Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten jotensakin kuppaamista siihen tapaan,että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.”

torstai 28. kesäkuuta 2012

Artikkelisarja (1) 
Kapitalistit elävät kauhunhetkiä: 'Vallan asymptootit'Real World Economics Review on julkaissut taas kerran oivaltavan ja silmiä aukaisevan artikkelin 'Vallan asymptootit'. Bischler ja Nitzan argumentoivat, että nykypäivän kapitalistit eivät ole huolissaan kasvusta, työllisyydestä ja voitoista vaan siitä, että he 'menettävät otteensa'.Toimittaja:

 Riikka Söyring (WEA:n, World Economic Association´in jäsen)28.6.2012, Verkkomedia.org 

Kapitalistit elävät kauhunhetkiä: 'Vallan asymptootit'
Real World Economics Review on julkaissut artikkelin, The asymptotes of power ("Vallan asymptootit"), jonka ovat kirjoittaneet Shimshon Bischler, joka opettaa poliittista ekonomiaa Israelin yliopistoissa sekä Jonathan Nitzan, joka opettaa poliittista ekonomiaa Yorkin yliopistossa Torontossa, Kanadassa.
Artikkeli on osa artikkelisarjaa, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2008.
Aiemmissa artikkeleissa hahmoteltiin kriisin syntyä, ja argumentoitiin kyseessä olevan systeeminen kriisi, ja että kapitalistit olivat ´systeemisen kauhun´ vallassa. Uusin artikkeli ´Vallan asymptootit´ pyrkii kertomaan - Miksi?
Asymptootti on suora tai käyrä A, mitä toinen käyrä B lähestyy äärettömyydessä. Kun B:tä kuljetaan eteenpäin rajatta, etäisyys A:n ja B:n välillä kutistuu kohti nollaa. On myös mahdollista, että käyrä leikkaa asymptoottiaan, jopa äärettömän monta kertaa.
Matemaatikot käyttävät ´asymptoottia´ kuvaamaan kvantitatiivista rajaa, kuten "kattoa tai lattiaa, jota käyrä ei koskaan täysin saavuta".
Artikkelissa asymptootti kuvaa niitä leikkauspisteitä, joissa sosiaalinen kuohunta alkaa; pisteitä, joissa vallan raja tulee vastaan.
Pelko otteen menettämisestä hallitsee
Bischler ja Nitzan argumentoivat, että nykypäivän kapitalistit eivät niinkään ole huolissaan kasvusta, työllisyydestä ja voitoista vaan siitä, että he ´menettävät otteensa', koska kapitalistit ovat pakotetut tajuamaan, että heidän järjestelmänsä ei kenties olekaan ikuinen, ja että se ei kenties selviä edes nykyisessä muodossaan.
"Kun ensimmäisen kerran artikuloimme argumenttimme vuosina 2009 ja 2010, vastaus oli vähättelevä. Toki kapitalismi oli kriisissä, mutta kriisi ei missään mielessä ollut systeeminen, kuului vastaväite. Kriisi ei millään muotoa uhannut kapitalismia tahi kapitalistien itseluottamusta kykyynsä hallita kapitalismia...Kuluneen vuoden aikana asenteet ovat kuitenkin muuttuneet."
"Siitä, miksi kapitalismi on kriisissä, ei kuitenkaan ole päästy yksimielisyyteen."
Osa syyttää liikaa sääntelyä, osa sääntelyn vähyyttä. Osa puhuu ylivelkaantumisesta, osan mielestä vika on liian vähässä luototuksessa ja kaapatussa rahoitusjärjestelmässä. Jotkut keskittyvät eri maihin tai jonkin maan jonkin sektorin toimintaan, toiset analyytikot pitävät syypäänä kriisiin liian vähäistä kysyntää.
Kun riisutaan tekniset yksityiskohdat ja poliittiset inklinaatiot, kaikki selitysmallit jakavat perustan: kaikki ne viittaavat kahteen poliittisen ekonomian kahtiajakoon, politiikka vs. talous sekä reaalitalous vs. nimellinen.
Seurauksena yhteisistä ´perustuksista´, jokainen selitysmalli, riippumatta muusta suuntauksestaan, on yksimielinen kolmesta asiasta:

1) Nykyisen kriisin pohja on ´taloudellinen´: politiikka näyttelee oman osansa mutta pohjimmainen syy on taloudessa.
2) Kriisi kasvaa, koska talouden ´reaali´ ja ´nimellinen´ eivät ole tasapainossa eivätkä ´yhteensopivia´: tuotannon ja kulutuksen aidot prosessit osoittavat negatiiviseen suuntaan, ja näitä negatiivisia kehityksiä vahvistaa nimellisten rahoituskuplien inflaatio sekä deflaatio, joiden epäsynkronissa tapahtuva laajeneminen sekä supistuminen pahentaa huonoa tilannetta.
3) Kriisin juuret ovat vanhoissa synneissä. Jo kauan olemme antaneet reaalitalouden heiketä, rahoituskuplien inflatoitua ja politiikan vääristymien kasaantua. Näin toimimalla olemme tehneet kardinaalivirheen heikentämällä kasvun mahdollisuuksia ja antamalla pääomien kasaantua.
(Toim. huom. Pääomien kasautuminen heikentää kasvun mahdollisuuksia, kuten tiedetään jo edelliseen Suureen Lamaan johtaneista kehityskuluista).
Kriisipisteen tavoittaminen
Yhteistä kaikille selitysmalleille on, että ne katsovat taaksepäin, eivät tulevaisuuteen. Bischler ja Nitzan kysyvät: Mitä, jos nuo kolme oletusta ovat kuitenkin vääriä? Millaisia vastauksia saadaan, jos ei tarkastellakaan kapitalismia tuotannon ja kulutuksen näkökulmasta, vaan vallan mallina?
Tästä näkökulmasta vastaukseksi saadaan: "Tavallinen kapitalismin kriisi merkitsee sitä, että kapitalistit odottavat valtansa vähenevän, mutta saavansa sen ennen pitkää takaisin. Systeeminen kriisi taas merkitsee sitä, että kapitalistit pelkäävät valtansa suuresti vähenevän tai jopa loppuvan, hajoavan, ja että hajoaminen voi olla lopullista - ainakin kapitalismin ´voimassa olevien´ parametrien mukaan."
"Kapitalistinen valta harvoin saavuttaa ylärajaansa... koska kapitalistit eivät voi olla etsimättä lisää valtaa: pääoma on voimaa ja valtaa: tarve akkumuloitua, kasvaa, on tarve lisävoimalle... Kuitenkin, mitä lähemmäs rajaa kapitalisti pääsee, sen suurempaa vastavaikutusta se synnyttää; mitä suurempi vastavoima, sen vaikeampi on voimaa kasvattaa; sen suurempi on tarve voimankäyttöön ja jopa sabotaasiin, ja mitä enemmän voimankäyttöä ja sabotaasia, sen suurempi todennököisyys on vastaiskulle, joka hajottaa (pääoman) vallan keskittymisen."
Tämä on asymptaattinen piste, kriisipiste.
Kirjoittajat uskovat, että kun "1%:a" kurkistaa tulevaisuuteen, he käsittävät, että jos he aikovat lisätä nettovoitto-osuuttaan (joka on jo nyt ennätyskorkealla) kansallisesta tulosta - tai säilyttää sen, heidän on pakko lisätä "alempiin luokkiin kohdistuvaa sosiaalista väkivaltaa" vaikka sen määrä on nyt jo melkoinen.
Sosiaalisella väkivallalla tarkoitetaan muun muassa alempien tuloryhmien toimeentulomahdollisuuksien huonontamista palkkoja alentamalla, eläkkeitä leikkaamalla/jäädyttämällä sekä leikkaamalla terveydenhuollosta, koulutuksesta ja perustoimeentuloturvasta. Poliittisessa puheessa sosiaalinen väkivalta kulkee nimillä ´talouskuri´, ´tehostaminen´, ´uudistus´, ´rakennemuutos´ sekä ´välttämättömyys´.
Sosiaalista väkivaltaa ovat myös lakko-oikeuden poistaminen sekä monet muut erilaiset pakkokeinot. Sosiaalisen väkivallan korkea aste lisää omistajaluokan pelkoja vastaiskuista.
Tämä on Bischlerin ja Nitzanin mukaan nähtävissä muun muassa eniten omistavan 10 prosentin ja vankityövoiman korrelaatiossa. Jotta vallan huippu on saavutettu, hallitsevan luokan on täytynyt käyttää uhkia, sabotaasia ja kivun tuottamista muuhun väestöön.
Yhdysvalloissa onkin maailman eniten vankeja suhteutettuna asukaslukuun. Erilaisia turvapalveluyrityksiä sekä vartioituja asuinalueita varakkaille on myös paljon.
Maista, jossa eriarvoisuutta ei esiinny siinä mittakaavassa kuin Yhdysvalloissa - demokratian kehdossa ja innokkaassa asevoimin demokratisoijassa - ei esiinny myöskään muita eriarvoisuuden mukanaan tuomia ilmiöitä samassa mittakaavassa.
Eriarvoistuminen on lisääntynyt voimakkaasti, tehtyjen poliittisten valintojen myötä, eri puolilla maailmaa. Asymptoottinen kohta lähenee.
Toisaalta, kirjoittajat toteavat, jos kapitalismi murskaa vastustajansa ja alemmat luokat perinpohjin (kuten esimerkiksi George Orwellin kirjassa 1984 tai Jack Londonin kirjassa Iron Heel), tämä eliminointi loisi kokonaan uuden vallan mallin, joka ei perustuisi avoimeen ostamiseen ja myymiseen - ja kapitalismi sellaisena kuin me sen tunnemme, loppuisi.
Kirjoittajien 38 -sivuinen artikkeli on selkeä, hyvin perusteltu ja kiinnostavaa ajateltavaa.
Lue myös:
Kapitalismin kehityksen väkivaltainen historia
Lähde:
Real World Economics Review, issue 60
Shimshon Bischler, Jonathan Nitzan:
The asymptotes of power
Aihepiiristä toisaalla:
Raha ja Talous -blogi, Jussi Ahokas
Riikka Söyring: Kuinka köyhyys syntyy
Verkkomedia: Orjuuden ekonomia - Ekonomian orjat

Talousviisaus sanoo, että kapitalismi on vapautta ja vapaita yhteiskuntia, eikö vaan? Jos olet koskaan epäillyt sen logiikan olevan roskaa, suosittelen tutustumaan kanssani kirjaan The Invention of Capitalism - 'Kuinka kapitalismi keksittiin' - jonka on kirjoittanut taloushistorioitsija Michael Perelman.

