David Harvey- The Crises of Capitalism

Jukka Peltokoski

The Crises of Capitalism -videolla Harvey kiteyttää käsityksensä siitä, mitkä ovat tyypilliset tavat analysoida finanssikriisiä. Ensimmäisen mukaan kriisi johtuu psykologisista tekijöistä.

Ihmiset ovat ahneita ja vallanhimoisia. Toisen mukaan kyse on instituutioiden epäonnistumisesta. Tarvitaan parempaa sääntelyä. Kolmas katsoo, että taloustieteellinen teoria on ollut virheellistä ja tarvitaan tiedettä, joka antaa paremmat välineet hallita markkinoita.

Neljäs katsoo kriisin viittaavan kulttuuriseen tautiin. Anglo-amerikkalainen maailman arvot ja elämäntapa ovat kestämättömän maailmantalouden takana. Viidennen selitysmallin mukaan

sääntelyä on ollut liikaa ja se on ollut vääränlaista.

Harveyn oma vastaus on, että kriisit ovat kapitalistisen talousjärjestelmän väistämätön ominaisuus. Ne johtuvat kapitalismin sisäisistä ristiriidoista, joita ei voida ylittää kapitalismin puitteissa.

Yksinään tämän toteaminen olisi kuitenkin laiskaa ja merkityksetöntä. On tarkasteltava, mitä erityistä kriisit ilmaisevat kustakin kapitalismin historiallisesta vaiheesta. Tätä työtä Harvey mainostaa tehneensä uudessa kirjassaan The Enigma of Capital.

Nykykriisejä täytyy Harveyn mukaan analysoida ennen kaikkea velkatalouden näkökulmasta.

Uusliberalistinen kapitalismin vaihe alkoi Harveyn mukaan 1970-luvulla sen seurauksena, että työvoima oli saavuttanut kansallisissa puitteissa voimakkaan aseman ja tehnyt itsestään pääomalle kallista. Pääomapiirit vapauttivat kansainväliset pääomamarkkinat ja antoivat näin pääomalle suoran pääsyn työvoimaan kaikkialla maailmassa.

Pääoman vapauttamista on Harveyn mukaan seurannut palkkatason matala ja suorastaan negatiivinen kehitys, joka on puolestaan luonut vajetta kysynnässä. Ostovoimaa paikkaamaan on sen sijaan syntynyt monitasoinen ja monimutkainen luototusjärjestelmä luottokorteista asuntolainamarkkinoihin ja erilaiset rahoittajat ovat alkaneet näytellä ratkaisevaa roolia taloudessa.

Talouskasvun painopiste on siirtynyt reaalitaloudesta finanssitalouteen, joka räjähdysherkkänä järjestelmänä on sittemmin kriisiytynyt vähän väliä – ja monesti nimenomaan asunto- ja kiinteistömarkkinoiden osalta.

Kriisit ovat kapitalistisen talouden ”systeeminen riski”, joka ei ratkea kapitalismin puitteissa, vaan ainoastaan siirtyy markkinoilta tai maanosasta toiselle. Kriisi uhkaa aina, mikäli poliitikot ja investoijat eivät kykene pitämään yllä keskimääräistä kolmen prosentin vuotuista talouskasvua.

Tällainen imperatiivi tarkoittaa, että vuosi vuodelta pääomapiirien on löydettävä tuottavia sijoituskohteita yhä suuremmalle määrälle rahaa. Tämä ei lisäksi voi globaalistuneessa tilanteessa tapahtua enää avaamalla uusia markkinoita kapitalismin ulkopuolelle. Uutta kysyntää on löydettävä järjestelmän sisältä jo olemassa olevien kuluttajien piiristä.

1970-luvulta lähtien pääomalla on ollut vaikeuksia tehdä tuottoisia sijoituksia reaalitalouden piirissä. Yhä suurempi osa voitoista on sen sijaan kerätty finanssimarkkinoilta. Harvey kysyy, onko kolmen prosentin vuotuinen kasvu mahdollista loputtomiin.

Yksinkertainen kysymys, johon on yhtä yksinkertaista vastata. Ei tietenkään. Loputon kapitalistinen kasvu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Harveyn hypoteesi on, että olemme kapitalistisen kehityksen käännepisteessä.

Pääomapiireillä on yhä vaikeampaa pitää yllä kolmen prosentin vuotuista kasvua  eikä se joka tapauksessa ole mahdollista ekologisesta tilanteesta johtuen. Kapitalistisen järjestelmän uusintaminen on yleisessä kriisissä.

Tämä ei tosin tarkoita, etteikö uusia superrikkaita eliittejä syntyisi jatkuvasti eri puolille maailmaa.

Mitä tämä tarkoittaa poliittisesti? Katso valkopartaisen ukkelin video ja huolehdi lanneliikkkeistä itse!