Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Euron ensimmäinen kriisi

”EU:n yhteisvaluutan tulevaisuus ja kohtalo punnitaan vasta sen jouduttua ensimmäiseen kriisiin. Silloin mitataan jäsenvaltioiden hallitusten yhteisvastuu ja kriisiin joutuneen kansan valmius hyväksyä uhraukset, jotka sen on tehtävä – ei enää oman kansallisen valuuttansa, vaan unionin yhteisen valuutan hyväksi. Kansalaisten kädessä euro on kuin vihkisormus, avioliiton vertauskuva. Mutta sormuksen tavoin se on vain metallikappale, kunnes avio-onnen täyttymys on koettu, euron arvo sisäistetty ja perusta uskollisuudelle syntynyt. Siihen menee vuosia”.
Sanat ovat haastattelusta, jonka yksi yhteisvaluutan arkkitehdeistä, professori Niels Thygesen, antoi minulle Kööpenhaminassa pari vuotta ennen euron käyttöönottoa. Rahaliiton säännöt laatineen Delors’in komitean asiantuntijajäsenenä hän asetteli sanansa varovasti – mutta ilmeisen kaukonäköisesti.
”Vertaisin euroa laivaan, joka lähetetään kartoittamattomille vesille, valuuttamarkkinoiden ulapoille ja karikkoihin. Matkan päämäärä on silti selvä: poliittinen unioni, Euroopan valtioiden liiton tiivistäminen Euroopan liittovaltioksi. Taloudellisella integraatiolla on alun alkaen ollut ainoana päämääränä Euroopan valtioiden ja kansojen poliittinen yhdentyminen. Ilman poliittista liittoa EMU:lla ja eurolla tuskin on tulevaisuutta, sillä rahaliitto ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa on kuin laiva ilman kapteenia ja peräsintä. Valuuttamarkkinoiden aallokossa sitä voi odottaa ennemmin tai myöhemmin haaksirikko”.
Kreikan kriisissä olemme tulleet vasta alun loppuun. Edessä on selvä valinta: Joko EMU hajoaa tai EU – ainakin euroalue - liittovaltioistuu yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.
Thygesen myönsi, että rahaliiton toteuttamisessa edettiin ’väärässä järjestyksessä’, kun EMU-vankkurit valjastettiin vielä syntymättömän juhdan, Euroopan Yhdysvaltojen, eteen. Hän muistutti, että Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa dollarista tuli ’yhteisvaluutta’ vasta 1913, kun liittovaltion keskuspankki, The Federal Reserve, perustettiin.
”Me panemme uhkarohkeasti EMU:n onnistumisen yhden kortin varaan: Kutsumme sitä konvergenssiksi. Oletamme jäsenmaiden kansantalouksien kehityserojen jatkuvasti supistuvan ja niiden lähenevän toisiaan – mihin sisämarkkinoiden toteuttaminen vuodesta 1993 on tähdännyt”.
Konvergenssin mittapuuksi komitea oli laatinut kriteerit, jotka koskivat inflaatiota, korkokantaa, budjettialijäämiä, valtion velkaa ja valuutan arvoa. Viidestä EMU-kriteeristä ei Thygesenin mielestä voi eikä tule tinkiä, jos euro aiotaan säilyttää uskottavana valuuttana. Hän vertasi niitä ”automaattiseen ohjausjärjestelmään”. Se oli asennettava eurolaivaan sen lähtiessä satamasta vuosituhannen vaihduttua.
Siinä vaiheessa oltiin vielä kaukana tavoitteesta, konvergenssissa olevien kansantalouksien luomasta ”optimaalisesta valuutta-alueesta”: Silloisista EU-maista vain Alankomaat, Tanska, Ranska, Saksa ja Britannia täyttivät EMU-indikaattorilla ilmaistun euro-kunnon eli niiden lukema oli alle 20. Belgian lukema oli 23, Espanjan 26, Italian 30 - mutta Kreikan 51,8!
Kun kysyin, voisiko Kreikan talous koskaan saavuttaa konvergenssin avulla EMU-kriteerit täyttävän kunnon, Thygesen otaksui sen vaativan ainakin yhden sukupolven uurastuksen elinkeinoelämän rakenteiden ja poliittisen kulttuurin uudistamiseksi. Kreikan budjettialijäämä oli tuolloin 17,9 prosenttia kansantuotteesta eli ylitti kriteerin kuusinkertaisesti. ”Koska EMU:n tarkoitus on yhdentää eikä jakaa Eurooppaa, meidän on ehkä syytä odottaa vuosikymmen tai pari ennen kuin siirrymme yhteisvaluuttaan”.