Suomennos: Riikka Söyring
9.4.2012, Verkkomedia.org
Kapitalismin kehityksen väkivaltainen historia
"…jokainen paitsi idiootti tietää, että alemmat luokat on pidettävä köyhinä, tai he eivät koskaan ole tuotteliaita."
— Arthur Young; 1771
Perelman karkoitettiin Chigaco Stateen, punaniskacollegeen Kaliforniassa, koska hän suhtautui epäilevästi vapaamarkkinaideologiaan.
Perelman on käyttänyt karkoitusaikansa hyödyllisesti ja kaivautunut syvälle Adam Smithin sekä hänen aikalaistensa kirjeenvaihtoon, kirjoittaakseen kapitalismin luomisen historian, joka menee pitkälle ohi Smithin pintapuolisen The Wealth of Nations -teoksen ("Kansojen varallisuus") satukirjajuttujen ja suoraan lähteille.
Lukijalla on mahdollisuus tutustua varhaisiin kapitalisteihin, taloustietelijöihin, filosofeihin, papistoon ja valtiomiehiin heidän omien sanojensa kautta. Eikä heidän ajatusmaailmansa ole kaunis.
Eräs seikka, jonka historialliset asiakirjat tekevät erinomaisen selväksi on se, että Adam Smith ja hänen laissez-faire -kaverinsa olivat joukko kaappivaltiomiehiä, jotka tarvitsivat brutaalia hallituspolitiikkaa ruoskiakseen Englannin maalaisväestöstä kapitalismille työvoimaa, joka hyväksyy palkkaorjuuden.
Francis Hutcheson, jolta Adam Smith oppi kaiken luonnollisesta vapaudesta, kirjoitti:
"On siviililakien suuri tehtävä vahvistaa poliittisin sanktioin useita luonnonlakeja... Väestö täytyy opettaa ja sitoa laein parhaisiin menetelmiin, joilla hoitaa omia asioitaan ja harjoittaa mekaanista toimintaa."
Huolimatta siitä, mitä mahdollisesti olet oppinut, muutos kapitalistiseen yhteiskuntaan ei tapahtunut luonnollisesti tai pehmeästi.
Näetkös nyt?
Englantilainen maalaisväestö ei halunnut luopua maalaiselostaan, jättää maitaan ja työskennellä nälkäpalkalla saastaisissa, vaarallisissa tehtaissa joita uusi, rikas maanomistajaluokka, kapitalistit, perustivat. Hyvästä syystä eivät halunneet. Käyttämällä Adam Smithin omia arvioita tehtaan työläiselle maksetusta palkasta, tehdastyöläisen piti työskennellä enemmän kuin kolme päivää saadakseen parin kaupallisesti tuotettuja kenkiä.
Vaihtoehtoisesti he saattoivat tehdä (maalla asuessaan) itse omat töppösensä muutamassa tunnissa, ja viettää lopun päivää olutta juomalla. Tehdastyö ei ollut kovin hääppöinen vaihtoehto. Mutta kapitalismin toimimiseksi kapitalistit tarvitsivat joukon halpaa ylijäämätyövoimaa. Mikä neuvoksi?
Kutsukaa kansalliskaarti!
Maaseudun väestö ei ollut kiinnostunut leikkimään orjaa, joten filosofit, taloustieteilijät, poliitikot, moralistit ja johtavat yritysmaailman henkilöt aloittivat hallituksen lobbaamisen. Ajan mittaan he saivat aikaan joukon uusia lakeja ja sääntöjä, jotka oli suunniteltu pakottamaan maaseudun väestö ulos vanhasta ja mukaan uuteen tuhoamalla heidän perinteinen omavaraisuutensa.
"Brutaalit toimet, jotka yhdistetään siihen prosessiin, jolla väestön enemmistö riisuttiin omavaraisuudesta, saattavat näyttää olevan kaukana klassiseen talouspolitiikkaan yhdistetystä laissez-faire -asenteesta," kirjoittaa Perelman. "Todellisuudessa enemmistönä olleiden pientuottajien raunioittaminen sekä laissez-faire´n rakentaminen ovat niin läheisesti kytkeytyneet, että Karl Marx - tai ainakin hänen kääntäjänsä - nimesivät tämän massojen pakko-oton "primitiiviseksi akkumulaatioksi".
(suom.huom. Primitiivisen akkumulaation - jolla Marx tarkoittaa kapitalismin varhaiskehitystä -kannalta on oleellista että talonpoikien tuotantovälineet pakkolunastetaan)
Perelman viitoittaa ne monet politiikat, joilla maaseudun väestö pakotettiin pois mailtaan - aina niin kutsutuista metsästyslaeista, jotka kielsivät talonpoikaa metsästämästä, maaseudun tuotannon tuhoamiseen aitaamalla väestö pienempiin yksiköihin - mutta kaikkein kiinnostavin osa kirjaa on, kun pääsee lukemaan Adam Smithin esikapitalistikollegojen valittavan ja vinkuvan sitä, kuinka maaseudun väestö, talonpojat, ovat liian itsenäisiä ja kuinka heillä on liian mukavat oltavat: esikapitalistikollegojen mielestä talonpoikia on liian vaikea riistää, ja he pohdiskelevat, kuinka pakottaa talonpojat tilanteeseen, jossa heidän on pakko hyväksyä palkkaorjuus.
Tämä aikalaispamfletti tallentaa hyvin yleisen asenteen menestyviä, itsenäisiä talonpoikia kohtaan:
"Lehmän tai kahden omistaminen, karjun ja muutaman hanhen, luonnollisesti ylentää talonpojan... Vaellessaan karjansa perässä hän kehittää velttouden tavan. Neljännes, puolikas, ja joskus koko päiväkin on kokonaan menetetty. Päivästyöstä tulee vastenmielistä; vastahakoisuus lisää velttoutta. Ja ajan mittaan puoliksi ruokitun vasikan tai karjun myyminen tarjoaa keinot lisätä vaatimattomuuden puutteen laiskuuteen."
Toinen aikalaispamfletisti kirjoittaa:
"Enkä saata kuvitella suurempaa kirousta ihmisryhmälle, kuin tulla viskatuksi maapalalle, jolla elannon ja ravinnon hankkiminen oli, suuressa määrin spontaania, ja säätila vaati tai salli vain vähän huolenpitoa vaatetukselle tai suojalle."
John Bellers, kveekari "filosofi" ja talousajattelija näki itsenäiset talonpojat esteenä suunnitelmilleen pakottaa köyhät ihmiset tehdasvankiloihin, jossa heidän tulisi elää, työskennellä ja tuottaa 45 prosentin voittoa tehtaiden aristokraattisille omistajille:
"Metsämme ja yhteismaamme (synnyttävät Köyhät, jotka oleilevat niissä aivan liian paljon kuin Intiaanit konsanaan) ovat este teollistumisellemme, sekä Laiskuuden ja Velttouden Syntysijoja."
Daniel Defoe, kirjailija ja kauppamies huomautti, että Skotlannin ylämaalla:
"ihmiset olivat erittäin hyvin varustettuja elintarpeilla... hirven, peuran ja kauriinlihaa ylenpalttisen runsaasti, ja kaikkina vuodenaikoina, nuorta ja vanhaa, minkä he ampuvat pyssyillään milloin vain riistaa löytävät."
Thomas Pennant, botanisti, oli sitä mieltä, että tämä omavaraisuus raunioitti täydellisen hyvän maalaisväestön:
"Ylämaalaisten käytöstapoja voidaan kuvailla näillä sanoilla: hyvin velttoja ja laiskoja, milloin heitä ei ole usutettu sotaan tai muun elähdyttävän ajanvietteen pariin."
Koska täysinäinen vatsa ja tuottava maa olivat ongelma, ratkaisu, jolla nämä laiskurit saadaan ruoskittua sorvin ääreen, oli ilmeinen: potkitaan heidät pois heidän mailtaan ja annetaan nälkiintyä.
Kolmevuotiaan tulisi ansaita oma leipänsä
Arthur Young, aikanaan suosittu kirjoittaja ja talousajattelija, jota John Stuart Mill kunnioitti, kirjoitti vuonna 1771: "...jokainen, paitsi idiootti ymmärtää, että alemmat luokat tulee pitää köyhinä, tai he eivät koskaan ole tuotteliaita."
Sir William Temple, poliitikko ja (Gulliverin matkojen luojan) Jonathan Swiftin pomo, oli samaa mieltä, ja ehdotti että ruokaa tulee verottaa niin paljon kuin mahdollista, jotta estettäisiin työtätekevältä luokalta laiskuus ja irstailu.
Temple edisti myös ajatusta laittaa neljävuotiaat lapset töihin tehtaisiin, kirjoittaen "näillä menetelmin, toivomme, että tuleva sukupolvi tottuu niin jatkuvaan työntekoon, että se ajanmittaan tuntuu heistä mieleiseltä ja viihdyttävältä."
Joidenkin mielestä nelivuotias oli jo liian vanha (sopeuttamiseen).
Perelmanin mukaan "John Locke, usein vapauden filosofina nähty, vaati työn aloittamista jo kolmen vuoden kypsässä iässä.
Lapsityövoiman käyttö innosti myös Defoeta, joka iloitsi mahdollisuudesta että "neljän tai viiden vuoden iän saavuttaneet lapset... voisivat jokainen ansaita oman leipänsä."
- Mutta nyt harhaudun aiheesta... 
Tuottavuuden onnelliset kasvot
Jopa David Hume, tuo suuri humanisti, tervehti köyhyyttä ja nälkää positiivisina kokemuksina köyhälle luokalle, ja syytti Ranskan "köyhyyttä" sen hyvästä ilmastosta ja hedelmällisestä maaperästä: "On usein havainnoitu puutteen vuosina, jos puute ei ole äärimmäistä, että köyhät työskentelevät ahkerammin, ja todella elävät paremmin."
Kunnianarvoisa kirkonmies Joseph Townsend uskoi, että ruoan säännöstely oli oikea toimintatapa: "(Suora, työvoimaan kohdistuva) laeilla sitominen aiheuttaa liikaa vaivaa, melua ja väkivaltaa... kun taas nälkä on rauhanomainen, hiljainen, herkeämätön painostuskeino, mutta luontaisena motiivina tuottavuuteen, se vaatii mitä voimakkainta voimanponnistusta... Nälkä kesyttää villeimmätkin eläimet, se opettaa säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta, tottelevaisuutta ja alistumista eläimellisimmällekin, itsepäisimmälle ja uppiniskaisimmalle."
Patrick Colquhoun, kauppias joka perusti Englannin ensimmäiset (ja yksityiset) "ennaltaehkäisevät poliisivoimat" estääkseen satamatyöläisiä lisäämästä niukkoja tulojaan varastetuilla tavaroilla, esitti kenties läpinäkyvimmän ja selkeimmän selityksen sille, kuinka nälkä ja köyhyys korreloivat tuottavuuden ja varallisuuden kasvattamisen kanssa:
"Köyhyys on yhteiskunnallinen olotila, jossa yksilöllä ei ole ylijäämätyötä varastossa, tai, toisin sanoen, ei omaisuutta tai keinoja elämiseen, paitsi se, minkä hän saa jatkuvasti työskentelemällä. Köyhyys on sen vuoksi mitä tärkein ja arvokkain yhteiskunnan rakennusaines, jota ilman kansat ja yhteisöt eivät voi pysyä sivistyksen tilassa. Se on ihmisen osa. Se on varallisuuden lähde, koska ilman köyhyyttä ei olisi työvoimaa, eikä voisi olla rikkauksia, ei hienostuneisuutta, ei mukavuuksia eikä hyötyä niille, joilla on varallisuutta."
Colquhounin yhteenveto sopii myös rahaan, se on niin hyvä, että se kannattaa toistaa. Koska se, mikä päti englantilaiseen talonpoikaan 1700-luvulla, on yhä totta, mitä meihin tulee:
"Köyhyys on sen vuoksi mitä tärkein ja arvokkain yhteiskunnan rakennusaines, jota ilman kansat ja yhteisöt eivät voi pysyä sivistyksen tilassa. Se on ihmisen osa. Se on varallisuuden lähde, koska ilman köyhyyttä ei olisi työvoimaa, eikä voisi olla rikkauksia, ei hienostuneisuutta, ei mukavuuksia eikä hyötyä niille, joilla on varallisuutta."
Lisäys: Lue myös Orjuuden ekonomia - ekonomian orjat http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=8&id=2507
***
Alkuperäinen teksti: The Exiled, Yasha Levine: Class War for Idiots: Recovered Economic History: "Everyone but an idiot knows that lower classees must be kept poor, or they will never be industrious"
Recovered Economic History: "Everyone but an idiot knows that the lower classes must be kept poor, or they will never be industrious"
Suomentajan kommentti:
Toinen edelleen ajankohtainen, yleishyödyllinen teos on norjalaisen rauhanaktivisti ja lakimies Fredrik S. Heffermehlin kirjoittama Nobelin rauhanpalkinto. Mitä Nobel todella tahtoi (Like-kustannus, 364 sivua).
Heffermehlin kirja käsittelee rauhanpalkinnon jakoperusteita ja palkitsemisen taustavoimia.
Rauhanpalkinnon kriteereiksi määrätään Nobelin testamentissa "rauhan puolesta työskenteleminen, sekä toiminta kansojen välisen veljeytymisen, vakinaisten armeijoiden lakkauttamisen tai supistamisen sekä rauhankongressien järjestämisen ja tukemisen puolesta".
Heffermehlin mukaan palkinnot jakava Nobel-komitea ei ole kunnioittanut testamentissa ilmaistua tahtoa vaan palkintoja on käytetty poliittisiin tarkoituksiin, palvelemaan Norjan länsivetoista ulkopolitiikkaa, sekä veteraanipoliitikkojen palkitsemiseen. Palkintojen jakamista kontrolloi liike-elämä. 
Liitteet:
1. Adam Smith (5. kesäkuuta 1723, Kirkcaldy, Skotlanti - 17. heinäkuuta 1790, Edinburgh, Skotlanti) oli skotlantilainen taloustieteilijä ja moraalifilosofi. Hän oli yksi skotlantilaisen valistuksen avainhahmoja. Smithiä pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä, vapaakaupan varhaisena kannattajana ja keskeisenä klassisena liberaalina. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1776 julkaistu Kansojen varallisuus.
2. Francis Hutcheson (8. elokuuta 1694 – 8. elokuuta 1746) syntyi skottilaiseen presbyteeripapin perheeseen Irlannissa. Hutcheson toimi Glasgow´n yliopistossa moraalifilosofian professorina.
Häntä pidetään skotlantilaisen valistuksen ajan perustajaisänä, ja hän vaikutti suuresti Adam Smithin ja David Humen ajatteluun.
3. Karl Heinrich Marx (5. toukokuuta 1818 - 14. maaliskuuta 1883) oli preussilaisyntyinen yhteiskuntafilosofi ja sosiaaliteoreetikko. Marx tunnetaan erityisesti teoriasta, joka käsittelee työtätekevän ja omistavan luokan luokkaristiriitaa ja - taistelua. Marxin pääteoksen, Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi lopulta 1867 (toinen ja kolmas osa ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen).
Filosofiassaan Marxin voi nähdä Hegelin seuraajana. Hegelin filosofia perustuu dialektiikkaan, joka tarkoittaa, että maailma kehittyy kahden vastakkaisen voiman, teesin ja antiteesin, taistellessa. Yhteiskuntien historiallinen kehityskulku näyttäytyy Marxin historianfilosofiassa seuraavana:
  • Orjayhteiskunnat - selkeät rajat vapaiden ja orjien välillä; antiikin Kreikan polikset väkivaltainen orjien kurissapito
  • Feodaaliyhteiskunta - maanomistajien ja maaorjien välinen kamppailu
  • Kapitalistinen (teollisuus) yhteiskunta - porvariston ja proletariaatin eli työväenluokan kamppailu, vähän väkivaltaa; laillisesti legitimoitu valta. Riisto näkymättömämpää, koska se tapahtuu rakenteellisesti
Marxin mukaan kapitalismia leimaa aikaisempia tuotantotapoja huomattavasti selkeämmät vastakkainasettelut kahden luokan välillä, jotka ovat porvaristo ja proletariaatti. Kapitalismin erottaa muista tuotantotavoista myös se, että siinä missä aiemmat tuotantoa hallitsevat luokat pyrkivät jonkinlaiseen stabiiliuteen, porvaristo ei voi olla mullistamatta jatkuvasti tuotantovälineitä ja sen mukana muita yhteiskunnallisia suhteita.
Kapitalismissa tuotantoluokka etsii leppymättä voittoja. Tyypillistä tälle tuotantotavalle on myös keskittyminen eli suurten pääomien ajautuminen yhä harvempien käsiin, sekä taloudellisten voittojen jatkuva rakenteellinen tendenssi pienentyä. Tarve saada voittoja saa porvariston levittämään tuotantotapansa ympäri maapalloa niin että tuotanto ja kulutus muuttuvat yleismaailmalliseksi. Näin kansakuntien välille syntyy riippuvuus ja sekä henkiset että materiaaliset tuotteet ylikansallistuvat > globalisaatio.
4. John Bellers (1654 – 8. helmikuuta 1725) oli englantilainen kasvatustieteilijä ja kveekari. Bellers kannatti kansallisia sairaaloita, joissa köyhiä voitaisiin hoitaa ja joissa lääkäreitä koulutettaisiin sekä työssä oppimista laiskuuden torjumiseksi. Bellers kirjoitti teoksen Proposals for Raising a College of Industry of All Useful Trades and Husbandry (1695).
5. Daniel Defoe (syntyi noin 1659-1661 Lontoossa, kuoli 24. huhtikuuta 1731): englantilainen kirjailija, journalisti ja vakooja. Kirjoitti Robinson Crusoen. Defoe syntyi Daniel Foe-nimisenä. Daniel lisäsi nimeensä De-etuliitteen ja väitti polveutunsa De Beau Faux'n suvusta. Vuonna 1696 hän perusti tiiliskivitehtaan Essexiin Tilburyn kaupunkiin.
6. Thomas Pennant (14. kesäkuuta 1726 – 16. joulukuuta 1798) oli walesilainen naturalisti ja antikvaari.
7. John Locke (29.elokuuta 1632 - 28.lokakuuta 1704), filosofi (brittiläinen empiristi), joka on tunnettu sekä tietoteoriastaan että yhteiskuntafilosofiastaan.
Yhteiskuntafilosofiassaan Locke kehitti vaihtoehdon Hobbesin luonnontila-ajatukselle ja esitti omana yhteiskuntateorianaan, että hallinto voi olla legitiimi vain, jos se saa hallittavien suostumuksen ja suojelee elämän, vapauden ja omaisuuden luonnollisia oikeuksia. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä liberalismin puolestapuhujista.
8. Arthur Young (11. syyskuuta 1741 - 12. huhtikuuta 1820) englantilainen kirjailija, joka kirjoitti maataloudesta, taloudesta ja yhteiskuntatieteistä.
9. John Stuart Mill (20. toukokuuta 1806 - 8. toukokuuta 1873) oli englantilainen filosofi ja taloustieteilijä, joka tunnetaan parhaiten utilitaristisen moraaliteorian kehittäjänä ja loogikkona. Historiankirjoihin Mill on jäänyt ennen kaikkea yhteiskunnallisena ajattelijana, joka vaati muun muassa valistuksen ajan ihanteita, yksilönvapautta ja ihmisten arviointia vain heidän ansioidensa pohjalta.
Teoksessaan Principles of Political Economy (1848) Mill otti laissez-faire -myönteisen kannan, mutta katsoi myös markkinoiden usein epäonnistuvan täydellisen hyödyn saavuttamisessa. Niinpä teoksessa on lueteltu joukko tilanteita, joissa valtion väliintulo on mahdollinen. Milliä on pidetty klassisen liberalismin perinteen ajattelijoista yhtenä vasemmistolaisimmista tai ei enää klassisen liberalismin vaan sosiaaliliberalismin yhtenä ensimmäisistä edustajista. 1830-luvulla hän etääntyi klassisesta liberalismista muttei luopunut yksilökeskeisyydestä.
Postuumissa teoksessa Chapters on Socialism (1879) Mill tuki osuustoimintaliikettä ja hyväksyi valtiolliset yritykset edellyttäen, että niillä ei ole monopolia, vaan ne kilpailevat yksityisten yritysten kanssa. Toisaalta J. C. Reesin tutkimuksen mukaan teos ei ole Millin kirjoittama (Mill and his early critics, Leicester, 1956). Lisäksi Millille sosialismi tarkoitti yksilöiden yhteistyötä yhteisten päämäärien eteen (vastakohtana itsekäs egoismi), ei pakollista yhteisomistusta kuten myöhemmin. Mill oli individualisti, jolle yhteisöillä ei ollut itseisarvoa.
Millin kuulumisesta klassisen liberalismin ajattelijoihin on kiistelty. Hän hyväksyi liberalismin perusperiaatteista esimerkiksi pakkovallan vastustamisen ja valtiovallan roolin rajoittamisen tarpeellisuuden:
10. Sir William Temple, ensimmäinen baronetti (25. huhtikuuta 1628 - 27. tammikuuta 1699) oli englantilainen valtiomies ja esseisti.
11. David Hume (1711- 1776). skotlantilainen filosofi, ekonomisti ja historioitsija, joka tunnetaan tietoteoreettisen empirismin kehittäjänä ja valistusaatteen hahmona. Hume saavutti suuren kirjallisen maineen esseistinä ja historioitsijana. Hume esitti poliittisen ihmisen tavan luomuksena, jolla oli taipumus myöntyä hiljaisesti vakiintuneeseen hallintoon, ellei kohtaa epävarmoja olosuhteita. Hän katsoi, että ainoastaan uskonnolliset erimielisyydet saivat ihmiset poikkeamaan suunnastaan jokapäiväisessä elämässä ja ajattelemaan poliittisia asioita. Hume oli itse konservatiivi politiikassa, ja tämän on katsottu näkyneen hänen historiantulkinnoissaan.
12. Joseph Townsend (4. huhtikuuta 1739 - 9. marraskuuta 1816) oli fyysikko, geologi ja Wiltshiressä sijaitsevan Pewseyn kirkkoherra. Vuonna 1786 Townsend kirjoitti teoksen A Dissertation on the Poor Laws jossa hän pyrki murskaamaan naturalistisen, talouden luonnonlakeja (naturalistic theory of economics) koskevan teorian. Townsend vastusti myös kiivaasti työhön kykenevien köyhien auttamista ulkopuolisella avulla so. sosiaalista tulonjakoa, vaikka samalla Townsend kannatti "sosiaaliturvaa", jossa jokaisen tulisi pakolla kuulua yhteisöihin, jotka vastaisivat köyhien terveydenhuolto- ja hautauskuluista.
13. Patrick Colquhoun (14. maaliskuuta 1745 - 25. huhtikuuta 1820), skotlantilainen kauppias, tilastotieteilijä ja rauhantuomari, joka perusti ensimmäisen ennaltaehkäisevän poliisijoukon Englantiin, Thamesin jokipoliisin. Poliisivoimien perustaminen vastoin silloista Englannin perustuslakia onnistui käyttämällä perusteluna kustannustehokkuutta. 

