestelmänä, mutta tuotannon rahateoria osoitti epävakauden olevan kapitalistisen rahatalousjärjestelmän keskeinen ominaisuus.
Keynesin mukaan kapitalistisessa talousjärjestelmässä efektiivinen kysyntä tarkoittaa aina nimellisiä rahavirtoja, jotka taas riippuvat kokonaisrahavarannosta. Juuri tämä seikka synnyttää kriisejä ja suhdannevaihteluita, sillä kokonaisrahavaranto on riippuvaista yksityisten toimijoiden luotonlaajennuksesta. Epävarmoina aikoina yritykset ja kotitaloudet vähentävät luotonottoaan ja kulutustaan, mikä supistaa sekä rahavirtoja että rahavarantoa.
Vaikka Keynes korostikin kysynnänsäätelyn merkitystä suhdanteiden tasaamisessa ja täystyöllisyyden ylläpitämisessä, ei hänen teoksensa keskittynyt politiikkasuositusten antamiseen. Näin ollen keynesiläisen talouspoliittisen doktriinin kehitys jäi suurelta osin Keynesin työn jatkajien tehtäväksi.
Tähän kehitystyöhön keskittyi etenkin venäläis-amerikkalainen ekonomisti Abba Lerner, joka kehitti funktionaalisen rahoituksen ohjelman vain muutama vuosi Yleisen teorian ilmestymisen jälkeen. Lernerin yksinkertainen ajatus oli, että talouspolitiikan instrumentteja tulee arvioida vain niiden aiheuttamien suorien vaikutusten pohjalta. Lernerin mukaan verotusta on kiristettävä silloin, kun kokonaiskysynnän vähentäminen on tarpeellista. Valtion on taas kulutettava alijäämäisesti aina, kun kokonaiskysynnän stimulointi katsotaan hyödylliseksi. Lernerin mielestä valtion kulutusta ei tarvitse sopeuttaa vastaamaan verokertymää, koska tarvittaessa valtio voi rahoittaa kulutuksensa suorilla keskuspankkiluotoilla.
Funktionaalisen rahoituksen ohjelma nojaa siis Keynesin tuotannon rahateoriaan. Näin ollen sillä on vahva teoreettinen oikeutusperusta. Monia kuitenkin askarruttaa, miten funktionaalinen rahoitus toimisi käytännössä. Onko sitä edes kokeiltu missään?
Kanada ja Argentiina
On vaikea sanoa, kuinka paljon Keynesin tai Lernerin ajattelu on suoraan vaikuttanut talouspoliittiseen päätöksentekoon eri maissa. Sen sijaan on helpompaa osoittaa institutionaalisia järjestelyitä, jotka muistuttavat läheisesti funktionaalisen rahoituksen periaatteita. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä ainakin kahdessa valtiossa on käytössä järjestelyt, jotka mahdollistavat funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaisen talouspolitiikan.
Globaalissa pohjoisessa kiinnostava esimerkkitapaus on Kanada. Valtion velkakirjojen ostot on yleensä kielletty jopa rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankeilta, mutta Kanadassa tällaista kieltoa ei ole. Itse asiassa Kanadan keskuspankin velkakirjaostoja ei ole rajoitettu millään tavalla – eikä Kanadan keskuspankki ole myöskään omaehtoisesti pidättäytynyt ostamasta valtion velkakirjoja. Vuodesta 2008 alkaen Kanadan keskuspankki on ostanut 15 prosenttia kaikista liikkeellelasketuista valtion 5-, 10- ja 30-vuotisista velkakirjoista. Tätä ennen keskuspankin osto-osuus oli ollut kymmenen prosenttia.
Kenties vielä kiinnostavampi esimerkki tulee Argentiinasta, joka oli ajautunut vakavaan talouskriisiin jo 1990-luvun lopussa. Vielä vuosituhannen alussa Argentiinalla oli mittavia dollarimääräisiä velkoja ja maan valuutta oli sidottu Yhdysvaltain dollariin. Vuonna 2002 Argentiina kuitenkin päätti yksipuolisesti jättää suuren osan dollariveloistaan maksamatta ja siirtyä kelluvaan valuuttakurssiin. Tämän jälkeen Argentiinan valtiolta oli useiden vuosien ajan kokonaan suljettu pääsy kansainvälisille luottomarkkinoille. Vielä tälläkin hetkellä Argentiinan valtion kulutus nojaa pääasiassa suoraan keskuspankkirahoitukseen.
Molemmat esimerkkimaat ovat myös menestyneet taloudellisesti hyvin. Esimerkiksi Kanadan talous kasvoi vuonna 2010 yli kolmen prosentin vauhtia. Lisäksi Kanada maksaa tällä hetkellä 10-vuotisista velkakirjoistaa alle kahden prosentin korkoa, vaikka maalla on julkista velkaa 84 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Argentiinan menestys on ollut viime vuosina suorastaan poikkeuksellista. Kuviosta 1 voidaan havaita Argentiinan talouden kääntyneen voimakkaaseen kasvuun heti vuoden 2002 talouspoliittisen käänteen jälkeen. Myös globaalin taantuman oloissa Argentiina on menestynyt poikkeuksellisen hyvin.
On myös kiinnostavaa verrata Argentiinan viime vuosien menestystä euroalueen kehitykseen. Euroalueellahan talouspolitiikkaa harjoitetaan institutionaalisessa ympäristössä, jota voidaan pitää vastakohtana Argentiinan omaksumalle täydelliselle rahapoliittiselle suvereniteetille. Esimerkiksi vuosina 2003–2007 bruttokansantuote kasvoi euroalueella henkeä kohden jokaisena vuonna alle kolmen prosentin vauhtia. Argentiinassa vastaavana aikana BKT/capita-kasvu ylsi jokaisena vuonna noin kahdeksaan prosenttiin.