Poliittiset tapahtumat ratkaisivat EMU:n aikataulun. Saksojen yhdistyminen oli pakottanut Ranskan arvioimaan uudelleen asemansa EU:n poliittisena johtajana. Valuuttamarkkinoiden valtiaana D-markka (johon Ranska oli kytkenyt franginsa) takaisi väkivahvalle Saksalle ehdottoman johtoaseman. Presidentti Mitterrand oivalsi, että yhteisvaluutta oli sopivasti ’Eurooppa-henkinen’ keino Saksan rahamahdin kuohitsemiseksi. Sitä ei liittokansleri Helmut Kohl voisi ’hyvänä eurooppalaisena’ torjua. Olihan hänen tavoitteenaan luoda Saksojen yhdistyttyä uusi Saksa, ein europäisches Deutschland, eurooppalainen Saksa, jonka tavoitteena olisi kaikessa Euroopan kansojen yhteisen asian palveleminen.
Kun Kohl ja Mitterrand olivat valmiit ilmoittamaan hallitustensa päättäneen EMU:sta ja euroon siirtymisestä vuonna 2002, 117 Saksan johtavaa ekonomistia allekirjoitti vetoomuksen EMU:n lykkäämiseksi ainakin kahdella vuodella. Heidän mielestään tosiasiat osoittivat, että tiellä konvergenssiin ei ollut edetty kyllin pitkälle. Asiantuntijoiden mielipide jäi omaan arvoonsa, sillä liittokanslerilla oli omat syynsä kiirehtiä valuuttaliittoa. Korot olivat ennätyksellisen korkealla Saksojen yhdistymisestä aiheutuneiden kustannusten kattamiseksi kansainvälisiltä valuuttamarkkinoilta. D-markan arvo oli vastaavasti noussut niin korkealle, että vienti alkoi hiipua ja työttömien määrä uhkasi ylittää 4 miljoonan psykologisen rajan. Saksan D-markka tarvitsi devalvaation – siinä missä yhtä yliarvostettu Ranskan franc fort – mutta Bundesbankin johto oli toista mieltä. Kansalaismielipide ei olisi sekään antanut Kohlille anteeksi kansalliseksi toteemiksi kohonneen D-markan arvon alentamista.
EMU tarjosi Ranskalle ja Saksalle niiden kipeästi tarvitseman devalvaation durch die Hintertür, takaoven kautta, niin kuin yksi Deutsche Bankin johtajista minulle kameran edessä sittemmin tunnusti. Kun kysyin, kuinka suuren devalvaation Saksa silloin tarvitsi, hän vastasi: ”Vähintään 20 prosenttia, enintään 25 prosenttia”. Euro devalvoitui syntyessään 30 prosenttia suhteessa dollariin. Ranskan ja Saksan akseli oli tuottanut EMU:n kummankin eduksi. Liittokansleri Kohl oli tosin edellyttänyt sitoumusta siirtymisestä rahaliiton kautta poliittiseen unioniin. Sillä vain se varmistaisi jatkossa yhteisen talous- ja finanssipolitiikan syntymisen yhteisvaluutan uskottavuuden takeeksi. Mutta Kohlin tavoite jäi siinä kiireessä syrjään.
Ei ollut aikaa kuunnella asiantuntijoiden neuvoja. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus oli Berliinissä ja Pariisissa etusijalla.
Kiireessä syntynyt raha- ja talousliitto natisi alun alkaen liitoksissaan. Ranskan budjettivaje oli saatu EMU-kuntoon vain tilastoeriä ”sopivasti” siirtelemällä; Belgian valtionvelka ylitti kaksinverroin (130 prosenttia) kriteerin salliman 60 prosenttia kansantuotteesta – mutta eihän ”kuutosmaata” ja EU:n päämajan kotia voitu jättää EMU:n ulkopuolelle! Jos kerran Belgia, miksei Italia, jonka valtionvelka oli ”vain” 125%/bkt? Italian talous saatiin väenväkisin, mutta vain osittain tungetuiksi kriteerien korsettiin.
Saksan Bundesbankissa oli pelätty alun alkaen pahinta. Valtiovarainministeri Theo Waigelin vaatimuksesta Dublinin huippukokouksessa 1996 sovittiin kasvu- ja vakaussopimuksesta EMU:n kriteerien lukitsemiseksi. Niistä poikkeaminen johtaisi sakkorangaistuksiin. Ilmaan oli myös heitetty ajatus kahdesta yhteisvaluutasta: Pohjois-Euroopan kurinalaiset jäsenmaat saisivat rahakseen neuron, Etelä-Euroopan holtittomille tuhlaajille perustettaisiin rahayksiköksi sudo. Mutta Ranskan etu vaati kilpailijoiden kytkemistä tiukasti yhteisiin euro-valjaisiin. Ranskan Välimeren-politiikka edellytti myös Kreikan mukaantuloa rahaliittoon. Saksa antoi pitkin hampain periksi.
Euron ensimmäisen kriisin siemen oli kylvetty.