Kuinka köyhyys syntyy?
Euroopan Unionissa romutetaan nyt kriisin varjolla ja elinkeinoelämän talutusnuorassa demokraattista päätöksentekoa. Savuverhona on talouden shokkitila ja sen hoitaminen Teknisiä termejä nakellaan oikealle ja vasemmalle. Missä mennään?

Riikka Söyring
————————————————–
Teollisuusmaiden järjestön OECD:n tuorein raportti paljastaa, että Suomessa tuloerojen kasvuvauhti on rikkaiden maiden nopeimpia. Suomi on selvästi muita Pohjoismaita heikompi vertailtaessa käytettävissä olevien tulojen jaon tasaisuutta sekä verojen ja sosiaaliturvan tuloeroja vähentävää vaikutusta.
OECD:n tutkimus löytää tuloerojen kasvulle muutaman jo tiedetyn syyn. Yksi näistä on pääomatulojen kasvu. Erityisesti Suomessa pääomatulojen kasvu on 1990- ja 2000-luvuilla ollut nopeaa.
OECD:n mukaan globalisaatio on johtanut siihen, että palkat taitoa ja tietoa vaativilla aloilla kuten teknologiateollisuudessa, ovat kasvaneet. Samalla muut palkat ovat suhteellisesti jääneet jälkeen.
OECD-maat ovat lisäksi vastanneet globalisaatioon heikentämällä työehtoja ja jättämällä minimipalkkoja nostamatta, jolloin niiden suhde keskimääräiseen ansioon on heikentynyt.
Työllisyyden kasvun ja tulonjaon heikentymisen yhteisvaikutusta on OECD:n mukaan vaikea arvioida.
Onko?
Rahan luonne ja pankkien monopoli

Ensin on tiedettävä pari perusasiaa rahasta. Rahaa on pääasiassa kahta laatua. Raha on pankkirahaa joka kapitalistisessa talousjärjestelmässä on luottoanalyysiin perustuvaa velkasuhteiden rahallistamista: pankit tekevät velasta kirjauksella “rahaa” joka näkyy saldona asiakkaan tilillä. Asiakas voi olla kotitalous, yritys tai valtio.
Tai raha on keskuspankkirahaa (setelirahoitus). Keskuspankkiraha on liikepankkien saataviin lukeutuvaa varallisuutta.
Pankeilla on monopoli tuotteeseen nimeltä raha. Pankit lainaavat raha-tuotettaan kaikille sitä haluaville, mutta sillä ehdolla lainattu tuote eli raha palautetaan korkoineen. Korot ovat “tuotteen hinta”. Korot on mahdollista maksaa täsmälleen sillä samalla raha- tuotteella, jonka tuottamiseen pankeilla on monopoli.
Korkoon tarvittavaa rahaa ei luoda eli velkaantuminen säilyy.
Pankin varallisuus karttuu sen myöntämistä veloista, kun asiakkaat maksavat sekä velkapääoman lyhennystä että velan korkoja. Talletukset taas ovat rasitteita pankkien taseissa, koska pankit ovat sitoutuneet vaihtamaan kaikki talletukset keskuspankkirahaksi, jos asiakas niin haluaa.
Talouskasvu puolestaan on riippuvaista talouden velkamäärän kasvusta, ja se näkyy myös bkt:n kasvuna. Bkt, bruttokansantuote mittarina ei kuitenkaan kerro mitään rahan jakaantumisesta, vain sen että kokonaisvelka kasvaa ja joku maassa ansaitsee.
Velan nopea kasvu siis korreloi talouskasvun kanssa.
Taantumassa tai lamassa velan määrän kasvu vastaavasti hidastuu. Se taas hidastaa talouskasvua entisestään: raha ei liiku. Vain liikkuva raha on ostovoimaa joka luo työpaikkoja. Pankkien tukeminen kriisiaikoina ei tuo liikkuvaa rahaa, jolla ostovoimaa syntyy. Enemmän hyötyä olisi esimerkiksi valtion kotimaahan tekemistä investoinneista.
Verotus ja talouskasvu liittyvät saumattomasti toisiinsa nykyjärjestelmässä.
Velanmaksuun ja julkisten palveluiden ylläpitämiseen sanotaan tarvittavan verotusta.
Verottamalla työtä (ansiotuloverotus), kulutusta (arvonlisävero) ja energiaa (ympäristö- ja energiaverot, polttoaine- ja dieselvero) vähennetään kotitalouksien ja yritysten käytettävissä olevaa rahamäärää, mikä hidastaa talouskasvua.
Tällainen verotuksen painottaminen on ongelmallista, koska verorasite kohdistuu eniten pieni- ja keskituloisiin. Samalla verotuksen painottaminen kuvatulla tavalla ylläpitää pääoman omistajien tuotto-osuutta tunneloimalla rahat omistajien tileille, joita ei juurikaan veroteta: varallisuusvero on poistettu ja pääomaverotusta kevennetty. Hallintarekisteriä koskevaa lakia ollaan muuttamassa Mari Kiviniemen (kesk) aloitteesta niin, että omaisuuden piilottaminen verotuksen ulottuvilta on entistä helpompaa.
Tällöin valtio ja kunnat ajautuvat rahoittamaan sosiaalietuuksia, projekteja ja muita julkisia toimintoja lainarahalla ylläpitääkseen lakisääteisiä velvoitteitaan. Tällöin valtio ja kunnat myös väistämättä velkaantuvat pankeiksi kutsutuille yksityisille osakeyhtiöille. Ja tällöin väistämättä myös veronmaksajien taakka kasvaa. Jostainhan pankkien korkoihin tarvittava raha täytyy nykäistä. Veronmaksajien taakan kasvaessa heille taas jää vähemmän rahaa käyttöön, jolloin talouskasvu hidastuu.
Kasautuva köyhyys
Kritiikitöntä vapaan yrittämisen, yksityistämisen, tehokkuuden, lisäarvon ja kasvun mallia on toteutettu pääasiassa anglosaksisissa maissa: Yhdysvalloissa, Irlannissa ja Britanniassa.
Pankkien varallisuus bkt:sta oli noin 70 prosenttia 1880-1970 luvuilla. Uusliberalisoinnin myötä pankkien varallisuus ylitti vuonna 2005 Britanniassa 500 prosentin rajan. Eli samalla kun maan kokonaisvarallisuus “kasvoi”, syveni köyhyys suurimmassa osassa maata.
Eriarvoisuuden, joka syntyy tulojen epätasaisesta jakautumisesta, on todettu olevan yhteydessä moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin kuten lapsikuolleisuuteen, rikollisuuteen, elinikään, psyykkisiin sairauksiin, liikalihavuuteen, aliravitsemukseen, teiniraskauksiin, päihteiden käyttöön, masennukseen ja työttömyyteen.
Näiden ongelmien hoitaminen muulla tavoin kuin tuloeroja tasaamalla taas tulee valtiolle erittäin kalliiksi.
Vaihtoehto on köyhien jättäminen kokonaan heitteille tai armeliaisuuden varaan. Tätä heitteillejättämistä toteutetaan esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa, tulevaisuudessa mahdollisesti myös Euroopan Unionissa ja Suomessa.
Sosiaalisten ongelmien suuruuteen ja määrään ei maan vauraudella itsessään näytä olevan merkitystä, vain kuilulla rikkaiden ja köyhien välille. Siihen kuiluun Suomikin on OECD:n mukaan hyppäämässä.
Tolkuton luottolaajentaminen

Euroon liittyminen avasi halvan rahan markkinat Suomessakin. Luotonsäännöstelyn aikakauden jälkeen
Suomi siirtyi 1980-luvun lopulla vapaisiin rahamarkkinoihin. Revalvoituneen Suomen markan takia näytti hetken siltä, että Suomen bkt oli korkeampi kuin Yhdysvaltain.  Rahaa tulvi ulkomaanvaluuttalainoina ovista ja ikkunoista. Lainanotto tuotti korkean, näennäisen talouskasvun mutta ennen kaikkea valtaisan pääomahyödykkeiden -kuten asuntojen- hintainflaation.
Kun Yhdysvaltain asuntokupla puhkesi 2007, Euroopan keskuspankki EKP ryhtyi työntämään rahaa markkinoille tolkkua vailla. Varsinkin saksalaiset pankit lainasivat halpaa rahaa EKP:sta. EKP:sta lainattua halpaa rahaa jälleenlainattiin erityisesti Kreikalle, huomattavalla korolla. Kun raha lainattiin liikepankkien kautta, sitä kutsuttiin “vastuulliseksi” pankkitoiminnaksi; EKP:n tekemänä rahoitus olisi ollut setelirahoitusta ja sitä olisi paheksuttu. Nykyhetkessä merkittävää on se, että toiminnan tuotto on jäämässä liikepankkien voitoksi -ja se varmistetaan mm. kriisimaiden tukipaketeilla sekä rahoitusvakausmekanismeilla- mutta myös se, että Euroopan keskuspankki EKP:n toiminta mahdollisti pankki- ja luottokriisin synnyn. Saksalaispankit ja muut liikepankit olivat vain tehokas välikäsi. EKP varmisti sen, että pankeilla oli löysää, halpaa rahaa jälleenlainattavaksi.
Jos Portugalin tukipakettiin ja Euroopan vakausohjelmiin vaadittu sijoittajavastuu toteutuu, vastuussa on myös EKP -mutta myös Suomi siltä osin kuin se on keskuspankkia pääomittanut. Lisäksi rahoitusvakausvälineet ERVV ja EVM ovat omavelkaisia takauksia, toisin sanoen velkoja (pankki) voi päättää periikö velan velalliselta vai takaajalta. Tästä seuraa että Suomi on vastuussa kaikissa tapauksissa velkamaiden tukirahoituksessa, myös silloin kun maat ajautuvat velkasaneeraukseen.
Kauppalehden tietojen mukaan Suomen tukirahoitusosuutta ollaan kasvattamassa 17 miljardiin euroon. Summa on 10% vuoden 2009 bkt:sta (171 miljardia euroa). Todennäköisimmät välittömät seuraukset summan kasvamisesta ovat talouden pysähtyminen ja kunnallisveron nousu jopa 27-30 prosenttiin.
“Vastuullisen” politiikan harha
Turun Sanomien mukaan teollisuusmaiden lainataakka on kasvanut 50 prosenttia 10 vuodessa.
EU-maiden velka on paisunut liki 10 biljoonaan euroon: viime vuoden lopulla 27 EU-maan yhteenlaskettu julkisen sektorin velka oli jo lähes 10 biljoonaa euroa eli kymmenentuhatta miljardia euroa (10 000 000 000 000). Luvussa ei ole mukana kotitalouksien ja yritysten velat.
Kolmessa vuodessa velkapotti on paisunut noin 2,5 biljoonaa euroa. Samaan aikaan velan osuus bruttokansantuotteesta on kivunnut 59 prosentista 80 prosenttiin.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ennusteen mukaan G7-maiden (Iso-Britannia, Italia, Japani, Kanada, Ranska, Saksa ja Yhdysvallat) julkinen velka nousee 123 prosenttiin bkt:stä vuonna 2016, kun se vielä 2006 oli 83 prosenttia. Samaa kehitystä IMF ennustaa Suomelle. Euroopan velkakriisi ei siis rajoitu vain ongelmamaihin Kreikkaan, Irlantiin ja Portugaliin. Velkakriisi on globaali.
Velkapotti on kasvanut 1970-luvulta lähtien myös vahvan talouskasvun aikana.
Asiantuntijoiden mukaan ainoa pysyvä ratkaisu velkaongelmaan on julkisten menojen leikkaaminen ja tulojen kasvattaminen. Se on mahdoton yhtälö.
Euron kriisi, velka-, pankki-, finanssi- ja talouskriisit johtuvat vain ja ainoastaan siitä että koko nykyinen pankki- ja rahoitusjärjestelmä perustuu rahan luontiin tyhjästä kertauttamalla maksusitoumuksia, vivuttamisesta. Kaikki annetut ja otetut lainat ovat tällaisiä, niin saksalaispankkien lainat EKP:lta ja edelleen lainaukset velkamaille. On pelattu odotusarvoilla.
Velkavuori on siis tyhjästä luotua rahaa, jonka turvin on tehty kannattamattomia investointeja.  Kuplaa paisutetaan nyt lisälainoilla siihen asti, että luotottajilta loppuu usko lainojen takaisin saantiin¨ja luottotappiot ylittavat lainojen korkotuotot. Eikö olisi aika alkaa järkiintyä ja ottaa rahan luomisen oikeus takaisin valtioille?
Globaalit pulmat