Kuvio 1. BKT/capita-kasvu Argentiinassa ja euroalueella. (Lähde: Maailmanpankki)

Myös työllisyystilanne on parantunut Argentiinassa selvästi. Maan virallinen työttömyysaste laski vuoden 2001 yli 18 prosentista vuonna 2008 alle kahdeksaan prosenttiin. Vuonna 2010 työttömyysaste nousi hiukan yli kahdeksaan prosenttiin, mutta on vuonna 2011 laskenut noin seitsemään prosenttiin.
Kuvio 2. Työttömyysaste Argentiinassa. (Lähde: Maailmanpankki)

Argentiinan talouspolitiikka on ollut myös sosiaalipoliittisesti menestyksekästä. Vielä vuonna 2002 45 prosenttia Argentiinan väestöstä katsottiin elävän köyhyydessä. Vuonna 2009 köyhyysrajan alapuolella eli enää 11 prosenttia kansasta.
Suurimmat taloudelliset ongelmat liittyvät Argentiinassa noin 20 prosentin tasolla laukkaavaan inflaatioon. Inflaatio on pysytellyt Argentiinassa kuitenkin jo pitkään korkealla eikä sillä selvästikään ole ollut merkittäviä negatiivisia vaikutuksia reaalitalouteen. Toisaalta inflaatio ei myöskään näytä olevan funktionaalisen rahoituksen periaatteita noudattaviin järjestelyihin väistämättä liittyvä ongelma, sillä Kanadassa inflaatio on pysytellyt 1–3 prosentin tuntumassa.
Johtopäätökset
Funktionaalinen rahoitus ei ole pelkkä etäinen utopia, vaan myös osa joidenkin valtioiden talouspolitiikan perusjärjestelyitä. On toistaiseksi mahdotonta osoittaa varmuudella empiirisesti, että funktionaalinen rahoitus olisi reaalitalouden kannalta parempi järjestely kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suora keskuspankkirahoitus ei ole ainakaan haitallista valtioiden taloudellisen menestyksen kannalta.
On myös selvää, että ne ongelmat, joita esimerkiksi euroalueen valtiot nyt kohtaavat, eivät olisi Argentiinassa tai Kanadassa mahdollisia. Voidaankin sanoa, että funktionaalinen rahoitus ennen kaikkea laajentaa demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon alaa vähentämällä globaalien luottomarkkinoiden ehdollistamisvaltaa.