Oli siksi kohtalon ivaa, että Saksa joutui ensimmäisenä itse rikkomaan kasvu- ja vakaussopimuksen ehtoja. Komission silloinen presidentti Romano Prodi – jonka tehtävänä oli valvoa sopimuksen noudattamista ja sakottaa sen rikkoneita – ilmoitti julkisesti pitävänsä kasvu- ja vakaussopimusta ”typeränä”. Sopimus menetti uskottavuutensa, kun sen rangaistuspykäliä ei sovellettu kriteerit rikkoneisiin Ranskaan ja Saksaan. Sittemmin sopimuksen ehdot väljennettiin ”joustaviksi”. Valitettavasti niiden voi katsoa menettäneen lopulta merkityksensä finanssi- ja talouskriisin myllerryksessä.
Entä nyt? Kreikan aiheuttama kriisi ei näet jääne viimeiseksi. Milloin on vuorossa Italia, Espanja, Portugali? Euroalueen jäsenmaiden reaktiot kriisiin ja sen selvittämiseen osoittavat kuinka hajalla EU:n ’ydin’ vielä on. Syntynyt järjestely ei näet tuo ratkaisua perusongelmiin. Sen tarkoituksena oli ilmeisesti rauhoittaa markkinoita ja luoda vaikutelma yhteisöstä, jolla on poliittista tahtoa ja kykyä toimia yksissä tuumin hätään joutuneen jäsenmaan auttamiseksi, koska yhteisvaluutan uskottavuus edellyttää viime kädessä yhteisvastuuta. Siitä ei juuri näkynyt merkkejä Kreikan kriisin puhjettua helmikuussa. EU:n ”presidentistä” ei ole kuulunut haikuakaan. Angela Merkel on sen sijaan yrittänyt esiintyä EU:n johtajana asemassa, johon Saksan asema maksumiehenä hänet oikeuttaa.
Merkel pysyy tiukasti kannassaan, että Kreikan oli autettava itse itseään, pantava taloutensa kuntoon ilman Saksan veronmaksajien tukea. Eivätkö juuri EU:n Kreikalle vuosien kuluessa maksamat erilaiset tuet olleet yhtenä syynä holtittomaan taloudenpitoon? Miksi euro-kumppaneiden tulisi auttaa maata, jonka hallitus salaa totuuden tilastoja väärentämällä, jossa eläkeikä on keskimäärin 58 vuotta, jonka keskiluokka ja yrittäjät kiertävät veroja, joista arviolta 50 prosenttia menee suoraan ”vääriin taskuihin”?
Siitä perimmältään selittyy, että euroalueen tukipaketti olisi Ateenan hallituksen käytössä vasta viimeisenä vaihtoehtona sen jälkeen, kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on kantanut oman kortensa kekoon. Kreikalta menee ainakin viisi vuotta ennen kuin se selviää veloista. Sen hoitokustannukset nousisivat yli 8:aan prosenttiin kansantuotteesta. Se supistaisi talouskasvua. Kreikan kansantuote 2014 arvioidaankin vähintäin 5 prosenttia tämänvuotista pienemmäksi, valtion velaksi 153%/bkt.
Olisivatko kreikkalaiset valmiit tinkimään elintasostaan, sosiaaliturvasta ja valtion palveluista – ja maksamaan vihdoin veroja? Olisivatko kansainväliset sijoittajat valmiit rahoittamaan velkaa, jos Kreikan talouden kasvu pysähtyy ja taantuu vuodesta toiseen, yhteiskuntarauha järkkyy vielä arvaamattomin seurauksin?
Niels Thygesen muistutti, ettei euron arvo ole hallitusten päätettävissä. Se määräytyy valuuttamarkkinoilla. Aivan niin kuin merenkävijän on hyväksyttävä merivirrat ja tuulet ja varauduttava myrskyihin, aivan samoin eurolaivan miehistön on sopeuduttava rahoitus- ja valuuttamarkkinoita ohjaaviin voimiin – etenkin kun aluksella ei ole kapteenia, konemestaria eikä perämiestä.
Nähtäväksi jää, miten EMU-maat suhtautuvat Ranskan ehdotukseen, että Eurooppa-neuvostosta tulisi unionin ja euroalueen talouspolitiikkaa ohjaava ja siitä päättävä hallitus. Sitähän Helmut Kohl oli turhaan vaatinut Mitterrandilta D-markasta luopumisen hintana. Ehkä Kreikan kriisi saa euroalueen hallitukset oivaltamaan, ettei yhteisvaluutta toimi ajan oloon ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa, niin kuin Thygesen varoitti.
Poliittista tahtoa sen askeleen ottamiseen tuskin vielä on tämän ensimmäisen kriisin jälkeen. EU on samalla astunut tyhjiöön: Maastrichtin sopimuksen valtionvelkaa koskeva pykälä on ohitettu, samoin kuin kasvu- ja vakaussopimus. Vaihtoehtona on EMU:n hajoaminen tai EU:n liittovaltioistuminen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.