Yhdysvalloissa asevoimat ovat selkeästi eräs keino pakottaa maailmalle globaali vaihtokauppa- ja finanssistruktuuri, joka hyödyttää monikansallisia korporaatioita sekä sijoittajia, kuten Libyan sodasta viimeksi on nähtävissä. Lobbausponnistuksia on käytetty myös kansainvälisen pankkisääntelyn purkamiseen, joka puolestaan on johtanut globaaliin kriisiin.
Seuraava kriisi odottaa nurkan tarkan, arvioi luottoluokitusfirma Standard&Poor. Kriisin syy ovat lukuisat pankkitakaukset euroalueella ja Yhdysvalloissa, joihin ei ollut varaa ja jotka eivät hyödyttäneet mitään.
Takaukset ovat myös sitoneet maita toisiinsa tavoilla, joita talousanalyytikot eivät -omien sanojensa mukaan- pysty hahmottamaan saati arvioimaan niiden seurauksia: globaalit finanssimarkkinat pysyvät hauraina heikon politiikan, lepsun valvonnan ja sääntelyn puutteen sekä heikon tarkistettavuuden takia. Ei ole olemassa globaalia riskienhallintasysteemiä. Lisäksi pankit ja keskuspankit piilottelevat edelleen roskaluottoja taseissaan ja kirjaavat tappioita voittoina. Maailman talous ei ole edes niin joustava kuin viime kriisissä.
Jopa Maailmanpankin johtaja Robert Zoellick sanoo maailman olevan vain askeleen päässä vetyräjähdyksenomaisesta globaalista kriisistä.
Kriitikkojen mukaan kansainvälinen valuuttarahasto IMF sekä Maailmanpankki (WB) yhdessä Yhdysvaltain kanssa pyrkivät hallitsemaan maailmantaloutta edistääkseen omia valtapyyteitään sekä toteuttaakseen suuryritysten toiveita haalia haltuunsa maailman kaikki luonnonvarat maista jotka ne ovat yhteistuumin ja harkiten saattaneet talousloukkuun.
Center for Economic and Policy Research-tutkimuslaitoksen Mark Weisbrot toteaakin: – Se mitä ne (IMF, WB ja USA) tekevät, on että ne painostavat velkaantuneita valtioita prosykliseen politiikkaan eli jos talous on heikko ja taantumassa, ne vaativat menoleikkauksia tai verojen korotuksia (tai molempia) mikä harvoin parantaa asioita, päinvastoin.
Tarina on tuttu latinalaisesta Amerikasta, Lähi-Idästä ja viimeksi Kreikasta ja Portugalista. Suomessakin väläytellään talouskuria.
Weisbrot muistuttaa, että IMF:aa hallitaan pääasiassa Yhdysvaltain valtiovarainministeriöstä käsin; vain muutama eurooppalainen valtio osallistuu rahoittajana sen toimintaan. “Mukana on nimellisesti noin 180 valtiota, mutta niitä määräilee vain muutama, ja se summaakin koko ongelman.”
lähteet: 
OECD http://www.oecd.org/dataoecd/32/20/47723414.pdf
IMF sets date… http://beforeitsnews.com/story/585/734/IMF_Sets_Date_for_End_of_American_Age.html
Tony Judt: Huonosti käy maan, ISBN 978-952-01-0545-7; Like Kustannus Oy
Mark Williams: Untcontrolled Risk; McGraw&Hill, 2010 http://www.heroturko.com/ebooks/568047-uncontrolled-risk.html
Xinhua News http://news.xinhuanet.com/english2010/china/2011-04/23/c_13842843.htm
CFR: A New Deal on Globalization http://www.foreignaffairs.com/articles/62641/kenneth-f-scheve-and-matthew-j-slaughter/a-new-deal-for-globalization
FT Data: Portugal http://av.r.ftdata.co.uk/files/2011/05/Portugal_MOU.pdf
RT News http://rt.com/news/us-debt-recession-finance/
Lauri Holappa: Miksi verotus ei rahoita mitään http://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/13/miksi-verotus-ei-rahoita-mitaan/
KEPA: EU:n hiljainen vallankaappaus http://www.kepa.fi/uutiset/8342
Talouselämä: Eurooppa pyörittää jättimäistä pyramidihuijausta http://www.talouselama.fi/uutiset/article622122.ece
Taloussanomat: Näin EU vedättää Suomea velkatalkoissa http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2011/04/24/nain-eu-vedattaa-suomea-velkatalkoissa/20115728/12
Taloussanomat: Velkatilastot vahvistavat – Nyt Suomea rahastetaan http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2011/05/08/velkatilastot-vahvistavat-nyt-suomea-rahastetaan/20116374/12
Erkki “Susi” Pulliainen http://www.kaleva.fi/pohjoisen-aani/blog/67008
Tax Policy Center http://www.taxpolicycenter.org/index.cfm
USA Today http://www.usatoday.com/money/perfi/taxes/2010-04-07-income-taxes_N.htm
Valtiovarainministeriö: julkaisut ja tiedotteet
IRS  http://www.supremelaw.org/sls/31answers.htm
Inside Job (elokuva) http://www.youtube.com/watch?v=C4Z4z_p5LGA
STTK – Verotus http://www.sttk.fi/fi-FI/talousjaverotus/verotavoitteet/#kulutuksenverotus
Hyman P. Minsky: The Financial Instability Hypothesis http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=161024
Saksan valtiovarainministeriö http://www.bundesfinanzministerium.de/nn_103388/sid_414CB109CF99867ED21B46FDE59753A4/DE/BMF__Startseite/Aktuelles/Monatsbericht__des__BMF/2009/08/english/translated-abstracts/090818agmb002,property=publicationFile.pdf  (kuva s. 9)
Oliver Wyman: The Financial Crisis of 2015 http://www.oliverwyman.com/ow/pdf_files/OW_EN_FS_Publ_2011_State_of_Financial_Services_2011_US_Web.pdf
Steve Keen on Bernanke http://www.debtdeflation.com/blogs/2009/01/11/bernanke-an-expert-on-the-great-depression/
Money Morning: The US Dollar Report http://moneymorning.com/ppc/US_Dollar.php?code=X304J1G4&gclid=CKjXw876tqgCFQGEDgodO3bpCQ
Akatemiatutkija Jussi Ahokas: Velka ja talouskasvu http://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/17/velka-ja-talouskasvu/
Turun Sanomat: EU-maiden velka paisunut liki 10 biljoonaan euroon http://www.ts.fi/online/talous/220715.html

Bruttokansantuote ja talouskasvu
Talousjärjestelmämme tarvitsee välttämättä talouskasvua. Vain voimakas talouskasvu voi pelastaa meidät julkisen talouden kriisiltä. Hyvinvointivaltion turvaaminen ja hyvinvointipalveluiden tuottaminen edellyttävät talouskasvua jatkossakin. Jatkuva talouskasvu ei ole mahdollista.  Ilmastonmuutos osoittaa, että kasvun rajat on jo ylitetty. On siirryttävä hallitulle talouden supistamisen tielle.
Talouskasvuun suhtaudutaan nykyään varsin ristiriitaisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa omat kannattajansa on kaikilla edellä mainituista ajatuksista. Perinteisesti talouskasvuun on suhtauduttu positiivisesti ja se on yhdistetty ihmisten mielikuvissa yhteiskunnalliseen edistykseen ja hyvinvointiin. Ilmastonmuutos ja erilaiset ympäristökriisit ovat kuitenkin synnyttäneet talouskasvuun kriittisesti suhtautuvan opposition, joka on selvästi vahvistunut viime vuosina.  Niin kutsuttu degrowth-liike on saanut näkyvyyttä myös suomalaisessa keskustelussa.
Talouskasvun välttämättömyydestä, hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta keskustelu on usein varsin tunnepitoista ja monesti argumentit jäävät kevyiksi. Yksi suurimmista ongelmista talouskasvukeskustelussa lienee se, ettei sen tärkeintä käsitettä useinkaan määritellä selkeästi. Mitä talouskasvulla tarkoitetaan?
Yleensä keskustelijat löytävät lopulta yhteisymmärryksen siitä, että bruttokansantuotteen positiivista muutosta kahden vuoden välillä voidaan pitää talouskasvun indikaattorina. Harva kuitenkaan ymmärtää, mistä kyseinen luku muodostuu ja mistä se itse asiassa kertoo. Tämä on luonnollisesti ongelma, jos talouskasvusta halutaan käydä järkevää keskustelua.
Nimellinen ja reaalinen bruttokansantuotteen kasvu
Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, joka kokoaa yhteen taloudessa tiettynä ajankohtana toteutuneet rahamääräiset virrat sekä pitää kirjaa näistä virroista syntyneistä varannoista. Kansantalouden tilinpito onkin luotu kuvaamaan ensisijaisesti rahatalousjärjestelmän eri prosesseja. Kansantalouden tilinpidon tuotantotili kuvaa nimensä mukaisesti tuotannon piirissä tapahtuvia transaktioita, kun taas esimerkiksi sektoritili sisältää muun muassa tulonsiirtojen taloustoimia. Kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema bruttokansantuote eli kokonaisarvonlisäys muodostuu tuotantotilin eri taloustoimista.
Käypähintainen eli nimellinen bruttokansantuote voidaan laskea käytännössä kahdella tapaa eli joko tuotoksen tai tuotannontekijätulojen kautta. Tuotoksen kautta laskettaessa vuotuinen arvonlisäys saadaan, kun kaikesta vuoden aikana tuotetusta arvosta eli tuotoksesta vähennetään välituotekäyttö. Esimerkiksi yrityssektorilla tuotos muodostuu käytännössä vuoden aikana toteutuneesta myynnistä (vrt. liikevaihto) ja välituotekäyttö yritysten tuotantoon hankkimista panoksista (vrt. liiketoiminnan kulut).
Bruttoarvonlisäys = tuotos – välituotekäyttö
Tulomenetelmää soveltaen bruttoarvonlisäys saadaan, kun yhteen lasketaan palkansaajakorvaukset, yritysten saama tulo eli toimintaylijäämä (voitot + sekatulo), tuotannon verot sekä kiinteän pääoman kuluminen ja vähennetään tuotantotukipalkkiot.
Bruttoarvonlisäys = palkansaajakorvaukset + toimintaylijäämä (voitot + sekatulo) +
kiinteän pääoman kuluminen + tuotantoverot – tuotantotukipalkkiot
Koska kansantalouden tilinpito on tasapainotettu tilastojärjestelmä, muodostuu käypähintainen bruttokansantuote yhtä suureksi riippumatta siitä, kumpaa menetelmää sovelletaan.
Edellisillä kaavoilla laskettava nimellinen bruttokansantuote kertoo siis tiettynä ajanjaksona tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaissumman, jota kutsumme yleisesti arvoksi. Jos nimellinen bruttokansantuote on vuonna 2011 suurempi kuin vuonna 2010 voimme tehdä johtopäätöksen, että rahatalousjärjestelmämme on laajentunut ja tuotantoon liittyvien taloudellisten transaktioiden yhteenlaskettu rahamääräinen arvo on kasvanut edellisestä vuodesta. Yleensä talouskasvusta puhuttaessa ei kuitenkaan viitata arvonlisäyksen nimelliseen kasvuun, vaan reaaliseen kasvuun tai tilinpidon termein volyymin (määrän ja laadun) kasvuun.
Arvonlisäyksen volyymi saadaan erottamalla hintojen muutos nimellisestä arvonlisäyksestä. Kansantalouden tilinpidossa tämä tapahtuu erilaisten hintaindeksien avulla. Reaalinen bruttoarvonlisäys saadaan siis deflatoimalla nimellisiä arvoja hintasarjoilla, joita laaditaan eri perustein eri talouden sektoreille ja toimialoille. Reaalisen bruttokansantuotteen eli yleisimmin käytetyn talouskasvun tunnusluvun määrittämisessä tarvitaan siis yhtä paljon puhdasta transaktioiden yhteenlaskua (tilinpito) kuin hintojen tilastoanalyysia.
Käytännössä reaalinen bruttokansantuotteen vuosimuutos eli arvonlisäyksen volyymin vuosimuutos voidaan määrittää seuraavasti:
Volyymin muutos edellisestä vuodesta =
arvon muutos edellisestä vuodesta – hintojen muutos edellisestä vuodesta
Kuten tästä muotoilusta havaitsemme, ei reaalisen bruttokansantuotteen kasvu kerro suoraan esimerkiksi tuotannossa käytettyjen resurssien määrän tai edes tuotettujen hyödykkeiden määrän kasvusta. Sen sijaan BKT:n kasvu tarkoittaa kansantalouden tilinpidossa yhteenlaskettujen tuotantotoiminnan synnyttämien rahavirtojen kasvaneen enemmän kuin hintojen arvioidaan nousseen samaan aikaan.
Bruttokansantuotteen kasvu ja näkemykset talouskasvusta
Kirjoituksen alussa siteerattuja yleisiä näkemyksiä talouskasvusta on syytä tarkastella juuri oppimamme perusteella. Aloitetaan pohtimalla sitä, onko talouskasvu välttämätöntä nykymuotoisessa velkaan perustuvassa rahatalousjärjestelmässä?
Nykyisessä talousjärjestelmässä lähes kaikki taloudelliset suhteet perustuvat rahallistetuille velkasuhteille, jotka erääntyvät tietyn ajan kuluessa. Siksi talouden sulavan toiminnan kannalta on tärkeää, että talouden rahavirtojen määrä pysyy kasvussa. Tällöin taloudelliset toimijat ja ennen kaikkea velkarahalla investoineet tahot selviävät vanhoista velkasitoumuksistaan ja ovat valmiita solmimaan uusia.  Tämä rahatalousjärjestelmän peruslogiikka sivuutetaan valitettavan usein varsinkin valtavirtaisen taloustieteen teoretisoinnissa.
Rahatalousjärjestelmän sujuvan toiminnan kannalta on lopulta kuitenkin sama, mistä nimellinen kasvu syntyy. Esimerkiksi yritykselle on yhdentekevää, onnistuuko se tekemään voittoja tuottamalla lisää vai korottamalla hintoja. Niinpä reaalinen eli kansantuotteen volyymin kasvu ei väistämättä olekaan välttämätöntä rahatalousjärjestelmässä, jos inflaatio ja yritysten hinnoitteluvoima tekevät yritysten ja investoijien rahavarallisuuden kerryttämisen mahdolliseksi.  Vaikka inflaatio usein esitetään taloudellisen toiminnan kannalta haitallisena, on se itse asiassa yhtä tarpeellista kuin taloudellisen aktiviteetin ja transaktioiden määrän kasvu. Kuten olemme useaan otteeseen todenneet, ovat todelliset taloudelliset ongelmat rahatalousjärjestelmässä deflaatio eli hintojen lasku sekä supistuva talouden kokonaiskysyntä.
Entä sitten talouskasvun ja julkisen talouden ”kestävyyden” sekä hyvinvointipalveluiden rahoittamisen välinen yhteys? Ajatus siitä, että talouskasvua tarvitaan julkisen talouden tasapainottamiseksi ja hyvinvointipalveluiden tuotannon rahoittamiseksi on mielekäs ainoastaan silloin, jos nykyisin vallitsevasta julkisen taloudenpidon mallista halutaan pitää kiinni. Koska poliittinen tahto pitäytyä nykyisessä mallissa on edelleen luja, on kysymystä kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.
Myös tämä kysymys liittyy ensisijaisesti nimelliseen talouskasvuun ja ennen kaikkea yksityisen sektorin kasvuun. Kun yksityisen talouden rahavirtojen kokonaisarvo kasvaa, kasvavat samalla julkisen vallan keräämät verotulot. Koska verotus on yleensä suhteellista eli se toteutetaan tietyllä ennalta määrätyllä prosentilla, tarkoittaa rahatalouden laajeneminen myös julkisen sektorin tulojen kasvua. Jos yksityinen sektori investoi, kasvattaa tuotantoa ja velkaantuu, paranee julkisen sektorin rahoitusasema automaattisesti, jos julkinen kulutuksen taso säilyy ennallaan.
Jos nimellinen kasvu perustuu pääasiassa inflaatioon, on todennäköistä, että myös julkisen kulutuksen kustannukset nousevat. Tämä johtuu siitä, että yleensä palkat, jotka muodostavat suuren osan julkisen sektorin menoista, nousevat inflaation mukana. Samoin nousevat indeksiin sidotut etuudet. Siksi inflaatioon perustuva nimellinen kasvu ei välttämättä lisääkään julkisen sektorin kulutusvoimaa, jolloin on perusteltua väittää, että hyvinvointipalveluiden laajentaminen ei ole mahdollista ilman reaalista talouskasvua tai verorakenteiden muuttamista. Olemassa olevan palvelutason ja tulonsiirtojen säilyttäminen sitä vastoin on yleensä mahdollista, vaikka nimellinen kasvu perustuisi pääosin hintojen nousuun.
Tämä tarkastelu osoittaa hyvin nykyisen julkisen taloudenpidon rajoitteet ja ongelmat. Jos hyvinvointipalveluiden laajentaminen nähdään tarpeelliseksi, ja sekä nimellisen että reaalisen talouskasvun edellytykset ovat heikot yritysten vältellessä investointeja sekä muita palkansaajakorvauksia (kokonaiskysyntää) synnyttäviä ja reaalista tarjontaa lisääviä tuotantotoimia, ei julkinen sektori pysty tuottamaan palveluita rahoitusrajoitteen vuoksi. Rahoitusrajoite on entistä todennäköisempi silloin, kun ulkomaan sektorin kysyntä on vähäistä ja vaihtotase on alijäämäinen. Tässä tilanteessa vaihtoehtoina ovat julkisten palveluiden tuottamisesta luopuminen tai funktionaalisen rahoituksen malliin siirtyminen.
Mitä ongelmia on sitten argumentissa, jonka mukaan jossain vaiheessa talouskasvun rajat tulevat väistämättä vastaan. Jos talouskasvulla viitataan reaaliseen bruttokansantuotteeseen tarkoittaa tämä sitä, että tietyn rajan jälkeen ihmisyhteisö ei pysty enää lisäämään rahatalousjärjestelmän piirissä tuottamaansa hintojen muutoksesta puhdistettua rahamääräistä arvoa. Näin voi tapahtua tietysti siinä tapauksessa, että ihmisten kulutushalut ja kulutusvoima kohdistuvat tästä hetkestä ikuisuuteen sellaisiin hyödykkeisiin, joiden valmistaminen kuluttaa jatkuvasti maapallon rajallisia resursseja. Jos kulutusrakenteet ja sitä myöten tuotantorakenteet muuttuvat, ei reaaliselle arvonmuodostukselle kuitenkaan ole välttämättä samanlaisia rajoitteita.
Koska bruttokansantuote mittarina ottaa kantaa ainoastaan siihen, kuinka paljon rahamääräistä arvoa tuotetaan ja kuinka paljon hinnat muuttuvat, sitä ei tulisi käyttää indikaattorina reaalisten resurssien kulutuksesta. Bruttokansantuotteen kasvun näkeminen suurena yhteiskunnallisena ongelmana sinänsä ei tunnukaan mielekkäältä, sillä samanlaiseen arvonlisäyksen kasvuun voidaan päästä lähes rajattomilla eri tuotanto- ja kulutusvalinnoilla.
Johtopäätökset
Yhteiskunnallinen keskustelu talouskasvusta on usein erittäin värikästä ja vastakkain keskustelussa on täysin päinvastaisia näkökulmia. Monesti keskustelussa viitataan bruttokansantuotteeseen ja sen kasvuun, josta onkin tullut viimeisten vuosikymmenien saatossa yleisesti hyväksytty mittari talouskasvulle. Toiset pitävät BKT:n kasvua välttämättömänä, kun taas toiset ovat valmiita siirtymään supistuvan bruttokansantuotteen aikaan. Yleinen ongelma on se, että vain harva itse asiassa ymmärtää, mistä BKT-mittarissa on kyse.
Tässä kirjoituksessa on osoitettu, että usein keskustelussa talouskasvusta sekoitetaan toisiinsa reaalinen ja nimellinen arvonlisäyksen kasvu. Lisäksi bruttokansantuotteen ajatellaan kuvaavan sellaisia asioita, joita se ei todellisuudessa kuvaa. Bruttokansantuote on kansantalouden tilinpidon taloustoimi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on kuvata tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaismäärää tiettynä aikana. Hinta-analyysin avulla bruttokansantuote voidaan muuttaa reaaliseksi eli kiinteähintaiseksi, mutta tässäkin tapauksessa arvonlisäys muodostuu edelleen yhteenlasketuista rahavirroista, ei esimerkiksi yhteenlasketuista materiaalivirroista tai tuotantoresurssivirroista. Näistä syistä monet argumentit BKT:n kasvuun liittyen osuvat harhaan maalistaan.
Jussi Ahokas
25 kommenttia: Bruttokansantuote ja talouskasvu