Suomi on Pihalla

Pikainen tussahdukseni Sarvamaan tekstiin Suomi on Ytimessä.
Olen herra Sarvamaan kanssa samaa mieltä siitä, että eurolla ei ole selviämismahdollisuuksia ilman liittovaltiota, mutta eri mieltä siitä, olisiko se sen arvoista. Olen myös aivan eri mieltä siitä, että kyseinen pankkivalvonta-aikataulun lykkääminen yli Saksan vaalien olisi jotenkin merkittävä askel kohti tuota liittovaltiota. Se oli aikataululykkäys ja periaatepäätös, ja muut liittovaltion elementit ovat täysin hakusessa vielä. Ehkä tämä on Sarvamaalta tahallista optimismin valamista vaalien alla (Sarvamaa tuli vastaan bussipysäkin vieressä) tai aitoa innostusta, mutta olen huomattavasti pessimistisempi. Ehkä osittain sen takia, että ERM-kriisin näin aitiopaikalta.

Onko pankkivalvonnalla mahdollisuuksia?

SSM:n eli yhden kaikenkattavan (6000+ pankkia) valvontaviranomaisen pystyttäminen ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu, ja se on toimenpiteenä varmasti perusteltavissa niin eurokriittisten kuin -fiilienkin joukossa, pankkien kansallisrajat ylittävän toiminnan takia.
Itse pidän näin ison valvontataakan suunnittelun ja toteutuksen onnistumisen mahdollisuutta aivan marginaalisena. Aikataulu on Saksan passauksesta huolimatta liian tiukka, valvonta-alue liian laaja ja heterogeeninen ja pankkeja yksinkertaisesti liian monta.
Kun edes kansallisen tason pankkivalvonta ei ole toiminut missään maassa edes selvissä tapauksissa (vrt. Irlannin ja Espanjan asuntokuplat, jotka kyllä tunnistettiin hyvissä ajoin), miten tämä uusi kampaviinerivirasto muka pystyisi selviämään urakasta paremmin? No bailout- ja systeemisten ongelmatapausten varalta ns. Swedish model (ei pankkitukea ilman pankin kansallistamista) ovat mielestäni ainoat vaihtoehdot.
Uusi paneurooppalainen pankkivalvontavirasto ei myöskään ole ratkaisu varsinaisiin ongelmiin: hintakilpailukykyerot (kiinteät valuuttakurssit), niistä seuraavat sisäiset vaihtotase-epätasapainot Euroopassa, pankkien holtiton luottopolitiikka (=hot money ja sudden stop) ja avainkysymys: kuka maksaa tappiot.
Liittovaltio on tulonsiirtovaltio. Suomi on siinä nettomaksaja. Miksi? Että espanjalaiset voisivat nauttia matalasta veroasteesta ja ranskalaiset virkakyöstit siirtyä eläkkeelle 60-vuotiaina, koska sosialistipresidentti haluaa niin? Mitä hyötyä siitä olisi Suomelle? Tämä on huono kuvio Suomelle.
Oma arvioni on, että Saksa pelaa tässä aikaa. Ei se tule oikeasti sallimaan sitä, että kyöstit Kaiserstrassella valvoisivat mm. Deutsche Bank:n tilaa. Todennäköisesti tavoitteena on saada aikataulutettu suunnitelma paperille siksi, että pankkitukien maksattaminen ESM:stä voitaisiin aloittaa. Siitähän tässä on lopulta kysymys.

Säännöt on tehty rikottaviksi
 
Pelisääntöjä (Basel III ja korkeampi vakavaraisuusvaatimus) lykättiin juuri. Viranomaiset eivät uskalla pakottaa pankkeja nostamaan vakavaraisuuttaan tässä markkinatilanteessa, koska pankit eivät sitä
a) halua (dilutoi omistusta) tai
b) pankit eivät pysty (eiväthän ne edes luota toisiinsa, joten kukaan muukaan ei niihin luota)

Hyvin suunniteltu ja toimiva pankkiunioni Euroopan alueella ilman moral hazard-ongelmia (ei yhteisvastuuta) on erittäin kannatettava idea. On erittäin hyvä kysymys, onko tulonsiirtoihin perustuva liittovaltio sitä.
Jos eurokraateilta (ei vaaleilla valittuja) kysytään, se on tosi hyvä homma. Jos kysytään kansalaisilta - ja etenkin tulevien maksumiehen rooliin joutuvien maiden kansalaisilta - idea ei varmasti nauti kovin suurta kannatusta. Ilman selkeää liittorakennetta euroalue hajoaa - EU voi ehkä selvitä siitä rytinästä. Mutta onko all-in-menemisen riski ottamisen arvoinen, se on kokonaan toinen pointti.
On aivan yksi ja sama millaisia sääntöjä, puitteita ja vakuutuksia liittovaltion sisällöstä tällä hetkellä tehdään. Tarvittaessa (ja se tarve tulee aivan varmasti) niitä sääntöjä ei noudateta. Tilanne olisi nettomaksajamaa Suomelle erittäin epäedullinen. Emme edes tiedä, mikä on kokonaisriski.
Saksaan ja Ranskaan ei ole luottamista - ne olivat ensimmäiset Maastrichtin kriteerien rikkojat - eihän Saksa välittänyt 90-luvun alussakaan muista, kun se Saksojen yhdistymisen jälkeen tuhosi ERM-järjestelmän omalla korkopolitiikallaan. Siinä taisi joku lamakin tulla kyytipoikana mm. Suomeen.
Sarvamaalta kysyisin, miksei tilintarkastajat ole yhtenäkään vuonna hyväksyneet komission kirjanpitoa, ja pitäisikö Talousarvion Valvontavaliokunnan jäsenenä hänen tehdä jotain myös palkkansa eteen asian suhteen. Näihinkö meidän pitäisi luottaa, tämän track recordin jälkeen?