  1. Santeri helmikuu 2, 2012 9:14 am
    Olisiko siis teidänkin mielestä keskuspankin siirtyminen inflaation targetoinnista nominaalisen bkt:n targetointiin parannus nykytilanteeseen? Muun muassa Bentleyn taloustieteiden proffa Scott Summner on blogissaan (http://www.themoneyillusion.com/?page_id=3447) sen hyvistä puolista. Muutama muukin varteenotettava taloustieteilijä on liputtanut järjestelmän puolesta.
    rahajatalous helmikuu 2, 2012 10:04 am
    Olen törmännyt tähän ehdotukseen The Economistin artikkelissa taannoin. Kaiketi pointtina on se, että rajuissa taloudellisissa kriiseissä tuotanto tapaa sukeltaa nopeammin kuin hinnat, jolloin rahapolitiikka laahaa perässä, jos tavoitteena on hintavakaus eli tietty inflaatiotaso. Siksi rahapolitiikan sitominen nimellisen BKT:n muutoksiin tehostaisi rahapolitiikkaa kriisiolosuhteissa. Tätä voidaan luonnollisesti pitää hyvänä asiana.
    Jussi
    Antti Mäkelä helmikuu 3, 2012 9:37 pm
    Eikös FED ole enemmän talouskasvuorientoitunut kuin EKP. Rapakon tuolla puolen on voitu harjoittaa rohkeampaa rahapolitiikkaa koska inflaatiota on torjuvat mm joustavammat työmarkkinat ja runsas maahanmuutto.
  2. Joona-Hermanni Mäkinen helmikuu 2, 2012 1:30 pm
    Erinomaisen selventävä teksti ja tärkeä lisä talouskasvun ympärillä käytyyn keskusteluun! Lisään tähän pari pointtia, jotka liittyvät BKT-mittarin tarkkuuteen yleisesti ja mittarin heikkouksiin ympäristön näkökulmasta.
    1. Osa taloudessa tuotetuista asioista ei vaihda koskaan omistajaa markkinoilla. Osa tästä tuotannosta on pyritty arvioimaan BKT-laskelmiin, kuten viljelijöiden itse kuluttama osuus tuottamastaan ruoasta. Toisaalta esimerkiksi viljelijän puolison tekemän kotityön arvoa ei ole pyritty laskemaan mukaan BKT:een, vaikka palkattujen kotiapulaisten ja siivoojien vastaava työ lasketaan osaksi BKT:a. Myös laiton toiminta aiheuttaa BKT-laskelmissa samansuuntaisen ongelman: esimerkiksi Bolivian (kokapensaat) ja Kalifornian (marijuana) yhteydessä tämä johtaa selvään BKT:n aliarviointiin laskelmissa.
    2. Osa vuoden tuotannosta korvaa esimerkiksi vuoden aikana kulunutta laitteistoa. Esimerkiksi jos sadasta painokoneesta kymmenen hajoaa vuoden aikana, vuoden lopussa olemme vain 90 painokonetta plussan puolella – emme täyttä sataa. Käsittääkseni BKT ei huomioi tätä pääomavarantojen vuosittaista hupenemista, ja sitä varten on olemassa oma mittarinsa eli NDP (Net Domestic Product), en tunne suomennosta.
    Ekologisesta näkökulmasta BKT sisältää mm. seuraavia ongelmia:
    1. Herman Dalyn kaltaiset ympäristötaloustieteilijät ovat yrittäneet saada luonnon pääomalle samankaltaisen kohtelun kuin mitä pääomavarantojen yhteydessä käytetään (eli huvenneet varannot pyritään sisällyttämään laskelmiin). Harvat sisällyttävät laskelmiinsa luonnon pääoman hupenemista.
    2. Hyödykkeiden ohella tuotannosta seuraa myös oheishaittoja, kuten saasteita. Markkinoilla ei ole negatiivisia markkinahintoja sille, kuinka haitallisia saasteet ovat. Ympäristötaloustieteilijöiden mukaan saasteiden aiheuttamat haitat tulisi vähentää mahdollisimman tarkasti NDP-laskelmasta.
    3. Ympäristötaloustieteilijät ovat myös huomauttaneet, että BKT:a olisi mukautettava myös “puolustusmenojen” perusteella. Esimerkiksi ei luonnosta aiheutuvat öljytuhot, kuten Meksikonlahden öljykatastrofi keväällä 2010, aiheutti valtavista ei-kaupallisista tuhoistaan huolimatta piristysruiskeen rannikko-osavaltioiden tuotantoon sekä BKT-mittariin, koska alueelle investoitiin uutta puhdistusvälineistöä, työntekijöille maksettiin eläinten puhdistamisesta ja rantojen puhdistamisesta ja niin edelleen. Näin ollen “puolustusmenot” tuotannon oheishaittoja vastaan pitäisi ympäristötaloustieteilijöiden mukaan vähentää myös NDP-laskelmasta.
    Joona-Hermanni Mäkinen helmikuu 2, 2012 2:32 pm
    Yllä kirjoittamani NDP (Net Domestic Product) on luonnollisesti NKT (nettokansantuote). Pitäisi ilmiselvästi lukea aiheesta enemmän suomenkielellä.
  3. Timo Karjalainen helmikuu 2, 2012 5:33 pm
    Hieno teksti myös minusta. Ymmärsinkö oikein, että länsimaiden ja OECD-maiden taloudessa vallalla olevien erilaisten velkasuhteiden kasvun takia olemme “tuomitut” oravanpyörään, jossa degrowth-ideologia ei ole realistinen. Olen itsekin luopumassa degrowth-ideologiastani. Onko BKT:n rahavirtoja siis vain kasvatettava, koska velkoja on niin paljon ja monen muotoisia, eikä niitä voi noin vain yhdessä yössä pyyhkiä pois taseista, kuten kreikkalaisille on kovalla kädellä opetettu.
    Olen muista yhteyksistä ymmärtänyt, että nimenomaan velkasuhteiden luominen on länsimaissa se kulttuuriin sisäistynyt talouden mooottori, joka pyörittää kulutuksen ja tuotannon rattaita rahapolitiikasta, finanssipolitiikan kautta yksityiseen bisnekseen ja sosiaalipolitiikkaan, erityisesti eläkepolitiikkaan; kaikki samalla yhdellä asialla. Kovin autoritaarista ruoskintaa toimintaan ei lännessä ole enää ollut lupa tai tapana harrastaa 2. maailmansodan jälkeen.
    Esim. eläkepuolella länsimailla on tietääkseni niin paljon kattamattomia eläkevastuita ( ei välttämättä Suomessa), ettei niiden totuudenmukaista määrää tohdita edes laskea oikein ja julkaista.The Economist-lehden mukaan eräissä maissa, esim. USA:ssa, eläkevastuut on laskettu matemaattisesti väärin vuosikymmeniä eli alakanttiin liian korkeilla diskonttauskoroilla. Näin on tehty ilmeisesti poliittisista syistä. Eläkelupauksia ei uskalleta poliittisista syistä purkaa, jolloin ainoaksi keinoksi jää BKT:n kasvattaminen. Ovatko vapaudet valita näin rajallisia? Kai kestävä kehitys sopii kuitenkin tuohon ahtaaseen väliin? Yst. terv. Timok  
    Pasi Pulkkinen helmikuu 5, 2012 2:07 pm
    Rahatalous on reaalitalouden (palveluiden ja tuotteiden) varjo. Se on luottamusjärjestelmä reaalitalouden taustalla. Se ei tuota itsessään mitään (toisin kuin finanssisektori antaa ymmärtää). Parhaimmillaan se mahdollistaa reaalitalouden “liukkaan” toiminnan kansakunnan asettamien päämäärien suuntaan. Pahimmillaan sitä käytetään vain varallisuuden siirtoon oman viiteryhmän hallintaan.
    - Rahatalous on ihmisen tekemä järjestelmä eikä luonnon vakio, joten sen voi rakentaa monin tavoin, myös järkevästi kuten “funktionaalinen” järjestelmä. Valitettavasti nykyinen järjestelmä (politiikka, media ja sitäkautta kansat) on kaapattu haitalliseen uskonnolliseen riittiin.
    - Piti puhuman eläkkeistä: Eläke on sopimus TULEVIEN sukupolvien kanssa siitä, että he hoitavat meidän tarpeemme kun me emme ole enää “tuottavia” sekä hoitavat meidät kun meidän voimamme ehtyvät. Eläkkeiden rahastoinnin tarkoitus on / OLI sementoida omistussuhteet kansantalouksissa niin ettei tulevat työtätekevät sukupolvet voisi puuttua tulevien eläkeläisien tulo-osuuteen muuttamatta koko järjestelmää. Eli eläkelläisien tulot tulevaisuudessa tulisivat yhtiöiden pääomakorvauksien kautta. Nykyjärjestelmään sopiva, mutta epäonnistumaan tuomittu ajatus.Heti on huomattava että ELÄKE ei hoida ketään vaan - IHMISET hoitavat. Eläke ei ole kuin perunat laarissa odottamassa talvea vaan eläke on meidän tekemämme sopimus lastemme taakaksi ja omaksi eduksemme. Tämä sopimus toteutetaan siten että koulutetaan ihmisiä vanhusten palveluun ottamaan vastaan kasvava vanhusväestö. Tämän toteuttamiseen ei tarvita eläkkeiden rahastointia. “Funktionaalinen” järjestelmä mahdollistaa yksinkertaisen toteutuksen kunhan muistetaan ennakoida tarpeet koulutuksella 10- 15 vuotta etukäteen.
    - Vallitsevassa järjestelmässä uskotaan “markkinoiden” ohjaavan taloutta, kuolutusta ym. niin että tasapaino saavutetaan kysynnän ja tarjonnan tasolla. Mikä se tasapaino sitten onkaan kun on vanhuspalveluiden kysyntä on kasvanut huimasti, mutta hoitajien koulutusta aletaan vasta lisätä. Tänään “markkinoiden tasapainottava voima” nähdään terveydenhuollossa etenkin yliopistokaupunkien ulkopuolella (380 000 eur/vuosi/lääkäri).
    - Tulevaisuuden suunnittelussa tärkeintä on koulutuksen ennakointi. Markkinatalouden “näkymätön käsi” käy housussa, ei ohimolla.
  4. Markus R helmikuu 2, 2012 11:19 pm
    Mitä olisivat sellaiset tuotanto- ja kulutusvalinnat, jotka eivät kuluttaisi luonnon resursseja, mutta joiden varaan voitaisiin rakentaa jatkuva talouskasvu? Minun mielestäni sellaisia ei ole.
    rahajatalous helmikuu 3, 2012 7:49 am
    Ensimmäisenä tulee mieleen palvelut, joissa arvo syntyy ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tietysti inhimillisen toiminnan uudistamiseen kuluu aina energiaa, mikä voidaan varmaankin laskea luonnon resurssiksi. Mutta kyllä kai ihmisten toiminnan energiaintensiivisyyttä voidaan selvästi vähentää nykyisestä. Materiaali- ja energiavirtatutkijat voinevat osoittaa, mistä toiminnan supistaminen kannattaa aloittaa.
    Jussi
    Markus R helmikuu 3, 2012 9:06 pm
    Itse suhtaudun aika kriittisesti kaikenlaiseen “vihreään kasvuun” tai “aineettomaan kasvuun” vaihtoehtona nykyiselle talouskasvulle. Jos aineetonta kasvua pyritää rakentamaan palveluiden varaan, niin esimerkiksi myyjät ja markkinoijat tarvitsevat jotain konkreettista, mitä myydä ja markkinoida, mediasisällöntuottajat tarvitsevat niitä konkreettisia laitteita, joihin siältöjä tuotetaan, turismi vaatii uusia hotelleja ja auto- ja lentoliikenteen kasvua jne. Periaatteessa olisi mahdollista tuottaa kaikille sellaiset pitkäikäiset, useita vuosikymmeniä toimivat mediavastaanottimet (puhelimet, tietokoneet jne), joihin voitaisiin sen jälkeen vain myydä sisältöjä, viihdettä, pelejä ja muuta. Tämä olisi silloin aineetonta kasvua, mutta kuinka realistinen tällainen maailma olisi, ja miten näiden vastaanottimien tuottajat saataisiin valmistamaan niistä pitkäikäisiä, kun lyhyempi-ikäiset tavarat tuottavat enemmän voittoa. Edelleen voidaan kysyä, miksi sitten tällaista talouskasvua niin kipeästi tarvittaisiin, mitä iloa siitä saataisiin? Toinen tapa saada aikaan aineetonta talouskasvua olisi toteuttaa kierrrätys niin täydellisesti, että lähes 100 prosentia kaikesta materiasta kierrätettäisiin useaan kertaan. Tätä tilannetta voisi kuvata muovailuvahaklöntillä, josta muokattaisiin tietty määrä tavaroita ja niiden käyttöiän jälkeen survottaisiin tavarat takaisiin vahapalloksi ja muotoiltaisiin taas uusiksi tuotteiksi jne jne. En usko, että tämäkään tulee ihan lähitulevaisuudessa toteutumaan, jos koskaan.  
    sampsa helmikuu 3, 2012 7:42 pm
    Sellaisia valintoja varmasti on mutta jos vain ne sektorit kasvavat päädymme tilanteeseen jossa esim. koirankävelytys, maksullinen keskustelu yms. kattavat valtaosan taloudesta. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että esim. ruoan tulisi olla lähes ilmaista. Professoritason erinomainen kirjoitus talouskasvun mahdollisuuksista: http://physics.ucsd.edu/do-the-math/2011/07/can-economic-growth-last/
    - On muuten todettu, että energian kulutuksen vähenemisellä on 1:1 suhde BKT:n vähenemiselle. IEA totesi öljyhuipun tapahtuneen 2007.
  5. Patrizio Lainà helmikuu 3, 2012 2:36 pm
    Mielestäni tällä kertaa kirjoitus ei oikein osu kohteeseensa. Kirjoituksessa väitetään, että ihmiset eivät ymmärrä mikä BKT on ja miten se lasketaan. Käsittääkseni ihmiset nimenomaan ymmärtävät tämän, mutta toisin kuin tämän kirjoituksen (ja uusklassisen talousteorian!) teoretisoinnissa ihmiset ymmärtävät mitä se käytännössä tarkoittaa.
    Esimerkiksi degrowth-liike on nimenomaan kritisoinut BKT:n kasvun ja energiankulutuksen kasvun irtikytkennän epärealistisuutta. Kuten tässä kirjoituksessa todettiin – ja monet valtavirtaisen taloustieteen edustajat kannattavat – BKT ei välttämättä tarkoita energian tai resurssien kulutuksen lisäämistä. Todellisuudessa vaikka nykyään BKT:sta suurempi osa on palveluita, energian kulutuksen kasvu on silti lisääntynyt, eikä se missään vaiheessa ole vähentynyt.
    Tässä kirjoituksessa sorrutaan mielestäni samaan ansaan kuin esim. koron palautumisessa täysimääräisesti kiertoon. Vaikka jokin asia on teoreettisesti mahdollista, se ei tarkoita että näin väistämättä kävisi. Asiaa voisi verrata lottoon: vaikka 7 oikein on täysin mahdollista saada, se on erittäin epätodennäköistä. Väittäisin saman asian pätevän resurssien ja energian kulutuksen kasvun sekä talouden kasvun välillä: mahdollista, mutta äärimmäisen epätodennäköistä.
    Kärjistäen voidaan siis sanoa, että BKT voi kasvaa rajattomasti vaikka siirtyisimme takaisin kivikaudelle, mutta keksisimme jatkuvasti uusia immateriaalisia keinoja kasvattaa taloutta. Voisimme esimerkiksi laskea kolikon heittelyn kahden henkilön välillä tuottavaksi toiminnaksi ja kasvattaa näin taloutta loputtomasti (Teivo Teivaisen esimerkkiä käyttäen).
    Tämän kirjoituksen perusteella voisi siis helposti luulla teidän edustavan uusklassista taloustiedettä, jossa ympäristöä ei ole huomioitu yhtenä rajoitteena. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Herman Dalyn artikkelin “Growth, Debt and the World Bank”, josta selviää mm. se miten uusklassinen taloustiede on poistanut viimeisenkin teoreettisen sidoksen ympäristön ja talouden väliltä.
    rahajatalous helmikuu 4, 2012 8:11 am
    Hei,
    kirjoituksen tarkoituksena oli tuoda esiin bruttokansantuotteen sekä kansantalouden tilinpidon perusteita ja ennen kaikkea osoittaa, että nämä on kehitetty ensisijaisesti rahatalouden prosessien kuvaamiseen. Oletko sitä mieltä, että kaikki blogimme lukijat ovat sisäistäneet tämän? Ilmeisesti tämä pointti jäi monelta nytkin sisäistämättä degrowth-viittauksen vuoksi, jonka myötä koko teksti oli tulkittavissa degrowth-kriittiseksi.
    Kirjoituksessa ei kuitenkaan ollut tarkoitus esittää normatiivista profetiaa siitä, että tulevaisuudessa nimellinen BKT todella kasvaisi ilman maapallon kantokyvyn ylittämistä. Tarkoituksena oli ainoastaan todeta, että tämä on nimenomaan teoriassa mahdollista. Tämän toteamista ei kannata tulkita siten, että suhtautuisin välinpitämättömästi ympärillämme jatkuvasti paheneviin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.
    Jos nimenomaan BKT:n kasvun kritisointi kerää massoja tuotanto- ja kulutusrakenteita aktiivisesti muuttamaan ja hillidioksidipäästöjä sekä muita ympäristöhaittoja rajoittamaan pyrkivän liikkeen jäseniksi, on varmasti syytä pidättäytyä tulevaisuudessa tällaisista kirjoituksista, jos ne voivat horjuttaa ihmisten uskoa jatkuvan resurssien käytön kasvun ongelmallisuudesta. Itse kiinnittäisin huomiota suoraan CO2-päästöjen ja muiden päästöjen määrään sekä uusiutumattomien resurssien käyttömääriin tuotantotoiminnassa. Asettamalla uusia rajoituksia ja ennen kaikkea veroja (ks. funktionaalinen rahoitus) haitalliseksi tulkitulle tuotannolle, alkaa tuotantorakenne pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ekosysteemin kantokyvyn kannalta. Ehkä tälläinen poliittinen strategia on epäseksikäs, mutta ainakin se tarttuu eksplisiittisesti talousjärjestelmämme ongelmakohtiin.
    Jussi
    Patrizio Lainà helmikuu 5, 2012 7:44 pm
    Ei varmastikaan kaikki ole sisäistäneet, ja siinä mielessä tämä artikkeli kyllä valottaa BKT-mittarin laskentatapaa. Mielestäni kuitenkin artikkelissa nähtiin BKT:n kasvu melko ongelmattomana asiana, jolla olisi vain myönteisiä vaikutuksia. Monet ongelmat kuten CO2-päästöt korreloivat kuitenkin BKT-mittarin kanssa ja käsittääkseni näiden ongelmien ratkaiseminen tarkoittaa todennäköisesti sitä, että joudumme luopumaan reaalisen BKT:n kasvusta ainakin joksikin aikaa.  
    rahajatalous helmikuu 5, 2012 8:39 pm
    - Voisitko, Pate, osoittaa alkuperäisestä tekstistä kohdan, jossa reaalista BKT:n kasvua pidetään ongelmattomana ja vain myönteisenä asiana? 
    Jussi  
    Anni toukokuu 3, 2012 7:50 pm
    Yksi talouskasvun ongelmallinen puoli suhteessa ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisuun on minusta se, että vallitseva kasvudiskurssi tai kasvu-usko voi estää tarpeellisten päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä vähentävien keinojen käyttöönoton. Käyttöönottoa kuulee usein vastustettavan sillä perusteella, että se vaarantaa talouskasvun – kuten hyvin saattaisi käydäkin – eli talouskasvutavoitteen ensisijaisuus voi hidastaa ongelmien ratkaisua.
    - Tämän takia kasvupuheen purkaminen ja kasvuttoman yhteiskunnan mahdollisuuksien pohdinta olisi minusta vähintäänkin tärkeää kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan esteiden raivausta. Jos absoluuttinen irtikytkentä on mahdollista toteuttaa jollain oikeudenmukaisella ja toimivalla tavalla (mitä itse epäilen), mikäs siinä, muttei sen varaan kannata kuitenkaan laskea kaikkea. Rakentavammalta tuntuisi tavoitella tilannetta, jossa tarvittavat ympäristöpoliittiset toimet on mahdollista toteuttaa riippumatta niiden vaikutuksista talouden kasvuun. Tämä meni toki jo kauas alkuperäisestä aiheesta, pahoittelen.
    rahajatalous helmikuu 4, 2012 8:34 am
  6. Minusta taas tämä Paten kommentti ei oikein osu kohteeseensa. Kommentissa todetaan energian kulutuksen kasvun lisääntyneen, mikä lieneekin totta. Samalla kuitenkin tiedetään, että maailman BKT/capita-kasvu on hidastunut vuosikymmen toisensa jälkeen 1970-luvun uusliberaalista vallankumouksesta lähtien. Toisin sanoen energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt, vaikka BKT/capita-kasvu on vähentynyt.  
  7. Lauri  
  8. Patrizio Lainà helmikuu 5, 2012 7:36 pm
  9. “Toisin sanoen energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt, vaikka BKT/capita-kasvu on vähentynyt.” 
  10. En oikein ymmärrä, kuinka nämä olisivat toisiaan poissulkevia. Vaikka BKT/capita kasvu onkin hidastunut, on se silti edelleen jatkuvasti kasvanut, mikä on tarkoittanut tähän päivään saakka energian kulutuksen lisäämistä. Omasta mielestäni en ole väittänyt energian kulutuksen kasvun kiihtyneen, vaan energian kulutuksen seuraavan uskollisesti BKT-mittarin kehitystä. Vaikka energiaa tarvitaankin jatkuvasti vähemmän tuotettua BKT-rahayksikköä kohden, tarvitaan sitä kuitenkin lisää – ei vähemmän. Jotta BKT:n kasvu ja energian kulutus voitaisiin kytkeä irti toisistaan – kuten ilmeisesti tässäkin artikkelissa toivotaan – tarkoittaisi se hyvin epärealistisen optimistisen tulevaisuudenkuvan toteutumista. Uskossa on toki hyvä elää, mutta yksikään analyyttinen tarkastelu ei ole antanut aihetta olettaa tällaisen tulevaisuudenkuvan toteutuvan.