Seppo Räty sen sanoi

90-luvun alku, ERM-järjestelmään liittyneiden maiden valuutat on kiinnitetty putkilla toisiinsa, ja maat yrittävät noudattaa Maastricht-kriteerejä. Saksat yhdistyivät, ja Kohlin vaatimuksesta Itä- ja Länsi-Saksan markat yhdistettiin vaihtokurssilla 1:1. Tästä seurasi inflaatiopiikki, ja Saksan Keskuspankki oli pakotettu Maastricht-inflaatiokriteerin noudattamisen nimissä nostamaan korkoja - ja Saksan markan kolmen kuukauden korko käväisi korkeimmillaan kymmenessä prosentissa.
Samaan aikaan maailmalla oli 80-luvun hölmöilyjen jälkeen päällä paha taantuma, ja korkoja olisi pitänyt laskea. Korkoero Saksan ja muiden maiden välillä oli niin suuri, että rahavirrat kääntyivät kaikista muista ERM-maista ulos ja lähinnä Saksaan päin.
Sanotaan tämä nyt siis suoraan: Saksa oli yksi keskeisistä syistä Suomen lamaan. Iso-Britannia tajusi Saksan hölmöyden eikä halunnut enää liittyä rahaliittoon uudelleen. Se toimi kysymyksessä aivan oikein. Saksan tohelo politiikka hajotti ERM-järjestelmän 90-luvulla ja syvensi mantereen taantumaa. Saksan tahdosta mm. Italia otettiin vastoin sääntöjä euroon mukaan. Saksalaisten pankkien kriisimaihin myöntämiä luottoja rakas pääministerimme juoksee nyt ottamassa sinun ja minun kontolle.
Ja Saksaa pidetään tästä porukasta vielä yleisesti ns. täyspäisenä ja "vastuullisena". Tämmöisten tahojen kanssa Sarvamaa siis haluaa liittovaltioilla. Jos halutaan, voin lyödä lähteet kehiin ylläolevasta - niitä on. Sarvamaa on mielestäni pihalla kuin lumiukko.

Ai niin, meinasi unohtua: muistakaa äänestää omantunnon mukaan!


'Pankkiunioni ja valehtelijoiden klubi' - Olli Pusa
Talousblogi: Olli Pusa
24.10.2012, Verkkomedia.org

Sen olisi pitänyt astua voimaan vuodenvaihteessa. Siihen on kaksi kuukautta ja ammattilaiset niin Suomessa kuin muualla ovat kauhistelleet aikataulutusta. Tuossa ajassa pankkivalvonnan saaminen kuntoon on täysin mahdotonta. Se vaatisi useita vuosia.
Miksi pankkivalvonnan toteuttamisella on kiire? Sillähän kuulemma torjutaan pankkikriisejä tulevaisuudessa. Meillähän on jo päällä akuutti kriisi, joka uhkaa levitä käsiin. Syy tuohon kiireeseen on se, että ei kukaan ole oikeasti kiinnostunut pankkivalvonnan kehittämisestä. Se on pelkkä kulissi EU:n liittovaltiohankkeen ajamiselle.
Samalla kun meidän ministerimme höpisevät pankkivalvonnan kehittämisestä, torstaina päätettiin muustakin. Euroalueen vakausmekanismia EVM:ää voidaan käyttää jo ensi vuoden alusta kriisipankkien pääomittamiseen.
Samalla Suomessa ministerit väittävät, ettei mitään päätöksiä pankkituesta ja talletussuojarahastojen yhdistämisestä ole tehty. Ja todellisuudessa ainoa, mitä vuodenvaihteessa tapahtuu, on se että EVM:ää aletaan käyttää suoraan pankkitukeen. Espanjan tapauksessa se päätettiin toteuttaa valtion kautta.
Pyrkivätkö pääministeri Katainen ja Suomen Pankin pääjohtaja Liikanen näillä höpinöillään valehtelijoiden klubin kunniajäseniksi?
Hallitus ja Liikanen ovat selittäneet, että on järkevää irrottaa pankkien kohtalo valtioiden kohtalosta. Siksi pitää mahdollistaa suora pankkituki ohi valtioiden. Herää vain kysymys, kenelle tämä on järkevää? Ei ainakaan suomalaiselle veronmaksajalle. Jos esimerkiksi espanjalaiset poliitikot ja pankkiirit ovat sulassa sovussa aiheuttaneet pankkikriisin
Espanjassa, miksi suomalaiselle veronmaksajalle on edullista, että Espanja pesee kätensä ja kriisi kaadetaan meidän maksettavaksemme? Ajatushan on täysin absurdi.
Jokin aika sitten pitivät Saksan, Hollannin ja Suomen valtiovarainministerit kokousta Suomessa. Julkilausumana ilmoittivat, että EVM:ää ei saa käyttää kuin tulevien pankkikriisien hoitoon, ei nykyisen. Missään ei vain ole kerrottu, mitä he tarkoittavat tulevilla pankkikriiseillä ja mitä nykyisellä?
Kun torstaina päätettiin, että EVM:stä voidaan jakaa pankkitukea jo heti ensi vuoden alusta, tuskin tätä päätöstä tarvittiin tulevien pankkikriisien takia? Pankkikriisihän yleensä vaatii kehittyäkseen useampia vuosia. Siis sillä tarkoitetaankin ilmeisesti, että EVM:stä voidaan rahoittaa jo nyt syntyneitä pankkikriisejä, joita ei kuitenkaan vielä ole virallisesti julkistettu.
Eli eri puolilla euroaluetta asiansa sotkeneet valtiot voivat kaataa sotkunsa meidänkin maksettavaksemme. Siis Katainen ja Urpilainen tässä ilmeisesti tavoittelevat kunniajäsenyyttä valehtelijoiden klubissa?

TV:n ykkösaamu haastatteli Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasta

Toimittaja kysyi, millaisia tappiota eurokriisistä voi aiheutua Suomelle ja kuka ne maksaa? Liikanen jatkoi ponnisteluaan valehtelijoiden klubin jäseneksi toteamalla, että Suomen Pankki on kerännyt hyvinä aikoina riskipuskureita ja riskianalyysien mukaan ne riittävät.
Kysymys on vain siitä, että Suomen Pankki vanhan europropagandan hengessä katsoo, ettei euromaihin sisälly riskiä. Siksi riski on pieni. Mutta Suomen Pankki on tehnyt kriisimaiden lainojen tukiostoja miljardeilla hyväksyen vakuudeksi mitä tahansa roskaa. Juhani Huopainen kuvasi ongelmaa blogissaan.
Lisäksi Suomen Pankilla on lähes 100 miljardin Target-saamiset EKP:ltä. Kriisitilanteessa on auki, kuka nuo maksaa?
Esimerkiksi nuo Target-saatavat ovat Liikasen propagandassa riskittömiä. Sixten Korkman mainitsi ne riskinä, jos Suomi eroaisi eurosta. Siis jossakin tilanteessa ne ovat riski ja joskus taas ei. Aina sen mukaan, millaista puppua meille halutaan syöttää.
Edelleen Liikanen väitti, että pankkiunioni mahdollistaa sijoittavavastuun toteuttamisen. Vastineeksi pankkien tukemisesta veronmaksajat voisivat ottaa omistusta pankeista. Kukaan ei kuitenkaan ole kertonut, mitä uutta pankkiunioni toisi tässä suhteessa nykytilanteeseen verrattuna?
Otetaan esimerkiksi Kreikan lainat vaikkapa saksalaisille ja ranskalaisille pankeille. Nuo lainat olisi voitu kirjata alas, josta olisi seurannut suuret tappiot noiden maiden pankeissa. Noiden maiden veronmaksajat olisivat joutuneet pääomittamaan pankit ja vastineeksi olisi otettu osakkeet veronmaksajien omistukseen. Ei pankkiunioni tässä mitään uutta toisi.
Tuota järjestelyä ei toteutettu kahdesta syystä. Kun tuki naamioitiin tueksi Kreikalle, ei pankkeja otettu yhteiskunnan omistukseen, vaikka niiden tappiot tukipakettien myötä siirrettiin eri maiden veronmaksajille. Pankit olivat poliittisesti liian mahtavia pakotettavasti tällaiseen.
Toinen syy oli se, että nuo maat saivat ulkopuolisten maiden (kuten Suomi) veronmaksajat maksamaan osan kustannuksista. Ei pankkiunionia tarvita sijoittajavastuun toteuttamiseen. Se tarvitaan sitä varten, että esim. suomalaiset veronmaksajat saadaan maksamaan kustannuksia. Liikanen taas pinnisteli kohti valehtelijoiden klubin kunniajäsenyyttä.