      • Jos energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt ja BKT/capita-kasvu hidastunut, on silloin mielestäni syytä kiinnittää huomiota erityisesti väestönkasvuun. Tämän seikan mainitseminen on tosin yleensä näissä keskusteluissa täysin tuomittavaa, länsimaista kulttuuri-imperialismia.
        Olen samaa mieltä, että CO2-päästöjä on saatava dramaattisesti vähennettyä. Mutta miksi emme silloin ota indikaattoriksi CO2-päästöjä? Kun olemme sitten saavuttaneet sopivan CO2-tason, voimme retrospektiivisesti katsoa, miten talouskasvu tänä aikana kehittyi. Mielestäni meidän kannattaa kiinnittää huomio suoriin indikaattoreihin eikä BKT:n kaltaisiin välillisiin indikaattoreihin.
        Lauri
      • rahajatalous helmikuu 6, 2012 7:17 am
        Yksikään analyyttinen tarkastelu ei ole myöskään antanut aihetta olettaa, että BKT:n supistamiseen tähtäävä politiikka hyväksyttäisiin lähitulevaisuudessa globaalisti yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi. Silti olet valmis pitämään tätä skenaariota realistisena ja tyrmäämään epärealistisena tuotanto- ja kulutusrakenteiden muuttamisen, joka luonnollisesti myös vaatii toteutuakseen aktiivista politiikkaa.
        Tietysti ihmisten tulee uskoa vahvasti omaan poliittiseen agendaansa ja puolustaa agendaansa tulkitessaan sen kohtaavan kritiikkiä. Näin suurissa kysymyksissä vetoaminen realistisuuteen on kuitenkin usein erittäin huono argumentti kilpailevia, mutta silti yhteiskuntaa muuttamaan pyrkiviä poliittisia strategioita vastaan. Todennäköisin skenaario onkin, että kaikki nykymenolle kriittiset liikkeet epäonnistuvat tai onnistuvat liian myöhään yhteiskunnallisen kehityksen suunnan muuttamisessa.
        Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että eri strategioiden kannattajat ryhtyvät kyräilemään toisiaan. Siksi mieli kannattaa pitää avoimena erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille ja todella punnita niiden tarjoamat mahdollisuudet.
        Jussi
  11. Antti Mäkelä helmikuu 3, 2012 9:46 pm
    Tämänkaltaisen järjestelmän yksi suurimmista haasteista onkin talouskasvun luominen kestävällä tavalla. Jos ajatellaan, että bkt=tuotetut yksiköt x yksikön hinta, niin jos tuotettuja yksikköjä ei voida lisätä ympäristöystävällisesti, niin silloin on yksikön hinnan noustava. Nimellinen bkt:n kasvu kun riittää pitämään rahajärjestelmän toiminnassa.
    Kaikenkaikkiin toivoisi, että degrowth ihmiset tutustuisivat rahajärjestelmän perusteisiin ja koko rahanluontimekanismin järkevyyteen syvemmin. Heillä on ainakin kiinnostusta aihetta kohtaan.
  12. Lauri Kumpulainen helmikuu 4, 2012 11:26 am
    Rahalla ei saa onnea. Tavaroilla ei saa terveyttä.
    Rahaa luodaan siten, että pankki luo lainan. Se luo tietokantaan lainan jolla on arvo 100 000 euroa. Tätä rahaa ei ole olemassa.
    Sitten sitä lainaa aletaan lyhentämään. Maksetaan korkoja, ja lainanhoitokuluja. Tämä raha on siis olemassa, ja täten pankki luo rahaa tyhjästä.
    Pankilla ei koskaan ollutkaan tuota 100 000 euroa, korkeintaan 1-3% siitä. Mutta kun pankille maksetaan korkoa.
    Pankille on aivan yksi ja sama pystytkö maksamaan summaa kokonaan takaisin, pankille on merkitystä on vain sillä että pystyt tasaisesti lyhentämään lainaasi, mielellään lopun ikääsi.
    Koko nykyinen talousjärjestelmä on pelkkää kusetusta, ja perustuu siihen että meidän ihmisten elämäntehtävä on ostaa krääsää mahdollisimman usein, mahdollisimman paljon ja velaksi. Mitään muuta tarkoitusta ihmisillä ei ole nykyisessä järjestelmässä.
  13. A. Kadlcík helmikuu 4, 2012 1:22 pm
    Jos asetetaan lähtökohdaksi artikkelin maininta siitä, että “bruttokansantuote on kansantalouden tilinpidon taloustoimi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on kuvata tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaismäärää tiettynä aikana”, huomaamme että ainakin massamediassa käydyssä talouskeskustelussa bkt edustaa ns. väärää työkalua väärään ongelmaan.
    “Väärä ongelma” ilmenee mm. siinä, että bkt usein yhdistetään sellaisiin asioihin kuten hyvinvointi, työllisyys (täys tai lähellä sitä) ja ylipäätään mitä voidaan tai ei voida tehdä. Oikeastaan kyse on samasta (tai samankaltaisesta) asiasta kuin mistä artikkeli “Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka” puhuu.
    Jos ajatellaan hyvinvointia esim. että palvelu/tuote x on haluttava, hyvää elämää edistävä, hyvän moraalin mukainen jne. niin ainoana rajoituksenahan on se, että voidaanko tuota palvelua/tuotetta tuottaa – ts. onko raaka-aineita, työkaluja ja työvoimaa. Jos resurssit ovat olemassa tai saatavilla, on palvelu/tuote mahdollista tuottaa siitä huolimatta, onko bkt kasvanut tai pienentynyt. Siinäkin tapauksessa että haluaisimme rakentaa tuotannon vaikkapa ekologisesti kestävän mallin mukaisesti, ei bkt:llä ole merkitystä: joko asia on ylipäätään mahdollinen tai sitten se ei ole. Sama periaate pätee luonnollisesti myös työllisyyteen.
    Kun sitten päätämme tehdä jotakin (palvelu/tuote), on järkevää “pitää kirjaa” siitä, mitä on kulutettu, tuotettu, paljonko rahaa (työtunteja ja/tai muita symboliyksiköitä) on liikkunut mistä ja minne.
    Valitettavasti bkt, niin kuin ns. “talouden reunaehdotkin”, suuressa osassa talouskeskustelua edustaa talouden joulupukki-näkemystä: ensiksi täytyy olla riittävän vikkelä joulupukki (bkt), jotta lapset saisivat lahjoja (työllisyys, hyvinvointi tms.). Supistuvan bkt:n (“kestävä kehitys”) variantti ei tässä mielessä ole paljoakaan parempi jos se nojaa siihen periaatteeseen, että joulupukin on tehtävä kahvitaukoja, jotta lapset saisivat lahjoja myös tulevina vuosina. Järkevässä talouskeskustelussa (funktionaalinen talous?) sen sijaan joulupukki on siirretty oikeaan paikkaan: satujen maailmaan. Tämä näyttää edellyttävän vähän samaa kuin mitä Wienissä yritettiin harrastaa tieteen(filosofian) piirissä: puhdistusta metafysiikasta (kuvitteellisista olioista, vääristä konteksteista jne.).
  14. Pontti helmikuu 19, 2012 11:00 am
    Käsittääkseni yritykselle on järkevää myydä tuotetta, joka hajoaa mahdollisimman pian, jotta yritys voi myydä sitten uuden samanlaisen tuotteen. Keskenään kilpailevat yritykset hyötyvät, jos kaikki tekevät näin, ja tämä on synnyttänyt erilaisia yrityksen välisiä sopimuksia. Maapallon luonnon kannalta tämä on kuitenkin huono asia, eli ympäristöä ajatellen tulisi tehdä mahdollisimman pitkäikäisiä (ja kierrätettäviä) tuotteita. Pystyykö mielestänne funktionaalinen talousjärjestelmä edistämään tällaista toimintaa? Jos kyllä, niin miten?
    (Resurssipohjainen talousjärjestelmä käsittääkseni pyrkii juuri tällaiseen toimintaan ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Resurssipohjainen_talous ), mutta muuta en juuri siitä tiedäkään.)
  15. Joni Karjalainen (@jonikarjalainen) maaliskuu 20, 2012 11:05 pm
    Suosittelen blogisteille ja muille lukijoille kesäkuun Rio+20-konferenssin keskustelun seuraamista. Aiheena on vihreä talous sekä osin myös BKT:lle vaihtoehtoiset mittarit. Esimerkiksi ke 21.3.: http://www.kehys.fi/tapahtumat/seminaarit-ja-muut-tapahtumat/rio-20-aidosti-kestavaa-kehitysta
    Suuri osa alun keskustelusta liittyy taloustieteen laskelmiin pääosin teknisessä mielessä. Yritän eritellä muutamaa näkökohtaa poliittisen taloustieteen näkökulmasta.
    Olettaisin, että osa kirjoittajista tunteekin jo Stiglitzin komission (2009) raportin, jossa suositellaan (ks. lopun sivut) siirtymistä talouskasvusta hyvinvoinnin mittaamiseen (en ole koko 200 sivua ehtinyt lukea). http://www.stiglitz-sen-fitoussi.fr/documents/rapport_anglais.pdf Myös sustainability- eli ilmasto-/resurssi-/luontonäkökohtien mittareiden kehittämistä suositellaan.
    Hyvinvoinnin mittaaminen ei kestävyyttä huomioi vaan nähdäkseni siirtää painopisteen talouden mittaamisesta inhimillisen kehityksen tarkasteluun, hieman HDI:n hengessä. Tosin HDI-laskelma sisältää BKT:n mittauksen yhtenä kolmasosana “kehityksen” komponenteista.
    Mutta jos BKT tai muut nykymittarit eivät kykene kaikkea kolmea tavoiteltua osa-aluetta – taloudellista, sosiaalista ja ympäröllistä – mittaamaan yhteiskunnallista ohjausta varten: tulisiko olemassaolevia mittareita integroida, valita niistä yksi, vai onko tilalle mahdollista kehittää uusi mittari?
Orjuuden ekonomia - ekonomian orjat
Toimittaja: Riikka Söyring
6.2.2012 verkkomedia.org
Orjuuden ekonomia – ekonomian orjat
Vapaakaupan juuret ovat orjaekonomiassa, kirjoittaa Marvin T. Brown, San Franciscon yliopiston professori tutkielmassaan Free enterprise and the economics of slavery ("Vapaa yrittäjyys ja orjatalous").
Varhainen, virallinen, Adam Smithin Kansakuntien varallisuus -teokseen perustuva uskomus vapaakaupan olemuksesta kuului: "Ei johdu uskosta teurastajan, oluenpanijan tai leipurin armeliaisuuteen, että odotamme päivittäistä ateriaamme vaan heidän omanvoitonpyynnistään.
Luotamme heidän omanvoitonpyyntiinsä, emme heidän ihmisystävällisyyteensä, emmekä puhu heille tarpeistamme vaan heidän eduistaan."
Brownin mukaan sellaista viitekehystä ei ole vaikea kuvitella: pienyrittäjät tuottavat hyviä tuotteita toisilleen kannattavaan hintaan, ja pienissä ympyröissä se oli jokaisen edun ja itsesäilytysvaiston mukaista toimintaa: mikä on parasta itselle, hyödyttää myös naapureita.
Se on kuitenkin kuvitelmaa, sanoo Brown.
Kaupan todellisuus oli aivan toista. Kaupan keskus ei ollut pikkukaupungin torilla vaan Atlantin valtamerellä. Atlantin valtamerellä kuljetettiin miljoonia vangittuja afrikkalaisia orjiksi Yhdysvaltoihin ja Yhdysvalloissa kasvatettua sokeria ja tupakkaa eurooppalaisille.
Eurooppalaiset kaupitsivat omia tuotteitaan – luottoa ja aseita – Yhdysvaltoihin.
Kauppayhteydet Yhdysvaltojen, Euroopan ja Afrikan välillä olivat runsaat.
Robin Blackburn on arvioinut teoksessaan The Making of New World Slavery: from the Baroque to Modern ("Uuden maailman orjuus barokista nykypäivään"), että 21 miljoonasta orjuutetusta afrikkalaisesta 9 miljoonaa kuljetettiin Yhdysvaltoihin vuosien 1700 ja 1850 välillä. Näistä hävisi "kuljetushävikkinä" noin 5 miljoonaa kuljetusten aikana. Afrikassa orjuutettiin toiset 11 miljoonaa afrikkalaista.
Yhdysvaltoihin siis "asettui" enemmän afrikkalaisia kuin eurooppalaisia; väestösuhde alkoi tasaantua vasta 1880-luvun toisen massamuuttoaallon aikaan.
Brown kirjoittaa: "Totta, aiemminkin oli ollut orjuutta, mutta Atlantin orjakauppa oli ainutlaatuista. Ensimmäistä kertaa orjakauppa oli oleellinen osa globaalia ekonomiaa. Roomalaisillakin oli orjia, mutta he olivat tulleet orjiksi valloitussotien yhteydessä."
Blackburn kirjoittaa: "Voisi sanoa, että roomalaisia orjia myytiin, koska heidät oli kaapattu, kun taas afrikkalaisia kaapattiin orjiksi, jotta heidät voitaisiin myydä."
Kaupallisin termein ilmaistuna orjuus siis oli taloudellinen instituutio.
Orjuuden taloudellinen tausta
Eric Williams on dokumentoinut orjataloutta laajemmin teoksessaan Capitalism and Slavery ("Kapitalismi ja orjuus").
Plantaasit eivät olleet vain maataloutta vaan kaupallisia yrityksiä.
Williams valottaa orjakaupan laajentumisen syitä kuvaamalla kuinka plantaasien kasvu vaatii lisää työvoimaa, mutta koska tosiasiat työolosuhteista olivat jo ehtineet levitä potentiaalisen, eurooppalaisperäisen työväestön keskuuteen, he kieltäytyivät siirtymästä plantaaseille.
Työvoimaongelma ratkaistiin tuontityövoimalla.
Williams kirjoittaa: "Neekeriorjuuden syyt olivat taloudellisia, eivät rasistisia alkuperältään; sillä ei ollut tekemistä ihonvärin kanssa vaan hinnan."
Vasta myöhemmin, kun valkoiset alkoivat pelätä orjakapinoita, he alkoivat nähdä afrikkalaiset rodullisesti alempina.
Williamsin mukaan "Orjuus ei syntynyt rasismista vaan rasismi oli seurausta orjuudesta."
Brown kysyy sarkastisesti: "Plantaasit olivat toisin sanoen osa talouden toimintaa, joka loi sen vaurauden mistä Smith nautti kirjoittaessaan Kansakuntien varallisuus -teostaan. Miksi hän kertoo tarinan leipurista, oluenpanijasta ja teurastajasta?"
Se, minkä Smith jätti kertomatta orjista sekä Smithin kuvaamat ´näkymätön käsi´ja ´markkinoiden luonnollinen dynamiikka´ ovat dominoineet angloamerikkalaista talousajattelua ja luoneet sen markkinaoptimismin perinnön, joka estää meitä näkemästä, kuinka markkinat todella toimivat, Brown toteaa: Smithin talousoppeja on käytetty perusteena sille uskomukselle, että sääntelemätön markkinatalous edistää ihmisen vapautta.
Modernin orjatalouden juuret

Nykyaikaan Smithin opit ovat siirtäneet kaksi johtavaa taloustieteilijää, Milton Friedman ja Michael Novak. Friedman ehdottaa teoksessaan Capital and Freedom ("Pääoma ja vapaus"), että "Smithin markkinavoimia ohjaava ´näkymätön käsi´ on ollut markkinoita merkittävästi enemmän edistävä tekijä kuin hallituksen näkyvä käsi."
Brown sanookin, että "jos aiomme ymmärtää nykytaloutta, joka ajaa meitä kohti kestämätöntä kehitystä, meidän on tunnistettava orjuuden merkitys tämän talouden synnyssä".
Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa, mutta ne valkoisen väestön etuoikeuksien rakenteet, jotka rakennettiin orjuuden ekonomialle, jäivät.
Etuoikeus on käytännössä sama kuin aikana jolloin orjat tuottivat vaurautta tupakkaplantaasien omistajille sekä tupakan tukkukauppiaille Glasgow´ssa Skotlannissa – etuoikeus olla piittaamatta niiden ahdingosta, jotka tekevät työtä valmistaakseen vaatteemme, jotka siivoavat toimistomme ja tuottavat meille meidän perustarpeidemme tyydyttämiseen tarvittavan materiaalin, kirjoittaa Brown.
"Ei ole tarkoitus ehdottaa, että orjuus institutionalisoitiin perustarpeiden tyydyttämiseksi...päinvastoin, orjien tuotto saatiin ylellisyystarvikkeista kuten tupakka... Olisiko tehnyt jotain eroa, jos orjia olisi käytetty maanpuolustuksessa tai tuottamaan taloja tai ruokaa? Ei. Totuus kapitalismin ytimessä on, että tuotteella tai sen seurauksilla ei ole väliä; ainoa kriteeri on, saako sen tuottamisesta voittoa...Omistukseen perustuvassa taloudessa kaikki omistus on harmaalla alueella, ja jokainen pyrkimys säädellä omistusta tulkitaan hyökkäykseksi vapaata yrittäjyyttä vastaan..."
2000-luvun orjatalous on poliittinen valinta

John Schmitt Center for Economy and Policy Researchista tuo orjatalouden käsitteen lähemmäs nykypäivää tutkielmassaan Inequality as Policy: The United States since 1979 ("Epätasa-arvon politiikka: Yhdysvallat vuodesta 1979").
Schmitt kirjoittaa: "Aina 1970-luvun lopusta asti Yhdysvalloissa on ollut nähtävissä dramaattinen lisäys taloudellisessa epätasa-arvossa. Yhdysvallat on pitkään ollut maailman epätasa-arvoisin maailman rikkaista talouksista."
Suuren Laman aikaan 1930-luvulla alkanut taloudellinen tasa-arvoistuminen jatkui läpi toisen maailmansodan, ja oli sodanjälkeisenäkin aikana noin 30 vuoden ajan keskeinen tekijä.
Schmitt sanoo, että taloudellisen epätasa-arvon kasvun suuruudesta huolimatta, poliittinen keskustelu Yhdysvalloissa vain viittaa ohimennen tähän "kehitykseen".
Julkinen keskustelu ei myönnä ilmiön laajuutta eikä sen syistä puhuta kuin ylimalkaisesti.
Schmittin mukaan syynä taloudellisen epätasa-arvon kasvuun on määrätietoisesti harjoitetussa politiikoissa, jotka suunniteltiin varta vasten lisäämään epätasa-arvoa. Harjoitettujen poliitikkojen tausta on poliittisen voimatasapainon muutoksessa, joka suosii työnantajia ja sortaa työntekijöitä.
Sen jälkeen, kun ilmiötä ei enää voinut kiistää, alettiin etsiä selityksiä. Ensimmäinen tarjottu selitys on "teknologinen edistys", jonka takia kouluttamattomille ei pidäkään maksaa ammattitaidottomuudesta, mutta koulutukseen on panostettava.
Poliittisesti selitys oli mieluisa, koska sillä syy saatiin siirrettyä niille, jotka olivat päättäneet olla hankkimatta yliopistoarvosanaa.
Globalisaation harhat

Toinen standardiselitys, sanoo John Schmitt, on globalisaatio, joka on kuin luonnonvoima, jota ei voi väistää: globalisaation oletetaan laskeneen työntekijöiden palkkoja, koska he joutuvat kilpailemaan työpaikoista muiden maiden matalapalkka-työntekijöiden kanssa, ja koska tuotantoa siirretään sinne, missä tuotantokustannukset ovat matalammat.
"Globalisaatio on vähemmän suosittu selitysmalli poliittisessa diskurssissa, koska se myöntää sosiaaliset kustannukset, joita markkinoiden integraatiosta seuraa; selitysmalli uhkaa eliitin talousprojektia."
Schmitt huomauttaa: "Ekonomistit ja poliitikot käyttivät suurimman osan 1980- ja 1990-lukua väittämällä, että vain kaupan laajentaminen oli tie kansalliseen vaurauteen. Tässä viitekehyksessä globalisaation syyttäminen tuloerojen kasvusta muuttuu kiusalliseksi, koska sen piti rikastuttaa kaikki... Olen huomannut globalisaation joustavaksi työkaluksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa käydyssä debatissa. Amerikkalaisille ja eurooppalaisille työntekijöille kerrotaan, että heidän tuleva vaurautensa riippuu globalisaation etenemisestä: enemmän globalisaatiota. Toisaalta heille myös kerrotaan globalisaation etenemisen tarkoittavan sitä, että meillä ei enää ole varaa nykyisenkaltaisiin hyvinvointiyhteiskuntiin."
"Globalisaatio kuvataan myös joksikin, mikä tapahtuu meille. Todellisuudessa globalisaatio on monitahoinen, monikerroksinen prosessi, jossa integroidaan pääomia, tuotantoa ja työmarkkinoita, ja sen sääntelystä pitäisi keskustella: me voimme valita miten pääomia, tuotantoa ja työmarkkinoita integroidaan... Yhdysvalloissa on yli kolmenkymmenen vuoden ajan valittu malli, joka hyödyttää korporaatioita ja niiden omistajia työntekijöiden kustannuksella. Jos olisimme valinneet toisenlaisen mallin toteuttaa globalisaatiota, talouden integraatio ei olisi aiheuttanut tuloerojen kasvua. Toisenlainen malli on mahdollinen."
Schmitt sanoo kolmannen selitysmallin olevan hänestä uskottavin: tuloerojen kasvu on seurausta vallan käytöstä; tuloerojen kasvua ylläpitää politiikka ja joka pakotetaan ihmisille politiikan kautta.
1930-luvulta 1970-luvulta kansalaiset järjestäytyivät: oli kansalaisoikeuksia, lasten, naisten ja kuluttajien liikkeitä, ammattiyhdistystoimintaa, ympäristönsuojelua – ja kaikkia näitä taloudellinen eliitti vastusti, turhaan. Talous kukoisti.
1970-luvun energiakriisi toi käänteen. Sääntelyn purkaminen, kaiken yksityistäminen, matalapalkkaisuus ja ulkomaankaupan liberalisointi markkinoitiin tehostamisena, joka alentaisi liittovaltion kustannuksia. Ammattiyhdistysliikkeen rappioitumisen sanottiin parantavan Yhdysvaltain kilpailukykyä.
Toisin kävi.
Schmitt sanoo, että taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen ei ollut globalisaatiopolitiikan sivutuote vaan tarkoitus.
Velkaorjuus ja velan tuhoisat vaikutukset

Orjatalouden erään aspektin tuo nykypäivään ekonomisti, professori Michael Hudson. Hudson kirjoittaa tekstissään "How economic theory came to ignore the role of debt" velkaan perustuvan makrotalouden tuhoavasta vaikutuksesta.
Velan korot
  1. lisäävät tuotteen hintaan kuluerän, joka ei muodostu tuotantokustannuksista
  2. deflatoivat markkinoiden ostovoiman, joka muuten käytettäisiin tuotteiden ja palveluiden hankkimiseen
  3. eivät rohkaise investoimaan tai palkkaamaan työvoimaa
  4. aiheuttavat painetta palkkojen pitämiseen mahdollisimman alhaisina.
Kukaan tuskin odottaa tupakkatehtaan tiedottavan tupakoinnin vaaroista, joten ei pitäisi yllättyä, kun pankkisektori vaikenee velkatalouden haittavaikutuksista, onhan pankkien myyntituote velka, toteaa Hudson.
Hudsonin mukaan on ongelmallista, että hallitukset kautta maailman jättävät rahatalouspolitiikan keskuspankkien hoteisiin tai valtiovarainministeriölle, jonka virkamiehet on haalittu pankkipiireistä tai rahastonhoitajien joukosta. IMF:n tukemina, Chicagon koulukunnan oppilaat toteuttavat talouskuria ja vastustavat täystyöllisyyttä sekä työntekijöiden parempia oloja inflatoorisina; NAIRU-teoria on kunniassa.
Kohoavien palkkojen pelätään nostavan myös hintoja ja vähentävän (halvan) työvoiman saatavuutta, jos velkaorjuus vähenee.
John Schmitt on samoilla linjoilla Hudsonin kanssa. Amerikkalainen työntekijä, at-will employee, on muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta täysin työnantajan armoilla: potkut voi saada, jos sairastuu eikä kykene tulemaan työhön tai jos ei suostu tekemään ylitöitä. Palkallisia lomia, äitiyslomia, sairauslomia tai vanhempainvapaita ei tunneta.
Sairausvakuutuksen työntekijä kustantaa itse – jos pystyy.
Sosiaaliturva on olematon. Työntekijät elävät kulutusluotoilla, koska palkka ei riitä elämiseen.
Schmitt katsoo, että tämä johtuu heikosta järjestäytymisen asteesta: ammattiliittoihin kuuluu vain noin 13 % amerikkalaisista. Työntekijän asema on hyvin turvaton.
Tämä malli halutaan tuoda Eurooppaankin, peitenimenä käytetään "työmarkkinoiden joustavuutta" ja "työvoiman vapaata liikkuvuutta".
Työntekijöiden tarve ei ole vähentynyt, voimasuhteet työntekijöiden ja työnantajien välillä sen sijaan ovat muuttuneet, sanoo John Schmitt.

"Vapaasti liikkuvia työntekijöitä" Hong Kongin lentoasemalla.
Tarvitaan jotain muuta

Tekstin aloituspuheenvuoron saanut Marvin Brown saa myös päätöspuheenvuoron:
"Jos emme tunnista tätä pohjimmaista totuutta, orjataloutta kapitalismin sydämessä, epäilen, voimmeko koskaan löytää ratkaisuja niihin haasteisiin, jotka tänään ovat edessämme.
Omistamisen ekonomia, joka yhä hallitsee angloamerikkalaisen talousajattelun ytimessä, piilottaa meiltä jatkuvasti näkyvästi elävän maan ja työn kohtelemalla niitä omaisuutena.
Päästäksemme eteenpäin, meidän on tunnistettava maa – ja itse asiassa koko biosfääri – eläväksi systeemiksi ja ihmisen työ, olkoot tehty kouluhuoneessa, sairaalassa, kotona tai missä hyvänsä, vaurauden tuottajaksi sen sijaan että se nähdään eräänä omistamisen muotona... omistamisen ekonomia vaatii ylläpitämään riistoa ja sotilaallista kapasiteettia, jolla omaisuutta suojellaan niiltä joilla ei ole...
Tarvitsemme uuden ekonomian, jossa ihmisen arvokkuus on ihmisen vapaus ja perustuu yhteisöllisyyteen omistamisen sijaan. Tämä ei sulje pois vapaata yrittämistä... mutta vapauden täytyy perustua yhteisön jäsenyyteen, ei omistajuuteen. Meidän täytyy nähdä itsemme tämän sukupolven ja yhteisön jäseninä, jossa yhden vapaus on riippuvainen muiden vapaudesta."
Näin päättelee Marvin Brown.
Lue myös Olli Tammilehdon käännös Michael Chossudovskyn mietteistä koskien kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n vaatimia talousuudistuksia: Valuuttarahasto synnyttää sotia http://www.tammilehto.info/Chossudovsky.htm
Lähteet:
Free enterprise and the economics of slavery
Marvin Brown
[University of San Francisco, USA]
http://www.paecon.net/PAEReview/issue52/ Brown52.pdf

How economic theory came to ignore the role of debt
Michael Hudson
(University of Missouri at Kansas City, USA)
http://www.paecon.net/PAEReview/issue5 7/Hudson57.pdf

Inequality as policy: The United States Since 1979
John Schmitt
http://www.paecon.net/PAEReview/issue51 /Schmitt51.pdf



Michel Chossudovsky:

Valuuttarahasto synnyttää sotia

Ottawan yliopiston taloustieteen professorin Michel Chossudovskyn kirja Globalization of Poverty (Köyhyyden globalisointi, 1997) on herättänyt paljon huomiota maailmalla. Se on ilmestynyt jo kuudella kielellä, ja lähiaikoina vielä kuusi kielialuetta saa sen luettavakseen. Kirja on monien yliopistojen sosiologian tai politologian tutkintovaatimuksissa. Se perustuu Chossudovskyn ympäri maailmaa tekemiin kenttätutkimuksiin niiden talousuudistusten vaikutuksista, joita Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki ovat ajaneet. Ahkerasti kirjoittavasta Chossudovskysta on tullut yksi globalisaatiokeskustelun kärkinimistä. Hän on kysytty puhuja köyhistä maista kiinnostuneiden järjestöjen ja liikkeiden tilaisuuksissa ympäri maailmaa.
Tapasin venäläis-irlantilaiseen perheeseen Englannissa syntyneen professori Chossudovskyn hiljattain hänen ranskankielisessä kodissaan Montréalin lähellä. Yksi hänen tutkimustensa kohteita on ollut Jugoslavia.
"Pitkäaikainen etninen vihanpito tai historia eivät ole hyviä selityksiä Jugoslavian sodille. Etnisiä konflikteja on jokaisessa yhteiskunnassa. Jugoslavia oli Kosovon albaaneja lukuun ottamatta kulttuurisesti paljon homogeenisempi kuin monet muut maat mukaan lukien Kanada. Kroaatit ja serbit olivat kulttuurisesti hyvin samanlaisia, ja oli valtavasti ristiin naimista näiden niin kutsuttujen etnisten ryhmien välillä. Mutta Jugoslavian taloudellinen romahdus, ihmisten köyhtyminen, massa työttömyyden luominen, yritysten konkurssit sekä verotusjärjestelmän ja muiden instituutioiden hajoaminen loivat olosuhteet, jotka pahensivat aikaisemmin lieviä etnisiä konflikteja. Toisaalta ulkopuolinen sekaantuminen edisti tarkoituksella etnisiä jakoja esimerkiksi rahoittamalla puolisotilaallisia organisaatioita. Näin tapahtui erityisesti Kosovon vapautusarmeijan eli UCK:n kohdalla. Se on käsitykseni mukaan lähes kokonaan keinotekoisesti tuotettu liike. Tämä sotilaallinen organisaatio oli olemassa aikaisemmin, mutta yhtäkkiä sitä alettiin käyttää etnisten suhteiden muuttamiseen."
Chossudovskyn mukaan Jugoslavian sekä monien muiden Itä-Euroopan ja kolmannen maailman maiden taloudellinen romahdus johtuu paljolti taloudellisista uudistuksista, joita IMF ja Maailmanpankki ovat vaatineet lainojensa ehtoina. Nämä niin sanotut rakennesopeutusohjelmat ovat vieneet työpaikkoja ja laskeneet tulotasoa ratkaisevasti. Mutta eikö köyhyyttä ja kurjuutta ollut jo ennen näitä taloudellisia uudistusohjelmia?
"Yleisesti tosiaankin väitetään, että kansantuotteen romahdus kaikissa Itä-Euroopan ja Balkanin valtioissa on sosialismin perintöä. Mutta todellisuudessa romahdus voidaan liittää hyvin tarkasti näihin läntisten instituutioiden vaatimiin taloudellisiin uudistuksiin. Tällä alueella ei ole yhtä ainoata maata, jossa kansantuote ei olisi YK:n tilastojen mukaan pudonnut ainakin 50 prosenttia. Esimerkiksi Georgiassa, Moldaviassa ja Ukrainassa kotimainen bruttokansantuote laski 70-80 %. Ja tämä ei vielä paljasta ansioiden ja työllisyyden romahdusta, jonka Venäjän federaatiossa on arvioitu olleen 80-90 % reformien ensimmäisenä vuonna. Kosovossa työttömyys ennen konfliktin alkua oli 70 %. Tuo tilanne palautuu IMF:n ja Maailman pankin reformeihin, jotka pantiin toimeen 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa."
"Nämä taloudelliset uudistukset perustuvat kummalliseen käsitykseen, että vauraus saavutetaan sulkemalla tuotantolaitoksia, leikkaamalla budjetteja, ottamalla resursseja pois käytöstä, alentamalla palkkoja ja eliminoimalla sosiaaliohjelmia. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki todellakin väittävät, että palkkojen ja työllisyyden alentaminen ynnä muu sellainen on avain hyvinvointiin. Se on vähän samanlaista kuin aikoinaan usko Espanjan inkvisition hyvän tekevyyteen."
Ennen Itä-Eurooppaa näitä rakennesopeutusohjelmia toteutettiin monissa ns. kehitysmaissa. Eikö näiden taustana ollut todellista velkakriisiä?
"Velkakriisi toki oli olemassa. Se alkoi 80-luvun alussa. Maailmanmarkkinahintojen romahdus johti maksutasevaikeuksiin suuressa joukossa perushyödyketuotannosta riippuvaisia maita. Kuitenkin nämä IMF:n reformit pahensivat velkariisiä. Tilastojen mukaan velka kasvoi yli seitsenkertaiseksi 80- ja 90-lukujen kuluessa. Ja tämä huolimatta siitä, että nuo ohjelmat pantiin virallisesti kokoon velan alentamiseksi. Velanhoitomaksuja kerättiin samalla, kun näihin maihin lainattiin lisää rahaa. Olennaista on myös se, että ohjelmat loivat olosuhteet, joissa maan oma rahapolitiikka ei enää kyennyt rahoittamaan taloudellista kehitystä sisäisistä lähteistä, toisin sanoen keskuspankin toiminnan avulla. Keskuspankit jäädytettiin niin, ettei luottoa ollut saatavilla, joten maat olivat riippuvaisia ulkomaisesta luotonannosta myös kotimaisten resurssien mobilisoinnissa. Siis velkakriisin ratkaisuksi tarkoitetut rakennesopeutusohjelmat ovat itse asiassa nykyisen velkakriisin syy."
Chossudovskyn mukaan siis IMF:n ja Maailmanpankin toimeenpanemat taloudelliset uudistukset lisäävät köyhyyttä ja velkaantuneisuutta sekä aiheuttavat jopa sotia. Miksi niitä sitten kaikesta huolimatta jatketaan? Mikä on niiden salattu järki?
"Näiden reformien järki on ensinnäkin luoda olosuhteet yksityiseen, usein ulkomaiseen, pääomaan perustuvan taloudellisen toiminnan laajenemiselle. Ensinnäkin kyseessä olevan maan rahan arvoa alentamalla ne laskevat palkkoja dramaattisesti ja pienentävät näin työvoimakuluja. Ne luovat myös olosuhteet, joissa ulkomainen pääoma voi ottaa haltuun omaisuutta ja varoja yksityistämisohjelmien kautta. Mineraalivaroja aletaan huutokaupata ja kaivosyhtiöt saavat suuria voittoja tuottavia sopimuksia. Reformit avaavat uusia markkinoita globaalitaloudessa, joka on laskusuhdanteessa. Ne sallivat myös rikkaiden maiden hyödykeylijäämien polkumyynnin. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa nämä ohjelmat ovat johtaneet maiden oman maataloustuotannon syrjäyttämiseen ja korvaamiseen ulkomailta ostettavalla ylijäämäruoalla. En kuitenkaan näe tätä salaliittona vaan mekanismina, jonka sisäinen logiikka johtaa uusien maiden valloittamiseen taloudellista hyväksikäyttöä varten."
"Valaiseva esimerkki on Ukraina, joka on perinteisesti ollut varsinainen vilja-aitta. Vuonna 1994 IMF allekirjoitti sopimuksen Ukrainan hallituksen kanssa, ja polttoaineen hinnat nousivat yhtäkkiä yhdeksänkertaisiksi. Tämä merkitsi sitä, että viljelijöiden polttoainekustannukset olivat kolme kertaa suuremmat kuin USA:ssa vallitsevat. Tässä tilanteessa he olisivat tarvinneet luottoa, mutta jos sitä ylipäänsä sai, korkotaso saattoi olla kymmenen kertaa korkeampi kuin USA:ssa. Kun samaan aikaan poistettiin kaupan säätely, ulkomainen vehnä syrjäytti kotimaisen ja maatalous ajettiin konkurssiin yhdellä maailman tuottavimmista viljanviljelyalueista."
"Maailmanpankki on harjoittanut samanlaista polttoaineiden hintoja korottavaa politiikkaa Afrikassa. Niinpä monissa maissa tuottajat eivät kykene lähettämään tavaroitaan kaupunkimarkkinoille, jotka ovat 40-50 kilometrin päässä. Täten tuhansien kilometrien päästä tuleva tuonti valtaa kotimarkkinat kokonaan."
"Tälle manipulatiiviselle kilpailijoiden syrjäyttämiselle on olemassa historiallinen ennakkotapaus 1800-luvulta, jolloin Englanti harjoitti nykyisenkaltaista "vapaata" kauppaa Intian kanssa. Se pakotti Intian ottamaan käyttöön sisäisen siirtomaksun, eräänlaisen tullin, joka koski kaikkien Intian tuottamien tavaroiden liikkumista maan oman talouden sisällä. Näin kotimaiset tuottajat suljettiin pois heidän omilta markkinoiltaan, kun taas brittiläiset tavarat tulivat niille tullitta."
Chossudovsky näkee valuuttarahaston ja Maailmanpankin köyhiin maihin pakottaman politiikan osana laajempaa uusliberalistista ohjelmaa. Tämän toteuttaminen aikaansaa köyhyyttä ja syrjäytymistä myös teollisuusmaissa. Esimerkiksi EU:ssa niin sanotut lähestymiskriteerit vastaavat osittain rakennesopeutusohjelmia. Monien mielestä yksi syy uusliberalistisen ohjelman voittokululle on se, että ihmiset eivät näe reaalisosialismin romahduksen jälkeen mitään vaihtoehtoa kapitalismille. Tarvitsevatko muutokseen pyrkivät liikkeet sellaisen selvän vaihtoehdon, kuin mitä sosialismi oli aikoinaan?
"Uskon, että tarvitsemme selvästi muotoillun vaihtoehdon. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hahmottaa tuota vaihtoehtoa suhteessa johonkin historialliseen kokeiluun. Neuvostoliiton esimerkki ei ole relevantti kamppailuille, joita käydään kapitalismin nykyistä muotoa vastaan. Mutta on myös merkittävää, että yksi sosialismin muoto, jolla oli merkittäviä saavutuksia sodan jälkeisessä Euroopassa, oli Jugoslavia. Se ei ollut osa Neuvostoblokkia vaan edusti eräänlaista markkinasosialismia. Maa oli kehittynyt sosiaalivaltio, ja taloudellinen kasvu oli nopeaa 60- ja 70-luvuilla, itse asiassa maailman kärkeä. Käsitykseni on, että tuon tyyppinen järjestelmä oli hävitettävä. Tämä oli myös osa tämänvuotisen Jugoslavian sodan taustaa. En kuitenkaan usko, että Jugoslaviassa enää 90-luvulla oli mitään vaihtoehtoista järjestelmää. Se oli jo pyyhkäisty pois 80-luvun lopun talousuudistuksissa."
Nykyisin vaihtoehtoa vallitsevalle järjestelmälle etsitään ympäristöliikkeen piiristä kehittyneessä ajattelussa, erityisesti yhteiskuntaekologiassa. Voisiko järjestelmän ekologisen kritiikin pohjalta nousta varteenotettava uusi vaihtoehto kapitalismille?
"Varmasti ekologinen kritiikki on hyvin tärkeää. En kuitenkaan usko, että voimme yksinkertaisesti vain palata paikalliseen talouteen, kuten ympäristöliikkeen retoriikassa usein sanotaan. Paikallinen talous on tärkeä, mutta sitä ei voi luoda tyhjästä. On aloitettava maailmanlaajuisen talousjärjestelmän aseistariisunta. On alettava demokratisoida rahapolitiikka ja koko pankkijärjestelmää. On kiinnitettävä huomiota pääoman keskittymiseen ja siihen, että hyvin pieni vähemmistö maailman ihmisistä kontrolloi tuotantojärjestelmää, esimerkiksi intellektuaalista omaisuutta koskevien oikeuksien avulla. Paikallinen talous voi nousta näihin asioihin liittyvästä kamppailusta. Mutta en usko, että "paikallinen vastaan globaali" on ainoa olennainen kysymys. Keskeinen kysymys on taloudellinen demokratia, jota nykyisessä globalisoituvassa taloudessa ei ole."