Sixten Korkman kertoi haastattelussaan, että Kreikka ei lainojaan tule maksamaan takaisin

Harvoin asiaa on näin suoraan kerrottu virallisen ”totuuden” läheltä, vaikka asia on ollut kaikkien todettavissa jo pitemmän aikaa ja asiasta on täälläkin kerrottu useampaan kertaan.
Suomella on Kreikan lainoista ja takauksista todellisuudessa jo syntynyt 5-9 miljardia tappiota. Ne ovat virallisessa kirjanpidossa vielä ”tuntemattomia vahinkoja”, koska niitä ei vielä ole näytetty avoimesti. Asiaa peitellään kaatamalla Kreikalle lisää rahaa aikaisempien velkojen maksamiseen.
Korkman rinnasti tuon humanitaariseksi avuksi kreikkalaisten ahdingon pienentämiseksi. Sinänsä erikoinen väite, että Katainen ja kumppanit ovat tosiasiassa lahjoittaneet 5-9 miljardia suomalaisten veronmaksajien rahoja humanitaarisena apuna Kreikkaan kertomatta asiasta veronmaksajille.
Mutta todellisuudessa nuo rahat eivät ole edes jääneet Kreikkaan. Ne ovat kiertäneet Kreikasta saksalaisiin ja ranskalaisiin pankkeihin. Ne ovat se osuus, joka noiden maiden pankkien tappioista on siirretty suomalaisten veronmaksajien niskaan.

Yksi osa pankkiunionia on yhteinen talletussuoja

Nythän tilanne on sellainen, että lähinnä pohjoismaissa pankeille on jonkinlainen talletussuojarahasto. Se ei ole valtava, mutta arvioitu riittäväksi suomalaisen pankkijärjestelmän asioiden turvaamiseksi. Suomessa pankkien riskit ovat paremmin hallinnassa kuin useimmissa euromaissa.
Sen vastineeksi noissa euromaissa talletussuojarahastot ovat mitättömiä tai puuttuvat kokonaan. Pankkiunionissa nuo talletussuojarahastot yhdistettäisiin ja suomalaisesta talletussuojasta maksettaisiin muualla holtittomasti toimineiden pankkien tallettajilleen aiheuttamia tappioita. Tuon perustelemiseksi pankkivalvonta halutaan ulottaa kaikkiin 6 000 euroalueen pankkiin, eikä vain suurimpiin ja systeemisesti vaarallisimpiin.
Eikä kyse ole pelkästään jo rahastoiduista varoista. Noilla rahastoilla on mahdollisuus kasvattaa volyymiään lainaotolla. Ja tuon kustannukset peritään suomalaisilta asiakkailta pankkien kohonneina maksuina. Mielenkiintoista, että Suomessa Finanssialan keskusliitto on äänekkäästi vastustanut talletussuojan yhdistämistä. Tähän asti EK:n lähipiiri on kritiikittä kannattanut eurotukia, mutta tässä on syntynyt ensimmäinen särö rintamaan.
Katainen, Urpilainen ja Liikanen puhuvat meille vain pankkivalvonnan yhdistämisestä ja muilla ulottuvuuksilla ”ei ole kiirettä”. Todellisuudessa nimenomaan pankkivalvonnan toteuttaminen nopeasti on mahdotonta ja ainoat nopeasti peliin heitettävät osat ovat pankkituki ja hieman myöhemmin talletussuojan yhdistäminen. Eli meille syötetään taas puppua.
Ja kaikkea perustellaan sillä, että jos emme maksa, tulee kauhea lama ja Suomi tuhoutuu. Todellisuudessa monilla tahoilla arvioidaan, että juuri euro on pahin lamageneraattori. Lamahan on euroalueelle juuri kaatumassa päälle, kuten talousluvuista hyvin näkee. Ja se kaikki tapahtuu euron olosuhteissa.
Mistä löytyisi se potku, joka saa Suomen tuhoa kohti etenevän linjan asiassa muuttumaan? Euroalueen liittovaltiota ajetaan härkäpäisesti peittäen tätä erilaisilla verukkeilla ja hätävalheilla. Kuka uskoo, että kun esimerkiksi Kreikasta kaatuu syliin 5-9 miljardin tappiot, sillä ei olisi mitään vaikutusta Suomen julkiseen talouteen?
Ehkä karmea kunnallisvaalitappio kokoomukselle ja demareille voisi käynnistää noissa puolueissa johdon ja politiikan vaihdon. Muuten jatketaan ilmeisesti valheita ladellen kohti katastrofia.

Alkuperäinen blogi: